Part 16

-- "Älä mukise, puuron pilaaja, tai lyödään valtti pöytään ja puhdistetaan _teidän joukon_ nenän-alus!... Sieltä se Horrin Aapo on konstit oppinut... Teidän talossa sitä on suutarin opissa oltu... Siellä on opetettu vihkimättä henttua halaamaan ja neitosia portoiksi pilaamaan."

-- "Hampaat sietäisi ruotukselta suulakeen siirtää. Koitapas niistää meikäläisten nenää!" -- raivostui Orri Horma.

Mielten kauhu nousi vihan vaahtona. Aapo Horri puhui ilkeällä äänellä:

-- "No, kun käsketään, niin pitää totella", -- ja Harhaman puoleen kääntyen lisäsi hän: "Muistaako puhuja tikapuita Valkean talon ja koivua Valkamalan akkunan alla?"

-- "Mitä sitten?" -- kysyi Harhama oudostuen kysymystä.

-- "Muuten vaan kysyn, kun käsketään... Minä olen niissä istunut suutarin-opissa", -- vastasi Horri pirullisella eleellä. Harhama seisoi mykkänä. Hän tunsi rinnassaan kuin puukon kären kaivelevan. Hän muisti vakoilijat ja niistä johtuvat jutut Valkamalassa. Puolueen kunnia vilahti hänen silmissänsä ensimäisenä. "Taas se jalkapuu!" -- pisti häntä ajatus. Vaivoin sai hän salatuksi hämmästyksensä ja kysyi jyrkästi:

-- "Mitä tähän asiaan kuuluvat koivut ja tikapuut? Seuralle olisi valittava nyt toimikunta", -- lisäsi hän nopeasti, tahtoen johtaa mielet toisaalle. Mutta Aapo Horri seisoi nyt jo ase kädessä. Hän jatkoi kovalla, pistelevällä äänellä:

-- "Muistaako puhuja myös, miten rouva Esempio sattui aina myöhästymään 'kylässä'..."

Harhama ei voinut sanaakaan vastata. Hänen kannattajansa olivat ymmällä, koska eivät käsittäneet asiaa. Harhama tunsi jalkapuun rutistavan. Hänen oma elämänsä kieri nyt keränä häntä vastaan ja uhkasi häväistä sen puolueen, jonka luottamusmiehenä hän liikkui. Aapo Horri jatkoi entiseen tapaansa, voiton ilolla:

-- "Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?"

-- "Riuttalan Helgaa", -- lisäsi joku joukosta. Seurasi naurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri. Hän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset laulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua:

"Harhamalan akkunalla se herraslamppu palaa. Harhama se vihkimättä Riuttalan Helgaa halaa."

Laulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat hämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman ja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa kylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon, valmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui.

Ilman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä painaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria, että Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen polttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin äänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui:

-- "Niistäisit omaa nenääsi... Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit isän niskoille..."

-- "Teidän miehenne luona olen opissa ollut... Eihän se hänkään Helgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena, kuin te sen jätätte", -- vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen viime sanojansa ja lisäten: "Ensin opetatte meille omat tapanne ja sitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan."

Ilma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä tuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt oman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä mitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa puolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet sinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten esikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi uhmaten, ajatellen:

-- "Raakimuksia!... Elukoita ne ovat!" -- Ja oitis alkoi hän vihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa lakkaamatta...

Syntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät loistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi. Kaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri Horma, nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena:

-- _"Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona..."_

Elämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki. Harhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus.

Ja taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä. Taas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa kaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen ryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja vastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän halveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla äänellä:

-- "Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan heinäpussilla, tai patukalla..."

-- "Suuria sanoja", -- murahti joku Horrin joukosta.

Piinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko joukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely, kiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja hiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat. Eräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin hyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle järjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan: eläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset eläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin.

Mutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti yllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle, kymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului vielä kauvan häväistyslaulun hoilotus.

* * * * *

Pohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä, jääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se'es, tähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli ihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja tähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät kuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys.

Harhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi jäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky: Pohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa, loistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat kaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty luminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat koristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon suuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän ajeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut ja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen... ilmestyivät uudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen.

Hän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa, katsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta maailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi äärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja jääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui sen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi, inhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain äärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on ihmisen niin alas painanut.

Silloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä pakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista onnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli Harhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha Jumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle:

-- "Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman Jehovan käskyjä?..."

-- "Ei", -- vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen.

Iiranto jatkoi:

"Eivätkö ne ole _Jehovan_ pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten _rakkaudesta?_..."

-- "Ne kirotut mustat korpit!" -- uhmaili Harhama.

Iiranto hymyili, lausuen:

-- "Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille, houkuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen kapinoitsijan..."

-- "Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä", -- supisi Harhama.

Ja yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi hioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion, esempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen taustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen hienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi ja vertauskuvaksi... Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia... Hän korotti hänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden vaalijaksi... Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla.

Pakkanen yltyi... Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä... Taivas aivan helisi purevan pakkasen tähtitiu'uissa... Revontulet loimottivat punaisina kylmän rovioina... Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi suuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas Harhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin korkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden hengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas, ijankaikkisuus liian lyhyt.

Yö kului. Hanki hohti... Ilma se'estyi yhä kirkkaammaksi... Pakkanen puri yhä terävämmin... Taivaan tähtitiu'ut soivat purevammin ja kylmän kellot kirpeämmin... Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli tähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana miljoonille maailmoille helmitettynä... Enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti niille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa kaikkeuden halki.

Ja yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta... Hän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden sumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on pukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin... He kulkivat siellä mielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen nopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea...

Jo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin... Ne ovat kierineet lukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa, yhä kehittyen, yhä täydellistyen...

Jo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä seuraten... Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana... Se loisti, kuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä morsianna... Ihmis-elämä oli ihanaa unta... Luonto helotti, kuin vihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä... Peto mielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja... Maan ihmisissä syntyy _aavistus_ siellä vallitsevasta onnesta... ihmisen jumalallisesta tilasta... sen rauhasta ja ilosta... Aavistuksesta syntyy _kaipuu_... Se syntyy siitä, kuin kevät talvesta... jano helteestä... nuoruus lapsuudesta... Kaipuu synnyttää _pyrkimyksen_, kuin kukka hedelmän... tytön kauneus rakkauden... hedelmän mehu himon... Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden yhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille...

Ja aavistus ilmenee mielikuvina... unina... unelmina... ikävänä... Se kuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä jumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä... sen onnea... sen autuutta ja riemua... Siten yhtyy jumaluuden kehitys yhdeksi halki äärettömän kaikkeuden...

Enkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova kunnianhimo, punavaippa hartioilla... Se kutitteli Harhaman mielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat kylmät revontulet punaisempina entistänsä... Ne kukkivat taivaan punakukkina... Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla... Kademielin katseli hän ihmis-onnea... ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu oli sille sammunut... Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni... Se kaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen ikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy ja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta ja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen iki-uneen...

Yö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla kylmän tähtitiu'ut... Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä... Mutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle niille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt ihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin... pääsee ikuiseen onneen... nukkuu ainaista autuaan unta... Hän laskee veneellä puhtaita satuselkiä... Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden suuri henki kirkkaana vesikuvana... Se hohtaa haluttuna helmenä... hengen kaivattuna kotina... sen omana neidonkuvana... Rantavuoret kohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren hengen luo... Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa... Saaret kukkivat sille... sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi sen lauluun... Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin... Jumaluus oli tullut jo tietoiseksi eläimissä.

Ja yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin jumaluuden rintoihin... ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren kulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli tietoiseksi jumaluudestansa... Se helottaa niiden väreissä... se väreilee niiden armaassa tuoksussa... Se herää niissä tietoisuuteen kuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen... tahrattomampaan värihohtoon... viattomampaan tuoksuun... Se on jo niissä maan ihmishengen tasalla... Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei hyvettäkään... Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka... Se ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa... oppinut erottamaan hyvää pahasta... Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole vielä pimeydestä eronnut... Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja pahan eroa...

Jo soluu vene Rakkauden selällä... Allit lauloivat siellä ulapalla... Ne lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille, joilla on järven selkä siroteltu... rannat koristeltu... Ne tuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui esempio-ihmiselle aavistuksena... ikävänä... pyrkimyksenä... mielikuvana:

-- "Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona... poimit täältä rakkauden kukkia... sirotat ne maan lapsille... puhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi..."

Ja alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja ojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi teoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden kuvan...

Niin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä... Se kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana... Se lainaa kehitysvoimaa toisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta... Se lainaa sitä mielikuvien... aavistuksen... pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä...

Enkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät jousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään ympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu kavaluutta.

Yhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot... Yö hengitti entistä enemmän vilua... taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä... punaisempana... Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän kulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle... Sen ranta on valkeana puhtaudenkukista... Selkä on joutsenilla siroteltu... Kukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta... joutsenet sitä laulavat. Sävel suutelee kukkaa... kukka peseytyy sävelessä... Jumaluus löytää niin omansa... nukkuu sen syliin... raukeaa sen suudelmaan. Esempio-ihminen poimii kukan... Harhama maalailee sen väristä teoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan...

Ja he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat tulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla... Sinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin... Jumaluuden kirkas vesikuva välkkyy vedessä... se helottaa taivaalla... hohtaa mailla... Vene soluu sävelenä... Korkeudessa päilyy punerva pilvi... Tyyni hymyilee rantamilla... rauha saarilla... onni kaikkialla... Harhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä... Sen väreillä maalaa hän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan... Hän maalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden tietoisuuteen...

Enkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina puun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden ihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne kultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä:

-- "Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän olemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?..."

Se ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa.

Yhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa... Entistä vihaisempana huokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä... Mutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat häneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä korpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan entistä kirkkaammaksi... suuremmaksi...voimallisemmaksi... Hän soluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat, kirkkailla rantavesillä... Purppurapunaiset sorsat laulavat, uiden selkävesillä... Vedenkalvo välkkyy... Sinikukat nuokkuvat varsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta... tuoksuivat sitä... nauttivat siten... Jumaluus punottaa puolitietoisena aamusarasteessa... sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja värissä. Pahe on haihtunut sumuna... Kade on kadonnut, kuin pimeä huoneesta valon sinne tulviessa... Ihmiselämä on iloa... Se unohtaa itsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi, päästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan... Siunausta laulaa lintu... tuoksuu kukka... välkyttelee vedenkalvo... Kaikki jumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla...

Ja taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen väreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta niin ihanana esitetty, kuin nyt... Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin neidon kauneus... sen silmien sulo... mielen puhtaus... kainous ja huulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan Siunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen jumaluuden iduksi... Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää ihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän lähenee ikäviensä päämäärää... pääsee siihen... kaipaus sammuu... iki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta.

Jo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle... Jo soivat kylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät... Sen jääkukat hohtivat punakirkkaina... kylmät roviot roihusivat ilmiliekkeinä... Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä jumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja... Hän saapuu purppuraiselle Armonselälle... Siellä loistavat revontulet tietoisina jumaluudestansa... Siellä helottaa anteeksiantamus sievissä vesikukissa... helottaa tietoisena... jumaluutena... korkeana hyveenä... Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat valkovärillänsä... Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen veden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu herjausta... Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle... Rannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden suudelmilla.

Vesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella... kaipuulla... ikävällä:

-- "Ota meidät!... Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!"

Ja esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden herjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa jouluaaton iltapakkaseen... Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä maalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi... Uusi loistava sivu syntyy teokseen... Kukat nyökkäävät hyvästi ja keltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi poimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen jumaluuden synniksi...

Se oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä... Vene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja Iiranto-enkelin perääpitäessä.

Enkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä mielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden punoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä yli vaarojen... Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta... Pakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen joka taholta... Sen kaikki kanteleet soivat... sen kaikki helmet hohtivat... Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja ylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa tähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina, sielussa ainainen poltto.

Jo soluu vene Laupeus-selaile... Vesi välkkyy siellä kuunvalona, jossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden kasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä... Punalinnut laulavat laupeuden ylistystä... Niiden laulu punoutuu seppeleeksi... Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet maailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi... Ja rantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja sanovat jumalansuuna:

-- "Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa..."

Ja vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden seppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa... Se seisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema tukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten jumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa...

Mutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa kukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle... Sille ne kukkivat... sille viheriöivät... sille tuoksuavat... Ja kun kurjuus seisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana, itkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat sille puhtaita säveliä... Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat jalokiviksi... kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat nyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat:

-- "Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut lumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein siveellinen kehittymä ihmisessä!..."

Ja köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden, tyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin:

-- "Minä olen aina teidän luonanne, mutta _se_, joka on suurempi minua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina... Viekää helmenne Hänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani..."

Ja silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu maailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat sen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: -- "_Ainoastaan_ sen, mitä olette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä maailmankurjuus olen _minä_..."

Ja ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka ovat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle:

-- "Tule ja poimi helmeni ja ja'a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä lapsena uinuvalle jumaluudelle!"

Ja hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee ne maansa köyhille... Hän kylvää niillä Riuttalan metsät... Varpalan torpan pellon pientaret... Routalan Timon tanhuat... Ja joka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän Laupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä maansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne helmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden laupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus: jakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille... Niin herää ihmisessä uinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen.