Part 17

Ja Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli tarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän puki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten niiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja. Hän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan pakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen maailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille ja vakuutti:

-- "_Sen_ ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette _hänelle_... Hän on ainoa palvelusta tarvitseva Jumala..."

Auringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli veripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade yltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun päässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän helmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se katseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi pakkasen helmien kiiltää rauhassa.

Kylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat kiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen taloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille öisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa jumaluuden helmiä...

Ja enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman salaiset himot ja toiveet.

* * * * *

Viikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka ilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja loi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia. Päivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä hurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka hetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen vierellänsä.

Lopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle kaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran perintö menisikin.

He tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi vanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi: "Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla raakimuksien häväistykset... On hän jo kyllänsä kärsinyt..."

Ja hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja lähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli luonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta.

* * * * *

Korpi seisoi mykkänä. Korpin huuto kuului pahan enteenä.

Talvi kallistui jo keväänkorvalle. Päiväsydännä kimmelteli jääriite puiden oksilla veden valelemana. Vaalit olivat tulossa ja Harhama kulki viime matkojansa. Väliaika olikin kulunut suuremmitta häiriöittä. Hän oli jo pitänyt mielestänsä viimeisen puheensa ja oli matkalla kotiinsa, mieli hyvänä siitä, että oli jalkapuustansa päässyt.

Oli päivänpaisteinen sunnuntai. Hän hiihti suksilla suuren Routakorven läpi, käyttäen oppaanaan aurinkoa. Erämaan rauha haukotteli joka oksalla, kurkisteli joka kuusen latvassa, ja äänettömyys kyykötti kaikkialla. Harhamasta tuntui, kuin kulkisi hän kuoleman kotimailla. Hän nautti siitä ja nousi synkkyyden siivillä taas mielikuvituksensa maailmoihin, jumala-sumujen keskelle. Musta korppi seurasi häntä korven halki, lennellen hänen ympärillänsä.

Korvessa kohtasi Harhama tuntemattoman tukkityömiehen yksin hiihtelemässä. Mies tervehti häntä, kysyen:

-- "Ettekö te ole se herra Harhama?"

-- "Kyllä."

-- "Sitähän minä... Minä satuin kerta teitä kuulemaan. Eikö sitä nyt joutaisi tukkilaisille puhumaan?"

-- "Tietysti... Aivan mielelläni... Mutta missä ne tukkilaiset ovat?" -- vastasi Harhama.

-- "Tästä vähän matkan päässä on sauna... Ne ovat sosialisteja kaikki, mutta niissä on paljon uskonnollista väkeä... Harhaman pitäisi niille juuri selittää meidän puolueen kanta uskontokysymyksessä ja osottaa sosialistien jumalattomuus... Se vaikuttaa", -- selitteli tuntematon.

Harhama seurasi tuntematonta "saunalle". Se oli tilapäisesti hylkypuista rakennettu, mullalla ja kuusen oksilla tilkitty suojus. Sisältä oli se runsaasti kaksikymmentä metriä pitkä, soikea "basilika". Ovensuussa oli sisään lämpenevä uuni. Lattiana oli maa, penkkeinä muutamia hirsiä. Akkunaa ei ollut, vaan valaistiin "sauna" pärevalkealla. Suojus oli niin matala, että pitkä mies sopi siinä paraiksi seisomaan. Noin kolmesataa miestä oli koolla tässä omituisessa saunassa, jonka edustalla paloi hiilihauta ja vähän loitompana tappelivat korpit ja varikset hevosen raadosta. Kun Harhama lähestyi saunaa, lausui eräs ulkona seisova mies tovereilleen, niin että hän kuuli:

-- "Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen... Tulikohan tuo meillekin puhumaan..."

Tukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä aivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän seasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli myös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten rohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se menisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät mukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja huumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta ja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa köyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan hurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se oli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa, hillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä aina oli kiusannut.

Hän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle taas:

-- "Puhukaa nyt uskonnosta!... ja Jumalasta!..."

Harhama vaikeni. "Minä Jumalasta?" -- mietti hän. "Minä!"

Syntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon jatkoi kuiskaten:

-- "Se olisi niin tarpeellista... ja puolueelle eduksi..."

Silloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui jalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden, hurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei käsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja lopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten.

Ei kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän petti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä itsepetoksellansa. Hän ajatteli: "Enhän minä tarkota _sitä_ Jumalaa, vaan omaani... sitä _oikeaa_."

Hän alkoi puhua:

-- "Minä tulen nyt erääseen arkaan asiaan."

Ja vielä pysähtyi hän ja mietti. Kuulijat odottivat... jännittyivät... katsoivat Harhamaan, kuin odottaen kultaomenaa. Harhama kumarsi syvemmä ja jatkoi:

-- "Tulen uskonto-kysymykseen. Selitän siinä puolueemme kannan. Meidät ja sosialistit erottaa siinä toisistamme periaate. Se johtuu tästä: Sosialistit tahtovat kumota nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ja sanovat: Meillä on siinä kiusana uskonto, joka opettaa ihmisiä kuuliaisiksi esivallalle. Siksi tahtovat he ensi sijassa kumota uskonnon.

"Meidän puolue ajattelee samalla lailla kuin hekin, eli että uskonto on yhteiskunnan _yksi_ perustus. Ja kun me tahdomme nykyisen järjestyksen säilyttää, on ensi työmme siis säilyttää sen perustus: uskonto."

Hän pysähtyi, muisteli munkki Pietarin saarnaa ja jatkoi sen ajatusta seuraten:

-- "Sillä katsokaa! Teidän perunakuoppaanne ei vartioi kotona esivallan vartija, poliisi, mutta sitä vartioi Jumalan käsky: Älä varasta! Eikö se suojele omaisuuttamme enemmän kuin paksu lakiteos?"

Ja sitten puhui hän loistavilla sanoilla uskonnon puolesta, maalasi sen ihmeen ihanilla väreillä, kuvaili sen jalokiveksi, valoksi, onneksi. Sitten hän pysähtyi ja antoi miesten ajatella. Intohimoiset silmät katsoivat häneen pimeästä kysyvinä. Yksi joukosta lausui:

-- "Kyllä se on totta." Harhama kumarsi syvemmälle jalkapuutansa, jatkaen:

-- "Sillä eikö Jumalan lyhyt käsky: Älä tapa! -- suojele teidän henkeänne enemmän, kuin laki ja vankilat ja poliisit?"

Hän odotti taas kauvan vastausta. Miehet katsahtivat toistensa silmiin kysyvinä.

-- "Kyllä siinä on perää", -- virkahtaa puoli-pimeästä joku.

-- "Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi", -- kuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa, puoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi:

-- "Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on asettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia, jotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä hirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa siitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa, ettei Jumalaa ole missään?"

Väki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille avaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät mitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi. Harhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä, Jumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää uskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko sielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi:

-- "Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan suuri haahmo eteemme ja sanoo: 'Minä olen Herra sinun Jumalasi'!"

Saunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen jälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä. Kuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus ja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa edelleen, puhuen:

-- "Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia siipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo ihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri uhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee avuttomuutensa ja voimattomuutensa..."

Hän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten pitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat jo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen luukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä:

-- "Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo saunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen raatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin armoton on kuoleman koura..."

Kuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän ja varustavan kynsiänsä... Maailman rikkaudet himmenivät heidän silmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä: oli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain käsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa olevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden suosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle. Hän jatkoi:

-- "Miten sappikatkeraa ja raudan raskasta elämä lieneekin, lähtö siitä tuntuu hirvittävältä, pohjattomaan tulikuiluun putoamiselta. Ajatelkaa että te huomaatte vaipuvanne johonkin tuntemattomaan pimeyteen... Täytyy sanoa hyvästi ystäville, omaisille ja kaikille, eikä tiedä mikä siellä syvyydessä odottaa. Katsokaa tuota palavaa hiilihautaa oven edessä!"

Ja ihmiset katsoivat sitä, näkivät tulen tupruavan nousten sen salaperäisestä pohjasta. Harhama jatkoi:

-- "Me seisomme joka hetki palavan sysimiilun huipulla. Lakkaamatta palaa elämä jalkojemme alla ja me olemme uppoamaisillamme kuoleman kitaan kuin sysimiilun tuleen."

Kuulijat kauhistuivat sitä ajatellessaan. Saunan pimeys ja palava sysimiilu suurensivat hirmukuvan. He luulivat jo seisovansa luhistumaisillansa olevan hiilihaudan huipulla, ja vaipuvansa sen tulikitaan, sanoen kaikelle hyvästi.

Ja yhä hartaampana, nöyrempänä kumarsi Harhama. Hän petti itseänsä entistä rohkeammin, törkeämmin hän onki ääniä itsellensä. Hän kuvaili uskonnon ihanuutta, puki sen jalokiviin, toi sen kauhistuneiden eteen armon astiat kädessä ja jatkoi:

-- "Semmoisena hetkenä on ihminen valmis tarttumaan vaikka olenkorteen, kuten hukkuva. Ja kun hukkuva saa olenkorren käsiinsä, toivoo hän siitäkin vielä pelastusta, rauhottuu ja painuu sen kanssa levollisena syvyyteen."

Ja sitten vilkutti hän sitä olenkortta, petti itseänsä yhä häikäilemättömämmin. Hän kuvaili uskonnon kukkaveneeksi, johon hätäytynyt nousee kuoleman hetkellä ja purjehtii rauhallisena niille rannoille, joilla kukkii ijankaikkinen elämä ja avautuvat taivaan ihanuudet. Hän lopetti:

-- "Niin on kuolemassakin. Kuolemassa ei ole muuta olenkortta, kuin se usko, että kun täältä lähdetään alkaakin uusi elämä, elämä Jumalassa. Kun siitä saapi kuoleva kiinni, lähtee hän täältä levollisena kuin kukkaveneessä, ikuisen elämän maille. Siksi tahtoo puolueemme säilyttää ne uskonnolliset laitokset, jotka pitävät ihmisissä vireillä uskoa tulevaan elämään, osottavat hänelle pelastuksen kuolemasta. Se huolehtii että ihmisillä olisi se vene valmiina sillä hetkellä, jolloin kaikki muu on tomua ja pimeää ja kuoleman usvasyli avautuu..."

-- "Oikein puhuttu... Oikein... Oikein... Oikein!" -- vakuutti miesjoukko vakavana, kun Harhama lopetti.

Syntyi hiljaisuus. Sitten lausui joku:

-- "Kyllä se asia on niin."

Ja taas miettivät miehet kuolemaa ja sysimiilua ja korppeja.

-- "Kyllä se Jumala olla pitää", -- lopetti taas joku hiljaisuuden.

-- "No kuinkas muuten!... Kukas se ihmissielusta murheen pitäisi, jos ei Jumalaa olisi", -- huokasivat taas jotkut.

Ja niin jatkoivat miehet synkän ja miettivän näköisinä. Harhama nautti voitostansa. Syntyi hiljaisuus. Harhama nousi jalkapuutansa kumartamasta, sen Jumalan puolesta puhumasta, jota vastaan hän nousi joka hetki. Maailman köyhät katsoivat häneen taas kuin Jeesukseen. Hän oli uhrannut yhden Jumalansa toisen tähden ja voittanut sen toisen: köyhät. Nyt odotti hän palkintoa, nautti siitä palkinnosta vaistomaisesti.

Kun hiljaisuus oli kotvasen jatkunut, nousi ovensuussa ylös Varpalan Juho, jota Harhama ei ollut pimeässä tuntenut ja alkoi puhua jäykällä, järeällä äänellä:

-- "Minä pyytäisin puhujalle saada sanoa muutaman sanan, vaikka ei se niin hääviä tule, kuin koulun käyneellä. Puhuja sanoi, että Jumalan käsky estää varkaan kättä... Mutta mitenkä se on kun rikkaat varastavat köyhät putipuhtaiksi, eikä se Jumala näy niitä rankaisevan, eikä käsipuoleen tarttuvan. Otetaan me torpparit esimerkiksi... Kolme torppaa ovat rikkaat jo minultakin varastaneet, eikä se seitsemäs käsky ole niitä suojellut. Eiköhän se maallinen laki olisi paremmin auttanut?"

Hän vaikeni hetkeksi. Harhama tunsi nyt kuka hänelle puhui ja masentui. Puhe oli hänelle kuin halonisku päähän, eikä hän ollut selvillä miksi. Miesjoukko oli vaiti.

-- "Eihän se ole seitsemännen käskyn vika, jos ihmiset sitä väärin käyttävät", -- puolusteli Harhama hämillään. Rouva Esempio ja se "suhde" löi hänen aivoihinsa salamana, kuin aavistus. Varpala jatkoi jäykkänä:

-- "Eihän se silloin ole yhteiskunnankaan lain syy, jos sitä väärin käytetään. Eikä se Jumalan laki näy vaikuttavan sen saarnaajiinkaan. Äsken ryöstätti pappi minulta viimeisen voikilon, vaikka ei ole minulle mitään palvelusta tehnyt. Se Jumala näkyy juuri suosivan varkaita, koska antaa niiden menestyä ja jättää riistetyt kurjuuteen."

Miehet olivat vaiti, odottivat kahden vaiheella. Harhama yritti puhua, mutta Varpalan Juho keskeytti ja jatkoi:

-- "Eikä se näy puhujaankaan tepsivän Jumalan laki, vaikka sen voimaa ylistää."

Sauna tuntui pimenevän, mielet vetäytyivät sykkyröiksi, Harhama aavisti mitä oli tulossa. Hänessä heräsi uhma ja hän yritti puhua, mutta Varpala jatkoi itsepäisesti:

-- "Ei pidä keskeyttää. En minäkään keskeyttänyt. Minä kerron erään asian: Riuttalan isännät nylkivät minun esivanhempani, putipuhtaiksi eikä siinä Jumalan laki auttanut. Jumala oli riistäjien puolella. Viimeinen Riuttalan tyttö -- jonka puhuja tunteekin -- kuuluu tuhlanneen meiltä torppareilta varastettuja rahoja Helsingin kapakoissa ja loput pari sataa tuhatta kuuluu vieneen ulkomaiden kapakkoihin. Ja mitä toi hän meille sieltä ulkomailta rahoillamme?"

Harhaman silmissä vilisivät Varpalan Rauha itkevine kaksoisinensa, Aapo Horri ja Alkula ja kaikki. Tukkilaiset odottivat äänettöminä, synkkinä. Sauna tuntui pimenevän. Varpala jatkoi huutaen:

-- "Hän toi samaa kuin Tekin: huonoja tapoja ja pahan esimerkin, josta me riistetyt saamme kirousta kantaa..."

-- "Minä pyytäisin saada selittää", -- keskeytti Harhama hämmästyneenä ja uhmaavana samalla aikaa. Mutta Varpala raivostui ja huusi:

-- "Ei... ei... _Minä_ jatkan vielä. Eipäs Jumalan käsky silloin tehonnut. Eikä ole Teihinkään tehonnut kuudes käsky. Minä en tiedä keltä varastetuilla rahoilla Te olette käynyt ulkomaalta konstinne oppimassa, sillä työtä ette ole Tekään tehnyt, mutta minä tiedän että Teidät, epatto, on kasvatettu tyttäreni turmioksi _vaimoni_ esi-isiltä riistetyillä rahoilla..."

Harhama hämmästyi. Kaikki silmät tuijottivat häneen. Varpala jatkoi:

-- "Vaimoni äiti on Teidän kotipuoleltanne kotoisin ja _Teidän_ iso-isänne on riistänyt sen suvulta omaisuuden, jolla sitten on Teidät kasvatettu tyttäreni kiroukseksi..."

Harhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia iso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan kuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä. Hän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs. Raivostunut Varpala jatkoi:

-- "Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut tyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni sillä, että kertoi sille: 'Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan kanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen esimerkkiä... Itse on sanonut nähneensä... Kieltäähän se Jumala huoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä, minkätähden se ei Teihin tehonnut?... Sanoittehan sen olevan voimallisemman maallista lakia..."

Harhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi jäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti Harhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella, jonka puolella on oikeus:

-- "Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi kieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja Teidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä meidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin eiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan käskyt?"

Varpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä, kuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana:

-- "Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva Esempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan olisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin huonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?... Jumalankin käskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta."

Varpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä Varpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään itseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa tulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi ja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei tuominnut _itseänsä_ vaan hapuili jo kuumeisesti _muita_ syylliseksi. Ensimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset _yleensä_, kaikki eroituksetta. Ne olivat hänestä taas raakalaisia... tomppeleita... elukoita... Hän katseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun vuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa. Miehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi. Puolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän yritti puhua rouva Esempion puolesta:

-- "Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa..."

-- "Miksikäkö?" -- keskeytti Varpala. "Siksi, että te olette samaa koplaa. _Te miehenä olette pääsyyllinen_. Te tarvitsisitte ruoskaa. Teidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden ja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet ympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja levittäjä..."

Kaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski voimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä tuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat takertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä tummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen: -- "Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa, vaikka itsenne pitäisi istua katumassa..."

-- "No... No!" -- keskeytti äskeinen tuntematon.

-- "Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua... Jumala-kauppiaan", -- raivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli muuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin nousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen ryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän edessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli. Varpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä, kuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten:

-- "Ja nyt minä _kiroan_ teidät molemmat, Esempion ja Teidät. Te tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala kainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei teitä täällä tunneta... Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette valituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos mitä saavat, tulkoon niistä turmiota!..."

-- "Herkeä nyt!" -- rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä enemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti:

-- "Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän molempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät... Avautukoon kerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne pelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä kiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa siihen!"

Sanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama väkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen taakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa hänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden jumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä sen toisen kirous:

-- "Kirotut!... Kirotut!... Kirotut!..."

Vasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä korpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän taas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän itse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle sumua, kuten koko elämä.

Silloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina kuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti Harhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa ja hän oli löytänyt syyllisen.

Silloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken ylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana:

-- "Sinä _kirottu_ juutalaiskeksintö! Sinä kavalasti punottu sadin!... Ole kirottu!... Ole kirottu, sinä Jehovan nimellä kulkeva kuvitus!..."

Enkeli Iiranto häilähti hänen vierellänsä ja kuiskasi:

-- "Hän on käyttänyt myös Zeuksen nimeä..."

Harhama ymmärsi sen ja jatkoi:

-- "Ole kirottu, Sinä Zeuksena ilveillyt peto!..."

-- "Jupiterin nimeä Hän on myös käyttänyt", -- häilähti Iiranto.

-- "Ole kirottu, Sinä Jupiter-ilveily!" -- jatkoi Harhama.

-- "Egyptiläisiä Hän narrasi Isiksenä ja Osiriksena", -- heilahti Iirannon varjo.

-- "Ole kirottu, Sinä kaikkien pakanoiden petkuttaja, Sinä eri nimillä maleksiva olematon hirviö. Sinä Osiris ja Isis ja lautapää aapis-härkä, Sinä egyptiläisten marmattava 'pyhä' kissa, Sinä Bal, Sinä eri nimillä kiertelevä tyhmien petkuttaja!" -- jatkoi raivostunut Harhama.

Korpi raikui, korpit rääkkyivät ja Iiranto hymyili ja jatkoi kuiskailuaan:

-- "Hän kulki suomalaistenkin Ukkona..."

Harhama jatkoi: