Part 19

Kuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen säestäminä:

"Hän on kaiken tulitutkain. Hän on kaiken väärän hauta. Hän on kaiken vanhan surma, uuden kohtu, uuden synty. Hän on ijankaikkisuus. Hän on äärettömyys, hyve, viisaus ja oikeus."

Laulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja karkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt kirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä soleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien käskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat jo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät kunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa...

"Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme kirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä. Meidän täytyy sitä vaania _ihmissydämissä..._

"Ihmissydän on _ainoa_ paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki herramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen kantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme, meidän suuri taistelutantereemme... Meidän on herätettävä ihmissydämessä _se himo, jota Jehova kieltää_... Se himo on meidän herramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä astuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan valta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen, uskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta katsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut Hänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi..."

Pirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta kaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan kasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa väreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili luonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua kruunaili hopeainen päivän au'er.

Laakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin kansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja iloitsivat, sillä onni oli sekaisin. _Itämaan kauneina tyttärinä_ muistelivat he kultaisia korujansa... kauniita kultakäätyjänsä... korvarenkaitansa... sormuksiansa... surivat ja kaipasivat. _Zionin hurskaina tyttärinä_ ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt _näkivät... Hekin_, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän: Jumalan... He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta tuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä... Silmään nousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme, joka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi paisui onnesta... rinta lämpeni... punehtui... hehkui... Onni herätti siinä naisen hellät tuoksut... Miehet sulivat siitä, juopuivat, heräsivät... Jumalat unohtuivat... Elämän kultainen vasikka kohosi Israelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna... Uhrituli savusi jo unohtuneena... Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen... Mies vavahteli... Alkoi tanssi... Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli avautui naiselle, nainen syleilylle...

-- "Niin on herramme tutkain pistänyt Jehovan kantapäähän samana päivänä, jolloin Hän vääryydellä julisti itsensä Jumalaksi", -- puhui Piru ja ihastuneet kuulijat veisasivat mennessänsä:

"Hän tutkaimien tutkain on, hän herra kaikkein jumalain. Hän aina kirkastuu."

Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Ihmissydämessä asuu _ainainen onnenjano_... Se onnenjano on herramme tutkaimen pidin. Siinä vartoo hän Jehovan kantapäätä... Meidän on tyydytettävä se jano herramme himoilla. Meidän on kaadettava siihen kullanhimoa, lihanhimoa, kunnianhimoa ja vallanhimoa... Kullan välke on meidän muutettava kiehtovaksi himoksi, naisen kauneus herkulliseksi haluksi, kunnia ja valta houkuttelevaksi viiniksi... Niillä on meidän täytettävä herramme rippikalkit ja nostettava se aina ja aina ihmisen janoisille huulille sammuttamaan sen polttavaa onnenjanoa. Jehovan veri ei voi sitä janoa enää sammuttaa, sillä se on _väärä_ juoma. Ihmiset ovat siihen läkähtyvät ja he kääntyvät meidän herramme viinamaljan puoleen, josta kuohuu kullan vaahto, vaahtoaa elämän mehu, naisen ja miehen ruumiin huumaavat nesteet ja vuotaa huumaava vallan päihdyttävä viini...

"Ja se on juoma, joka synnyttää yhä polttavamman janon...

"Meidän herramme on suuri..."

Silloin kuului kohina. Alttarin tausta avautui ja sieltä lähestyi majesteetillinen Perkele, tulivaippaan puettuna ja seurassansa pääenkelinsä: Hiisi, Horna, Lempo, Kehno ja Paholainen. Kuulijat polvistuivat veneissänsä ja veisasivat:

"Hän suuri on ja verraton ja viisas viisasten. Hän voima kaikkein voimain on ja herra kaikkein Jumalain, Hän valo on ja pimeys. Hän jano, sekä juoma on, ja onnenkaipuun tyydytys."

Piru väistyi ja Perkele puhui palvelijallensa, ilosta kohisten:

-- "Minun valtakuntani lähestyy. Se pää, jota Jehova yrittelee rikki polkea, on se tutkain, jonka varaan uudet maailmat perustetaan, sillä siihen on Jehovan kantapää puhkeutuva..."

-- "Sinä, joka olet synnyttänyt ijankaikkisuuden ja puhaltanut suustasi äärettömyyden, olet hävittävä Jehovan, kuin sumun", -- todistivat ihastuneet palvelijat. Perkele jatkoi:

-- "Jehova on taas Harhaman tielle paulojansa virittänyt. Hän on eksyttänyt jo palvelijakseni kääntyneen Varpalan puhumaan Hänen puolestansa profeetta Natanaelina... Hän luuli sillä säikäyttävänsä Harhaman pois Batsebansa luota. Hän luuli puristavansa häneltä kunniaksensa uudet katumuspsalmit, kuten Davidilta, siltä _raukalta_, mutta Hän erehtyi... Hän näyttikin Harhamalle punaista ärsytysliinaa... Hän näkee voimattomuutensa minun edessäni..."

Palvelijoiden mairitteleva ylistyslaulu tulvasi taas ja täytti ihanan temppelin sadat ja sadat holvit ja pylväistöt. Sen loputtua lausui Perkele ylpeänä:

-- "Ihmissydän on se valta-istuin, josta maailmoita hallitaan, ja sillä istuimella..."

-- "Sillä istuimella olet sinä istuva ijankaikkisesta ijankaikkiseen", -- keskeyttivät palvelijat.

Tulinen, ylpeä kotka ilmestyi ylös Perkeleen kohdalle, pidellen hänen päänsä päällä kultaista hehkuvaa kruunua. Perkele käveli majesteetillisena. Häikäisevä hohde säteili hänestä, ja häilähteli hänen jumalallisista liikkeistänsä, kuin hieno punertava savu-utu. Hän antoi merkin. Vesitemppeli värähti ja sinisalamana ilmestyi enkeli Iiranto Perkeleen eteen, otti enkelimuotonsa ja lausui Perkeleelle:

-- "Sinä, maailman perustus, olet minut kutsunut..."

-- "Ilmoittamaan palvelijoilleni viimeistä voittoani, jonka minulle hankit", -- keskeytti Perkele.

Iiranto seisoi herransa edessä lihaksi tulleena ihanuutena ja lausui:

-- "Sinun palvelijasi Harhama on pelastettu Jehovan kynsistä... Hän _kirosi_ Jehovan..."

-- "Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä... Sieltä kohoaa minun valtikkani", -- ylpeili Perkele palvelijoillensa, lopettaen:

-- "Harhama on _ensimäinen_, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota Jehovan... Minun valtakuntani lähestyy..."

Kymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi Vesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla holveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä:

"Kiroukseksi sä käännät Jehovalle itsellensä kaikki hänen vehkehensä, taivaan vallan nurin väännät. Sinä voimallasi vaan voitat, kestät ainiaan. Kaikkeus on sulla ansa, paula, jost' ei pääse vihollises kaula. Siihen taivaan valta raukeaa, kun sun kirkkautesi aukeaa."

Veneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian loistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä.

Mustia kukkia ja ukkos-ilmoja.

Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa, kuin tulitutkain...

Pohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se puristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui purkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää, hiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa.

Elämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta tyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna.

Oli ahjokuuma kevätpäivä...

Hyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet. Koko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta.

Kevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan kuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet laulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen surisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen sydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki ennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa, pisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä taivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se olisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua.

Harhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa pilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa loppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili inhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana.

Hänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä eristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset. Lauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat, joissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa.

Ja entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen uniensa maailmat ovat _todellisia_. Hän uskoi saaneensa jumalallisen lahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet, ja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli siinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi, sitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja kohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä unista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut unissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan ihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien huiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen tulipunaisina... Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä... Ne pyrkivät uhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo... Niiden liekeissä kuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä mielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa...

Ja vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot... Niissä kiertelevät virrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret... Puut hohtavat kukissa, mikä minkin värisenä... Lähteen veden lorina on laulua, kosken kuohu soittoa... Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen koskien soittoon ja lähteiden lauluun... ja lempeä tuuli hyräilee niiden mukana... Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli rauhaan... Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi... Kaikki helmeilee iki-onnea...

Ja siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala... tuskatonna... synnitönnä... puhtaana paheesta... naiset sinipiikoina... miehet metsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen kukkalehdellä... He pukivat itsensä kukan väreillä... ilman väriautereella... valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla... Ne soutivat vesillä vesikukan teriöissä... lauloivat lähteen säestyksellä, tai tuulen ja lintujen keralla... He sointuvat kukkien väreihin... virtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin... Ei pieninkään väre häiritse jumaluuden rauhaa... ei soraääni sen sopusointua... ei huokaus ihmisonnea... Kyynel on tuntematon, suru vento vieras...

Niillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta. Ja esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa. Ihmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus:

-- "Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan..."

Kynä pysähtyi Harhaman kädessä... Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli Iiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen lopettaa:

-- "Kun vaan se ottaa ja syö minusta... Kun vaan se kohoaa minun valta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni..."

Ja jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat hänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille, missä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa... uinahtaa sen rinnoille... suuren sopusoinnun värikeinuihin... ainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi... raueta säveliin... riutua onneen...

Teos vuoti kehältä helminauhoina... värinä... lauluna... sointuna. Jumala puhdistui... pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat istuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan... virran värivyö valui säveleenä... kukkavene solui sen veden mukana jumaluuden kiirastulia kohti... Linnut virittivät heleimmät laulunsa, kukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi... Ne ylistävät jumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta ihmishenki... Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi... puro helmeilee sille... valo väreilee... lämpö hehkuu... Kaikki iloitsee, on onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin, jumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä ihmishenki... Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin maan ihminen vuodentulosta... Se on jo niin tietoinen jumaluudesta.

Vesikukkavene soluu edelleen... Ihmismuotoiset linnut seuraavat uiden venettä... Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen pyrkivälle ihmishengelle... Veden liljat nyökkäävät sille... vesikellot soittavat teriöillänsä... rantakukat helottavat... puut hohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin... Vene saapuu aavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu... Vesi välkkyy siellä punapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus, joka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden himmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina, alaspäin huippenevina hohdepaljouksina... Veden punapalo läpäjää, ilman hopeahele häikäisee... Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä ja pyrkii siihen.

Teos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen elämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden tietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä.

Punapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet, jumala-ihminen jokaisessa istumassa... Kultalumpeet läikkyvät veneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin laulaa maassa lintu... Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu. Niissäkin kehittyy jumaluus.

Kaikki läikkyy, kaikki välkkyy... Punakirkkaiden vuorien rinteillä ja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset ihmisjumalat... Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi, kuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden verhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi, avaten armaimmat kätkönsä... Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka on etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla kukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen jumaluutta...

Punavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä... Kymmenet auringot jakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne kantaa ihmisjumaluuden silmä... Armaimmat soitot soivat, kauneimmat laulut karkeloivat soiton sävelten seassa... Kukat laulavat lintuina, linnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat jumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä.

Teos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja unia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa:

-- "Ne ovat todellisia..."

Harhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta:

Soiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä kuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta.

-- "Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki muu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa... Me olemme _kaikkeus..."_

Rajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi suuruudestansa, veisaten sen ylistystä:

"Me, Jumala, olemme kaikkeus. Kaikkeus on me Jumala. Ei mitään muuta olla voi, kuin yksi me. On meissä kaiken alku. Me olemme itsemme synty."

Linnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat kertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa, kukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret kuuntelivat hartaina... Kauneus kietoutui kaiken ympärille. Ihmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä:

-- "Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme ydintä: _äärettömyys, ijankaikkisuus_ ja niiden korkea yhtymä, jumaluutemme korkein olemus: _hyve_... Kaikki muu on häviävää, jumaluutemme kehityksen luomisvoimaa..."

Ihmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen. Äärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia hurjuuksia keri...

-- "Kuule!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle.

Oudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä hopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat linnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset ihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten:

"Äärettömyys on ruumiinamme, sielunamme on ijankaikkisuus. Hyve on meidän henkenämme. Ne kolme ovat kaikkeus, ja kaikkeus olemme me."

Vedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti. Vuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea, ja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa.

Harhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se jatkoi:

-- "Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät _voi_ hävitä. Siksi olemme me kuolematon..."

Kauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu. Kaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen elämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat kanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat kuolemattomuutensa ylistystä:

"Me emme tunne kuolemaa. Me emme _voi_ hävitä. Elomme on kuin kukka vaan. Joka päivä uudestaan se havahtuu ja puhkeaa uudeksi teriöksi, tää korkeampi, kauniimpi, jalompi on ja kirkkaampi, kuin eilispäiväinen."

Ihmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä:

-- "Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat _häviäviä_... Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä kehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää aine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen lepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt _täydellisen_ hyveen... Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymään, _hyveeseen..."_

Ja riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu säteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta valorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden siniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton säestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko:

"Aine on unta, voima on unelmaa, pahe on haihtuva ajatus. Äärettömyys, ijankaikkisuus ja niiden yhtymä: hyve on ainoa pysyvä. Se on ainoa todella oleva, ja se ainoa olemme _me_..."

-- "Katso, missä on kuolemattomuus!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle. Harhama _ei_ pelännyt enää kuolemaa. Syöpänä oli hänen sieluunsa painunut usko, että hän oli löytänyt oikean ainoan Jumalan. Kirkkaana, häikäisevänä jalokivisäteenä laskeutuivat runosäkeet hänen teoksensa sivuille.

Ihmisjumala jatkoi:

-- "Aine ja voima ja pahe ja muu ohimenevä kehitys-ilmiömme ovat olleet ainoastaan ahjotuliamme, joissa puhdistuimme, jalostuimme, kirkastuimme, kuin jalokivi maan tuli-utarissa... Ne ovat sammuvia kiirastuliamme..."

Ja Harhama kuvaili taas, kuinka autuuden ja onnen ja ihanuuden kukkamaat avautuivat ja kaikki harput ja huilut ja kielet soittivat ihmisjumalan ylistystä, puhujan jatkaessa selitystänsä:

-- "Sinä kiirastulena on maailmoiden synty..."

Ja koko maailmoiden synty loihtiutui kuulijoiden katseltavaksi äärettömyyden etäiselle väritaustalle. Punahohteisena tulipaljoutena kieri alkusumu... Tulihirviöinä sinkoilivat siitä maailmat äärettömyyden ikipimeyteen. Ajatuksen nopeudella syöksyivät ne pimeyden halki, ihmisjumaloiden veisatessa syntymä-emättimensä ylistystä.

-- "Kiirastulenamme ja syntymä-emättimemme voimana on maailmoiden kehitys", -- jatkoi puhuja.

Iiranto-enkeli puhalsi Harhaman korvaan ja hänelle ilmestyivät öiset näyt, joissa hän oli nähnyt ihmisjumalien eteen levittyvän maailmoiden kehityskulun, joka kehitti jumaluutta, kuin maantuli helmeä. Jumalallisten maiden puhuja jatkoi:

-- "Kiirastulenamme ovat olleet vainot ja maailmankurjuuden kärsimykset, ja herjaukset jotka voimat vieläkin tarpeellisina vallitsevat _maassa_ ja muualla, missä henkemme osa ei ole vielä ihmisessä jumalajalokiveksi puristunut..."

Äärettömyyden tummansiniselle ilmestyi ihmeen suuri, häikäisevä valkea valopyörä, jolla kuvastuivat marttyyrien kuolemat, kurjien kärsimykset ja herjaajien joukot, aina maailman alusta alkaen. Harhama kuvaili ne näyt runojensa räikeimmillä väreillä, valeli kaiken hohteella ja välkkeellä ja upotti sen sävelmereen, jonka vesikalvon sirotteli tulilumpeilla ja kultakukilla ja hopeanvärisillä linnuilla. Ihmisjumalat katselivat näkyä, syntymäkulkuansa ja veisasivat sen ylistystä, laulaen:

"Kaikkeus meitä varten raataa. Kaikki meitä palvelee. Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa. Kaikki meidän ääntä tottelee. Hairahtaa ei mikään tieltään saata, eikä mikään raatamasta laata, kunnes tehtävänsä tehnyt on. Voimamme on aina verraton."

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi korottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat Harhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa kiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten ja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla runoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin runoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut, sävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut.

Vene soluu niihin tuliin... häviää kuin laulu soiton sekaan... ääni kaikunsa suuteloihin... Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä maansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien vanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen... Paha palaa pois... kuona häviää... helmi jää... Se kirkastuu... se puhdistuu tulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa...

Tulet palavat entistä kirkkaampina... Ihmisten paheet palavat niissä poroksi... Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä... Esempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä, suuren jumaluuden kirkkaana osana...

Silloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään jumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen... sen helmeksi... ja iloksi... onneksi ja lopulliseksi voitoksi... Ja esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle... Semmoisena sijoittaa hän sen siihen... Ihmiset ihailevat sitä ijankaikkisuuden loppuun... Ne alkavat jo riisua yltänsä olemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita... Ne alkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet omalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä jumaluudellansa... Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea omasta povestansa... Niin voittaa jumaluus... Esempio-ihminen on vienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä, herättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan jumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä...