Part 18

-- "Ole kirottu, Sinä virsujalka rietas, joka Ukon passilla hampsit Suomen taivaalle pilvien pieliä pitkin! Ole kirottu, Sinä käärmemäinen paula!..."

Korpi raikui kirouksesta ja korppien rääynnästä. Viha tukkesi Harhamassa avautuneet haavat ja veti kylmän, veripunaisen vaipan kaiken äskeisen yli ja hän syöksyi pedon vimmoin valmistamaan teostansa aseeksi sitä Jumalaa vastaan, jota hän nyt niin katkerasti vihasi. Hän tarttui työhönsä, jumalaluomukseensa, kuin hurjistunut tappelija halkoon, elämän ivan irvistellessä hänelle jokaiselta puun-oksalta ja mustan korppiparin rääkkyessä puolikuivassa kuusessa...

* * * * *

Hänen vaalimatkansa oli lopussa. Vaaleissa tuli hän valituksi Suomen uuteen eduskuntaan, luomaan uutta tulevaisuutta Suomelle. Mutta kirouksien sataessa käpertyi Harhama yhä lujemmin jalkapuuhunsa, niiden taakka painoi hänet entistä lujemmin rouva Esempioon ja nosti Jumalaa vastaan. Hän salasi kaikki kaikilta ja teki työtä yöt päivät, voidaksensa kerran sillä sovittaa kaikki maailman edessä, maksaa herjaajille ja köyhille. Rouva Esempio oli hänen silmissänsä marttyyri, jota hän seppelöi Jumalaksi ja jalkapuu oli kärsimyskumppani, joka samalla puristi hänen jalkojansa ja jonka painosta hän kärsi.

* * * * *

Elämä syö omia kirojansa, kirot syntyvät elämästä... Oleva puhkeaa olemattomasta, olematon nielee olevan... Kaikki kiertää... kaikki kieppuu... kaikki karkaa... Näkyvä nousee näkymättömän kuihtuvana kukkana...

Meren syvyydessä on avara Vesitemppeli, jossa Piru selittää enkeleille herransa tahtoa. Tuhannet korkeat vesipylväät kannattavat sen ihania holveja, joiden taittumia sadat ja sadat komeat sateenkaaret värivöinä reunustavat... Holvit kiiltävät kirkkaana vetenä... Tuhannet kirkkaat päivän kuvat heiluvat niissä hiljaa, kuin auringon komeat kuvat lammin läikkeessä, sen pinnan tyynenä välkehtiessä... Seinät hohtavat hopeavaloa, akkunat iltapunaa, pylvästen päät kuun kelmeää kirkkautta...

Valot välkkyvät... värit vaihtelevat suudelmia keskenänsä... lattia läikkyy täynnä taikalammikoita. Kauneus kukkii... ihanuus on ikiarmasta ja taide on puhennut täydelliseksi, nousten puhtaana jumaluuksien vesistä... puheten niistä puhtaana, kuin neitonen tytöstä nais-ikäänsä...

Lammit läikkyvät... värit kosivat väriä... taide kylpee komeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin värisenä, meloina kultamelat... airoina joutsenen hopeasiivet...

Oli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman.

Kolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä... antoivat veneiden levätä... Aika kului armaana hymynä... rauha oli kaunista ilta-ikävää... tyyni kaihoa... elämä tytön unta ja hiljaisuus sen unelmaa...

Kuului kaunis soitto... Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin kauniista unesta... Veneet nostivat siipensä vedestä... Kaikki teki kunniaa... Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru, vesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme... Kaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin, pukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä... Taide värisi kuin alaston nainen... kainosteli... ihaili itseänsä... Kuusi enkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan lievettä...

Soitto vaikeni... Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen... Taide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä, tyttö yksinäisen lammin uimarannassa... Piru alkoi saarnata:

-- "Kuka on teidän jumalanne?"

Kolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla:

"Perkele, maailman ainoa herra on ainoa Jumala, ainoa oleva. Kaikki on häntä, kaikki on hänestä. Hän on aine, hän on voima. Hän on elo, hän on kuolo. Hän on alku, sekä loppu. Ei löydy muuta Jumalaa."

Laulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli taidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Ei ole muuta, kuin kolme _ainoaa_ yhtä: Äärettömyys on yksi, ijankaikkisuus on yksi ja ainoa _oikea_ Jumala on yksi... Kaikkia muita on monta... Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän herrastamme Perkeleestä... Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän herramme..."

-- "Ei ole muuta olevaa kuin hän", -- todisti kaunis enkelien laulu. Piru jatkoi:

-- "Vääriä jumalia on monta. Jehova on niistä yksi ja Hän on niistä suurin ja kavalin... Kaikilla väärillä jumalilla on oma hyveensä voiman salaisuutena. He eksyttävät sillä ihmisiä. He pettävät niitä. He uskottelevat, että heidän hyveensä on oikea, vaikka se ei voi olla oikea, koska se on väärästä Jumalasta... Mutta ihmiset uskovat ja lankeavat väärän Jumalan palvelijaksi...

"Mutta väärä hyve häviää kerran herramme käskystä, kuin valo pimeyteen. Näin:"

Piru viittasi käärmesauvallansa ja temppeli pimeni sysimustaksi. Pimeydestä puhkesi kuulijoiden ihana laulu:

"Hän vaihtaa päivän yöksi ja väärän hyväksi työksi. Hän valheen paljastaa ja kaiken kirkkaaks saa."

Laulun viime sanojen soidessa kirkastui vesitemppeli ennallensa. Veneiden kuvat välkkyivät lampien veden pohjalta, keinuivat siellä täynnä armaita enkelien kuvia. Piru jatkoi:

-- "Ihmishyvettä on se, mikä on saatu ihmiset oikeaksi uskomaan, niinkuin heille on valoa se valo, mihin ihmissilmä on totutettu. Ainoastaan meidän herramme hyve on oikea. Mutta hän antaa ihmisille sitä ainoastaan sen määrän, mitä he jaksavat vastaan ottaa, etteivät sekaantuisi, kuten silmä sille liian kirkkaasta valosta. Siksi valkenee meidän herramme hyve ijankaikkisesti, sen kirkkaus lisääntyy loppumattomasti ja himmentää väärät hyveet."

Enkelin laulu vahvisti Pirun saarnan oikeaksi hymisten:

"Hän lakaisee väärän kuin yö päivän, kuin myrsky tyynen, talvi kesän, päivän valo tähtipalon."

Piru jatkoi, ihanan kaiun kieriessä vesiholvien kauniita vöitä myöten:

-- "Siksi on kullakin vuosimiljoonalla oma hyveensä. Hyvettä on se, jonka oikeaksi uskominen täytyy puristaa ihmisistä, kuin jalokivihohde jalokivistä miljoonavuosien työllä..."

Alttarin taustalle avautuivat luonnon työpajat, joissa kuumuus ja muut luonnon voimat puristivat hiilen timantiksi. Maailmoiden paino rutisti raaka-aineen avaruuden rakoiksi. Hirmukuumuus sisäisenä paineena ja ulkonainen puristus taistelivat aina yltynein voimin äänettöminä, vihaisina petoina... pakahtuivat itseensä... kestivät vuosimiljoonia aina yltyen... aina raivostuen... Aine puristui. Avaruuden rakko pieneni. Hiili tiivistyi... kirkastui... alkoi punehtua tuskasta kuin ajettuma, joka punehtuu omasta kivustansa... Kipu yltyi. Se jäi pysyväksi hohteeksi... nousi siihen huippuun josta alkoi luonnon kuollut voima: kvietistinen ainainen itsestään yltyminen, sama kuin maailmoiden ikilento. Se kuollut yltyminen jatkuu.

Luonnon työpaja sulkeutui.

Timantti oli valmis.

-- "Se on hyveen synty", -- selitti Piru jatkaen:

-- "Niin kirkastuu ihmisissä meidän herramme hyve hänen kouriensa puristuksesta. Sen syntymärakkona on ihmissydän. Hyve on kerran hänen puristamanansa pääsevä siihen korkeaan kirkastumispisteeseen, josta alkaa sen kvietistinen ainainen itsensä kirkastuminen... Sitä ei voi mikään muu kuin meidän herramme sana pidättää. Se jatkuu, kunnes on saavuttanut taas oman huippunsa, jossa se muuttuu uudeksi luonnonlaiksi, uusia maailmoita luovaksi voimaksi..."

Kuulijoiden joukosta puhkesi taas ihana laulu, kuin helmen hohde, ylistäen Perkeleen suurta voimaa. Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Eksytetyt ihmiset uskovat, että Jehovan hyve on oikea ja ainoa, mutta minä näytän teille."

Hän viittasi käärmesauvallansa. Alttarin taustalle ilmaantui Sinain vuori. Se suitsusi tulta. Se vapisi ja tulipunainen pilvi kruunasi sen huippua. Israelin kansa oli laskeutunut polvillensa sen juurelle. Vuoren jokaisesta rotkosta leimusivat tulipatsaat... Joka huokosesta tiuhkuivat tulikielet, Sen pohjalta nousi pasuunan ääni ja puhkesi huipussa säveleeksi, kuin tulivuoren tulipatsaat... Moses astui alas laintaulut käsissä. Niissä välkkyivät tuliset sanat:

-- "Ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni!"

-- "Jehovan röyhkeyttä! Kukista hänet, Perkele!" -- rukoilivat enkelit. Piru jatkoi:

-- "Hän on kukistuva, sillä Hän on vääryys... Mutta kerran, kun herramme tahtoo, on tuleva aika, jolloin hän sanoo: 'Sinun pitää palvella vääriä jumalia, sillä minun hyveeni on niin korkea, että minä olemattomallekin suon tämän kunnian, mitä tahdon itselleni!' -- niin ihmiset napisevat ja sanovat: 'Ei ole muuta Jumalaa, kuin sinä. Miksi tahdot pakottaa meitä niitä palvelemaan?' He napisevat kuten nyt Jehovan käskyjä täyttäessänsä. Ja meidän herramme täytyy silloin puristaa heissä miljaardivuosien kuluessa käskynsä täyttäminen hyveeksi, kuten luonto hänen käskystänsä puristaa helmestä hohteen. Sillä kaikki oikea ja puhdas kehittyy ainoastaan paineen tulipitimissä: meidän herramme vuorikovissa kouranpuristuksissa. Kaikki muu on lasiuunin lievässä tulessa kiiltonsa saanutta lasisirua..."

Veneet kohottivat hopeasiipensä Perkeleen voiman kunniaksi, temppelin taide riisuutui alastomaksi tytöksi ja katseli kuvaansa lammikoiden kuvastinkirkkaista vesipinnoista. Kuulijoiden kaunis ylistyslaulu kuului helmikirkkaana, karkeloiden kauniin kaiun kanssa, syleillen vesikirkkaita pylväitä, kuherrellen holveissa, suudellen seinien armaita värejä.

Mutta Sinain vuori suitsusi tulta ja savua. Se kärsi kipuja, kuin maan kivipaise... pöhettyi tulipunaiseksi... puhkeili... vuoti tuskiansa tulena. Kansa vapisi ja rukoili Jumalaa. Moses näytti laintaulusta käskyä:

"Älä turhaan lausu Minun nimeäni!"

Piru osotti niitä käärmesauvallansa ja saarnasi:

-- "Mutta kun kerran meidän herramme, Jehovan vääryyden vastakohtana käskee: Sinun pitää alati minun nimeäni mainitseman, eikä se saa huuliltasi kuivua, niin alkaa ihmisille kirkastua uusi, _oikea_ hyve, meidän herramme henki. He ovat silloin kuin hiilet, joihin on _puristettava_ timantin hohde. He sanovat: 'Miksi pitää meidän sinun pyhää nimeäsi lausua jokapäiväisissä asioissa?' Mutta meidän herramme vastaa: Minä en tahdo olla turhamainen, kuten te ihmiset, ja siksi en minä verhoudu majesteettini purppuralta apuun. Ja kun ihmiset niskoittelevat, kuten nyt Jehovaa vastaan, niin silloin alkaa meidän herramme heissä suuren puhdistustyönsä: Hän puristaa heissä hyveen jalokiven pysyväksi välkkeeksi. Se on meidän herramme säätämä luonnonlaki, että kaiken täytyy itsensä ärsyttää hänen kädessänsä piilevät kehityksensä puristusvoimat toimintaan, kuten nainen kutsuu miehen itsensä kimppuun..."

Sinain vuori pauhasi. Moses seisoi tulta suitsuavaa taustaa vastaan osottaen kansalle sanoja:

"Muista pyhittää lepopäivää!"

Piru osotti niitä sanoja hartaille kuulijoillensa, puhuen:

-- "Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan ihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden vastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin se on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä itse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut hyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan ja sanoo: 'Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun nimellesi?'

"Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä en tarvitse kunnianosotuksia..."

Veneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat:

"Korkeampi avaruutta, suurempi äärettömyyttä herramme Perkele aina ollut on ja on."

Neljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru:

-- "Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta vanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen vastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden edellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin taas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi, aina kirkastuvaksi jalokiveksi -- kuten luonto puristaa timantin -- ja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi..."

Pylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat veneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen povella. Piru jatkoi:

-- "Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu itsestänsä, sillä se on ainoa oikea... Katsokaa!"

Avautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu. Auringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen sinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak, vierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia, istuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun polvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja... Hän soitti ja suri... Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata... Hän muisteli sen virtoja... muisteli Eufratin kauniita rantoja... sen aaltoja... sen rantalehtoja... sen rantakaupungeita... muisteli Mesopotamian Jumaloita... Balia... sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan tummalta sineltä... Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse oli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta kauniin Eufratin aalloista...

Hän soitti kauvan... soitti surullisesti laulua, jota nuori Mesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut... Laulun nimi oli "Eufratin rantakukka"... Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut Kaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut nuorta laulajaa:

"Mun toivoni, Eufratin rantakukka, sa helmi kirkas, puhdas Balin maan. Sun luokses harpun sävel ikävöipi, se sua kaipaa. Sinua se myös kuin pieni linnunpoika arkailee. Jos luoksesi se milloin tulla tohtii suo sille onnen oksa povellasi varvuksi, jolla raukka levähtäisi odottain, että kerran sydän-yöstä uus' elon-aamu sille kirkastuisi. Sä helmi kirkas, puhdas Balin kansan, Eufratin rantakukka, rantalaulu, mun arka pyyntöin kuule, täytä se! Sa suuren Balin kirkkain päivänsäde et toki voine kieltää pyyntöäin... Eufratin rannan laulu... ilo... kaikki, Bal itse sua aina suojelkoon!"

Iisak kuuli sävelen ja tunsi myös sen sanat, vaikka hän ei ollut siitä koskaan Rebekalle puhunut... Hän tuli surulliseksi. Hän muisteli Jehovaa ja Balia ja itseänsä ja nuorta Mesopotamian miestä, joka oli laulunsa Rebekalle laulanut ja jonka sävelen tämä oli korjannut... antanut sille onnen-oksan povellansa ja kantanut sen sillä Kaanaanmaan erämaahan ja nyt yhä sitä hoiteli... Hän huokasi, mutta ei puhunut mitään.

Kuulijat katselivat ihastuneina Mesopotamian maan kauneinta kukkaa... Viimein ripusti hän harpun öljypuun oksaan, suuteli sokeaa miestänsä ja lähti askareillensa...

Hänen lähdettyänsä tuli Jaakob ja petti sokean isänsä... vei häneltä siunauksen...

-- "Niin kirkastuu herramme henki: paha. Niin valkenee hänen hyveensä... Jehovan _valitut_ pettävät isänsä", -- lausui Piru viitaten tapaukseen. Hänen puhuessansa muuttui alttarikuvaus. Siinä kulki Absalomin kapina isäänsä Davidia vastaan. Palestiinan kauneissa lehdoissa öljy- ja viikunapuiden varjoissa väijyivät joukot toisiansa... Kapina loppui...

Murtunut David soitteli harppua Zionin linnan kiviportaalla.

-- "Niin selkenee meidän herramme henki maailmassa", -- saarnasi Piru, Ihastuneet kuulijat veisasivat:

"Hän valkenee. Hän selkenee. Hän aina kirkastuu."

Israelin kansa vapisi polvillansa, rukoillen tulta suitsuavan vuoren edessä. Mooses osotti kansalle viidettä käskyä. Piru näytti tapahtumaa ja puhui:

-- "Jehova kieltää tappamasta, uskottelee, että se on pahe, mutta meidän herramme on paljastava Hänen vääryytensä... Katsokaa!"

Hän viittasi ja Sinain vuori hävisi ajaksi. Sen sijalle ilmestyi Lützenin tappelu. Sotajoukot valmistautuivat, rukoilivat Jumalaa ja tarkastivat rivejänsä. Aseet välkkyivät, puvut loistivat, uljaat hevoset hirnuivat ja tepastelivat levottomina.

Jo kuului sotatorvien soitto... Tykit alkoivat paukkua... Tuliliekit luikahtelivat vastatusten... ilma peittyi savuun... torvet soivat... armeijat syöksyivät eteenpäin... kätkeytyivät ja taas yrittivät eteenpäin hyökätä... Rivit harvenivat... Kuului voihkinaa, valitusta, hätähuutoja... Toisaalla hurrasivat hyökkäävät joukot... Ratsuväet syöksyivät hurjaa vauhtia vihollista vastaan... kymmenet sortuivat... toiset syöksyivät eteenpäin... Joukot syöksyivät yhteen... Miehet tappelivat kuin vihaiset tiikerit... Veri vuoti virtana... Huudot haihtuivat tykkien jyrinään... kokonaiset joukot kaatuivat teuraina maahan. Voittajat huusivat ilosta... Mielipuolen raivolla puolustautuivat voitetut... Haavotetut vaikeroivat... veri punasi maita...

Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Voittajat kulkivat riemukulussa... He tulivat murhatyöstä... Kirkonkellot soittivat heille kunniaa, runoilijat ylistivät heitä lauluillansa... Entinen vanha munkki soitti heille harppua istuen lehmuksen alla tienvierellä...

Piru osotti kuvausta jatkaen saarnaansa, ristiretkien miljoonien marssiessa alttarikuvassa ja niiden syöstessä, ristien välkkeessä ja virsiä veisaten, turkkilaisten ja saraseenien päälle, vuorten kukkuloille heittäyvinä joukkoina, tai laaksoista sinne hyökkäillen. Piru puhui:

-- "Niin himmenee Jehovan henki. Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset ylistävät jo murhaa hyveenä, soittavat sen ylistystä, seppelöivät murhaajia ja laulavat sille runoja... Niin paljastuu Jehovan vallan ja viisauden mitättömyys: Ihmiset tappavat taistellessansa -- Jehovan käskyn puolesta -- 'Älä tapa!'... Niin kirkastuu meidän herramme viisaus ja voima..."

Hartaat kuulijat veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Hän nousee niin kuin musta yö, tomuksi Jehovan vallan lyö. Hän vanhat tähdet tummentaa, auringon kehrät sumentaa ja kaikki uudet luo."

-- "Hän kaikki uudet luo", -- kertaili kaiku näkymättömiin ulottuvista pylväskäytävistä ja ihanista temppeliholveista. Auringon tuhannet kirkkaat kuvat heilahtelivat tarulammikoiden pohjilla, veneet riippuivat siellä kuvina, kuin elävät kukkaiskorit ja taide riisuutui entistä alastomammaksi.

Alttarikuvaksi ilmestyi taas Sinain tultasuitsuava vuori. Mooses osotti pelästyneelle kansalle kuudetta käskyä. Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Kun meidän herramme suuri valtakunta lähestyy ja lakaisee tomuna Jehovan vallan ja Hänen käskynsä ja käskee Hänen vastakohtanansa: 'sinä et saa kieltäytyä täyttämästä luonnon käskyä!' silloin ihmiset napisevat ja valittavat vastaan, kuten he nyt eivät alistu Jehovan käskyille. He kysyvät: 'Miksi meidän pitää voimiamme tuhlata?' Ja kun meidän herramme käskee: 'sinä et saa tehdä eroa vaimon ja vaimon välillä! Sinä et saa asettaa omaa vaimoasi toisen edelle ja ylenkatsoa toisen vaimoa' -- niin se käsky on tullut ihmisille hyveeksi, joka vaatii puhdistavan tulensa puristuaksensa hyveen helmeksi. He itse ärsyttävät tottelemattomuudella sen puristuksen toimintaansa. He sanovat: 'Miksi minun pitää rakastaa vaimoa, joka on maannut toisen vuoteessa? Miksi pitää minun juoda likaisesta maljasta, josta toinen on juonut? Miksi en minä saa tyytyä omaani?'

"Mutta näin on kirkastuva meidän herramme henki. Katsokaa!"

Pirun vihjauksesta ilmestyivät alttarikuviksi ihanat haaremit... Suihkulähteet viskoivat kirkkaita vesiänsä ilmaan. Solakat marmoripylväät kannattivat kattoja, kukat muodostelivat satumetsiä. Kaikki upposi pehmeyteensä, kylpi alastomuudessansa ja katseli kuvaansa kirkkaista kultapuitteisista peileistä. Ja sen keskellä hekkumoi mies vieraiden vaimojen keralla...

Haaremi hävisi. Sijalle ilmestyi Hiiden mylly. Nainen kuherteli siellä haureudessa miehen keralla... He laskeutuivat luonnon kylpyihin puhtaina, peseytyivät niissä likaisiksi, nousivat niistä mielessä ilkeä tunne, häpeän hieno vaippa hartioilla... laskeutuivat uudestaan samojen saunojen kylpyihin... pesivät niissä häpeänsä vaipat, hävittivät ihmisen parhaan pukimen: häveliäisyydentunteen, ja astuivat päivän valoon hartioilla häpeänvaippa, jota eivät enää itse huomanneet, mieli ilkeänä matona, tunteet liassa matelevina...

-- "Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset eivät huoli enää Jehovan hyveestä. Sillä katsokaa: Heidän parhaansa laulavat ylistystä aistillisuudelle. He ylistävät haureuden äitiä: _naisen kaunista lihaa_... He eivät ylistä sen henkeä... Heidän runoilijansa kaivelevat naisen kupeessa, ylistävät sitä... Siinä ilmenee meidän herramme viisaus..."

Hänen puhuessansa kulki alttarikuvana Davidin ja Batseban rakkaudentarina: Betesdan lammikko näkyi kauniina kuvastimena... Se läikytteli kaunista pintaansa öljypuiden varjossa kuin pikkuhelmi... Vedestä nousi kaunis Batseba... Hän nousi arkaillen... ujostellen... kuin kätkien jotain... Hän nosti kaunista vartaloansa veden rajasta, vähä-vähältä... kyyristäytyi... veti hartiat kokoon... nousi taas ylemmä, halusi antaa Pyhänmaan auringon hartioitansa valella, mutta arkaili... pelkäsi... värisi... Viimein rohkaisi hän itsensä... Hän nousi ylös... kylpi auringon kirkkaassa valossa... hipiä värisi, kuin kukan väri auringon sitä suudellessa... polvi vavahteli hieman... se puristui polvea vastaan...

Mutta Zionin linnan katolla istui kuningas David ja katsoi kaunista kuvaa... Hän unohti jo harppunsa... Hän unohti kaikki...

-- "Israelin kuningas on nähnyt meidän herramme palvelijan, Tuulan, aistipunakukan", -- selitti Piru.

Näky jatkui:

Batseba oli pukeutunut ja istahti rantakivelle. Siinä lauloi hän kaunista laulua: "Lemmen-uhri." Hän lauloi kaihomielin:

"Mun helmeni, sä Israelin kukka, Jordanin rannan ruusu verraton. Niin paljon tuskia tää sydänrukka sun tähtesi jo kärsinynnä on.

Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin, vaan niist' ei sydänparka tyyntynyt. Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin, sen uhrikseni sulle tuon mä nyt.

Jordanin kukka, kuule mua, auta! Mun kerallani lähde uhraamaan! Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta. Mun parantaa voit sinä yksin vaan.

Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne miss' uhrit Jehovalle loimottaa ja temppeli ja Öljymäen rinne Jehovan korkeutta julistaa!

Siis kerallani -- sitä pyydän yhä -- nyt lähde uhri siellä uhraamaan, miss' ylväs Kidron, Betesda ja pyhä Zionin linna kiittää Herraa maan.

Niin: kuule Jordanin sä lintu arka ja lemmen-uhri uhraa seurassain, terveeksi silloin saapi sydänparka, kukkansa kaipaellun saavuttain..."

Israelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut Eliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja poimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle... Hän tunsi nyt peseytyvän naisen... tunsi hänet laulusta... ja äänestä... ja muisti nuo kauniit silmät... ja vanhan laulun... ja unohti kaiken muun...

-- "Herramme aistipunakukka on puhennut", -- selitti Piru... Tarina jatkui:

Zionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille, laulaen laulua "Lemmen-uhri"... Hän muisteli entistä paimenta... Hän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin pyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut häneen tummilla silmillänsä... Hän muisteli, kuinka he olivat yhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin... kuinka David oli palvellut häntä... hoitanut hänen muuliansa... lepopaikoissa laulanut hänelle Zionin virsiä... ja kertonut Jehovasta... ja Zionin linnasta, ja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen, kuin lintunen oksalle... Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet yhdessä... Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa...

Ja sitä muistellessa suli hän vahaksi... Hän näki nyt Davidin Israelin kuninkaana... Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät tunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan... Ne herättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit... Siinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen kauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli paljon surua...

Ja kuningas David herposi ja riutui... Hän polvistui kauniin soittajan edessä... Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa ja kruununsa ja Jehovan... Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon...

Piru osotti tapausta saarnaten:

-- "Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä... Hänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet..."