Part 15

Sen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle runokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa huikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla herättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi olennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa lopullista kehitystä kohti...

Ja enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina käärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja kädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja kuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat:

-- "Sinä annat ihmisille _esikuvan... esempion_... että hekin niin tekisivät... Niinhän _Jeesuskin_, ensimäinen tietoinen _ihmisjumala_, vapahti maailmaa..."

Harhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja kirkkauden edessä.

Iiranto jatkoi selitystänsä:

-- "Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville ihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan iltapunan... Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön kirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus onkin heidän omassa povessansa... Iki-onni täyttää silloin heidän olemuksensa... He saavat kaivattunsa... vapautuvat kuolemanpelon kynsistä... pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä... iloitsevat siihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä... alkavat nopeasti, itsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen... sen ainaiseen rauhaan... sen onneen... sen kuolemattomuuteen... sen ihanuuteen... Ne pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii järvenselältä rantakalliota kohden... saavuttaa sen... saa kaiun suuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu sen kivipovelle..."

Syksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä vihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman kaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen kuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi siellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden väriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi hänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti ihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili:

-- "Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen täytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja _sitenkin_ jo saada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta pelätistä, Jehovasta..."

Mutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä ja Hallasuon takalikolla... Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä ja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa. Ihmisjumala jalostui... kirkastui... karaistui ja täydellisentyi maailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä, jumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti... Ihmisyyden kuona erottui rikkaiden velttoon elämään... vajosi siinä paheisiin... itsekkäisyyteen... nautintoihin... laiskuuteen ja turhamielisyyteen. Se veltostui... huononi... surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä, sen kuonana ja syntymälikana...

Ja köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen kourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä korvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla... Se tunsi nyt puutteenalaisen hädän... Siksi oli se armelias... Se sanoi Timon tavoin: "Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette kiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan..." Se ei ollut oppinut ylellisyyteen... Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin jalokivi loistoonsa... ei ottanut vierasta... eli omasta itsestänsä.

Aika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude... Ne vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus, joka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse... Sitä kirkastavat talven pakkaset... kesän helteet... kaikkien vuoden-aikojen koettelemukset... Sitä kasvattaa puutos ja kieltäytyminen... Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä... Sen henki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta...

Maailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia... Jumaluus ei säästä itseänsä... Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden haahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita... Ne jättävät sille ainoastaan repaleet... Mutta köyhyys ei nureksi... Maailman hallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä... pukeutuivat purppuraan... paavit verkaviittoihinsa... papit loistaviin pukuihinsa... rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä kirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa... Se lausuu tyynenä: "Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he himoitsevat!..."

Yön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin aukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään taloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa hurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä aina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki.

* * * * *

Pohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi riivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana, kosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet ja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla häilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla, kesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä tuuleutuisi pois kuoleman haju...

Tohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa vierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden muassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa vieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta, haaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin tällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita, sillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli yksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne puhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa:

-- "Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet taas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee omaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että suomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten tieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes viitsi kieltämme opetella..."

Kaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus. Miira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti, nypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui:

-- "Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa..."

Syntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen näppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi huoneessa.

Pitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo:

-- "On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua aivan viikkiläisten rengeiksi... Pari suomalaista miestä on kaiken kaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt päivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia..."

Tohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille:

-- "Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää tervehdykseeni... Siihen asti on jo puolueviha mennyt..."

Hän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle:

-- "Niin. Surullistahan se on, mutta minkä sille tekee... Elämä näkyy olevan semmoinen, että se turmelee itsensä... Koko elämä on jo pilalla..."

Miira-rouva oli kuunnellut puhetta surullisena, posket punaisina, mieli hehkuvana. Kun hänen miehensä oli lopettanut, lausui hän:

-- "Katsokaa! Se on meidän vikamme, että me vaan sanomme, että 'minkäpä sille tekee'... Me emme saa niin sanoa!... Meidän _täytyy_ voida tehdä... Meidän... Ah, sinä Ooma! Katsokaa meidän talonpoikia tuolla pohjoisessa! Koska niiden auttaa sanoa että: 'minkäpä sille mahtaa!'... Niiden on _pakko_ 'mahtaa' ja kun ne kerran tahtovat, niin ne voivat..."

-- "Sinä, Miira, taas innostut liiaksi", -- tarttui tohtori Irmanne hienosti. "Elämää ei ole niin helppo käännellä, kuin maata... Elämä on aivan itsevaltias."

-- "Ah, sinä Ooma!... Elämä on itsevaltias, jos sille _antaa_ vallan", -- innostui Miira-rouva ja jatkoi posket hehkuvina:

-- "Se epäröiminen ja arkailu on kansallisuusasiassakin meidän turmiomme. Meissä ei ole _rohkeutta... intoa... itseemme luottamusta_... Me aivan kuin häpeilemme itseämme... Me emme tunne omaa suuruuttamme... No taas sinä, Ooma, hymyilet... Siinä se on. Häntäkään minä en saa uskomaan, että meillä suomalaisilla on suurempi, tai miten sanoisin, _syvempi_ muinaisuus, kuin millään muulla kansalla maailmassa..."

Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä loisti nuoren tytön katse, tytön, joka hehkuu armaallensa. Maisteri Kiiamo yritti puhua:

-- "Vaikkapa nyt muinaisuutemme ei olisikaan maailman suurin..."

-- "Joko Tekin maisteri epäilette?" -- kiehahti Miira-rouva jatkaen: "Sanokaapa onko minkään muun kansan pakanuuden aika niin syvä kuin Suomen kansan? Ottakaa kreikkalaiset! Mitä ovat heidän jumalansa ja tarustonsa meidän Kalevalan rinnalla? Niissä ei ole sitä syvyyttä... sitä raskautta... sitä _vanhuuden tuoksua_... sitä syvää elämän tuntemista luonnosta, joka tuoksuaa meidän Kalevalasta ja muinaisuudesta. Ne ovat Kalevalan rinnalla ikäänkuin jonkun yksityisen runoilijan tekemiä..."

-- "Kyllä siinä on perää, että me emme osaa vielä ylpeillä itsestämme. Meissä ei ole kansallista ylpeyttä", tarttui maisteri Kiiamo.

Miira-rouva innostui ja jatkoi:

-- "Oh! Me pidämme kaikkia 'parempina ihmisinä' ja itse asetumme niitä palvelemaan... Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä jo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta heimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin... Ottakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän lauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin rouville ja... Ah... No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme ihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti vapautensa ja itsenäisyytensä... Meillä kouluissa opetetaan ihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja häpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä opetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat ihmiskunnan suurimpia henkiä..."

-- "Taas sinä Miira 'innostut'. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan suurimpia", -- huomautti tohtori Irmanne.

Mutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi:

-- "Minä en ollenkaan 'innostu', Ooma... en ollenkaan. Ota Attila! Mitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle meidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla miljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä sivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa... Eikä hän ole ollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan... Hän on suuri henki..."

Attilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa ihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi jokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha... homeet... kalmanhaju... hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan ohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva jatkoi:

-- "Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä on johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet kouralliseksi... Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja, Vepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari ja muut... Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin olisimme nyt Europan voimallisin kansa... Ja jos edes _nyt_ oppisimme tuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja katkeruus... Sillä tämä viha _repii_ meidät... Se _polttaa_ meidät... Me emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja puolue... Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja te näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän kanssamme!"

-- "Jos rouva tulisi tänne!", -- lausui palvelija ovenraosta. Miira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät seisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen muinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli kädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat Attila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut. Kaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen laulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen vertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama ei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli sulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan uskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen.

* * * * *

Salolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman pituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän lähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen taivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen, ja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa lumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän saapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään.

Ja kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja raivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä. Mutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi, astui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana ja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput häilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut itseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi.

Hallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan jalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen joukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta paikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten isä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi taas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja alashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen:

"Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa porvarien rysään... Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat. Kansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun... Eipä sillä että puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa..."

-- "Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan köyhälistön hyväksi", -- jatkoi toinen...

Joukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät salamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi puolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat kaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää Aatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan:

-- "Joko te riivatut taas alotatte rähinän?..."

Harhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli jokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen. Hän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama yritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon kuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli se petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen.

Kun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia, harmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka hongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään miehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä:

-- "Antakaa vieraan rauhassa puhua!... Perhananko miehiä ne ovat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät tappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat... Senkin hutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat verta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat tappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi... Mutta te kuohilukset piiskaatte kielellänne..."

-- "Ähä!... Saitteko!" -- ilkkui yksi tarvaalaisista. Aapo Horri seisoi masentuneena. Harhama käytti sitä hyväksensä ja tempasi taas joukon myötätunnon puolellensa hienolla ivalla. Aatu Horri puri hampaitansa vihasta. Vanha seppä istui, sylkäsi pitkän tupakkasylen ja jatkoi:

-- "Tämä puhuja ei ole muita haukkunut, niin kovasti kuin muut... Mutta te tuossa alatte leukaluitanne räävätä, kuin vanhaa paletta."

-- "Horrin Aapon opettamia", -- lisäsi joku tarvaalainen. Mielet olivat taas kuohuvana vaahtona, väki palavana kytönä. Hyvä- ja alashuudot katkaisivat aina keskustelua, joka koski sitä, kumpi järjestys, yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva, vaiko sosialistinen, takaa paraiten tasa-arvoisuuden työn palkkiossa ja estää toiset elämästä toisia riistämällä. Kummallakin puolella oli oma joukkovakaumuksensa ja ne iskivät vastatusten jyrkkinä, sokeina, intohimojen palkeista väen voimalla puhallettuina voimina. Kumpikin oli sokean uskon läpitunkema. Eikä kumpikaan antanut toisellensa tietä. Ympäri Suomea taistelivat uudet aatesuunnat vanhoja vastaan siitä, kumpi niistä oli pääsevä vallitsevaksi ja uuden Suomen peruskiveksi. Välistä yltyivät alas- ja hyvähuudot myrskyisäksi ulinaksi. Kinailu muuttui rähinäksi, uhkaavaksi, ihmiset puolipedoiksi. Joskus solmiutui vastustaja sanoissa ja vaikeni. Mutta sen sokea pakkovakaumus yltyi sitä katkerammaksi, kyteväksi kekäleeksi.

Kuului vihaisia kehoituksia.

-- "Ajakaa ne juuttaat ulos!"

-- "Antakaa halkoa ryökäleille!"

-- "Ohoh! Vai halkoa!" -- huusi Horri. "Halossa on kaksi päätä ja kansa se on, joka siitä paremmasta päästä pitelee."

-- "Mikähän kansa sinäkin olet... Tukkilautan harakka!" -- tarttui eräs naisista.

-- "Pankaa heinätukko akan suuhun!" -- keskeyttivät tukkilaiset edellisen. Melu yltyi. Vallan kultaomena näyttää kierivän vastustajille kaikkine aarteinensa. Pimeästä eteisestä kuului uhkaavia ääniä. Harhamasta ryöppysi taas ihmis-inho: "Raakimuksia koko joukko!" -- ajatteli hän ja vaikeni, odotellen melun asettumista. Aapo Horri kiihtyi ja jatkoi:

-- "Eivät ne ennen herrat näillä mailla liikkuneet, mutta kun kansa otti vallan, niin tukka suorana juoksevat ja sanovat kansalle: 'prtui, prtui, prtui!' Mutta selän takana on pussi valmiina, että kunhan vaan kansa äänensä antaa, niin kyllä pussi on papinsäkin ilveille opetettu, kyllä oma pussi osataan täyttää. Mutta köyhälistö ei lähde omaansa riistäjien kädestä kerjäämään, vaan se _ottaa!_..."

-- "Millähän sitä sinäkin otat. Ei ole miehessä muuta mieheksi sanottavaa, kuin housut", -- keskeytti Orri Horma.

-- "Herroilla on kapitaali, mutta kansalla on _voima_", -- kiivastui Horri. Pariin sataan nouseva hurja tukkilaisjoukko huusi taas voimakkaan hyvähuudon.

-- "Voima!" -- jatkoi vanha Horma. "Missähän se sinunkin voimasi on?"

-- "Entistä on kotona ja puurokupista sitä toista saadaan, kun entinen loppuu", -- kerskaili Aapo Horri.

-- "Hyvä!... Oikein, Aapo!" -- iloitsivat tukkilaiset.

-- "Huutamatta siellä pedot!" -- komensi isäntä.

-- "Kunpa ensin puuroa hankkisit", -- yritti joku tarvaalaisista naisista.

-- "On ennen hankittua... Ei kun otetaan riistäjiltä omansa pois", -- räyhäsi taas joku Aapo Horrin joukosta vastaukseksi. Joukkoihmiset olivat jo savuavia kekäleitä. Vihaiset silmät kiiluivat himmeästi valaistusta huoneesta ja sen miltei pimeästä eteisestä. Jättiläisen näköinen Orri Horma lausui halveksivasti:

-- "Otetaan!... Hyvähän sitä on ottaa, mutta millähän se otetaan."

-- "Milläkö oma otetaan?... Häh?" -- tarttui Aapo Horri röyhkeänä. "Vai ei vanha tikka tiedä, millä toukka puusta noukataan... Pihdit ne ovat, jotka pitävät ja käsivarsi vaan vetää, mutta käsivarren päässä on kansa vetämässä. Risuja ne ovat herrojen ripakintut, kun kansa ponnistaa, että pöksyt piukkavat... Näyttäkääpä pojat millä sitä toukka puusta otetaan. Tupet tyhjäksi! Hei!"

Tukkilaiset vetäisivät pohjalaiset puukkonsa tupistaan ja välkyttelivät niiden teriä. Kaikkialla, tuvassa ja eteisessä, välähtelivät terävät puukonkäret ja hurjat katseet. Väki näytti yhteen sullotulta villipetojen parvelta. Mutta puukko oli näillä seuduin tuttu ase. Sitä oli niin usein käytetty, ettei näky säikäyttänyt toisia. Mielet olivat lisäksi kiihtyneitä ja uhma nousi uhmaa vastaan. Orri Horma nousi ryhdikkäänä ja huusi:

-- "Tappeluako tahdotte?... Sitä saatte, jos haluatte, sillä mies se on meidänkin housuissa, jos niiksi tulee."

Väki seisoi kahtena vihollisleirinä vastatusten. Harhamaa se näky ihastutti. Siinä oli voimaa ja tunteiden kuohua. Hän katseli sitä sivulta, kuin petoparven ottelua. Vähitellen alkoivat toki mielet tyyntyä. Puukot työnnettiin tuppeihin ja kiista sai hetkeksi rauhallisemman sävyn.

Aapo Horri puhui taas pitkälti yhteiskunnallisista parannuksista hyvä- ja alashuutojen kilpaillessa. Orri Horma kysyi sen loputtua:

-- "Sinäkö se luulet sitten olevasi puhdistamaan kutsuttu?... Luuletko sinä, että likaisilla käsillä voidaan mitään puhdistaa?... Ja sinun kätesi, Horri, ovat monenlaisessa ravassa."

-- "Missä ravassa?" -- kysyttiin Horrin joukosta. Horman Orri jatkoi:

-- "Minä en rupea suutani likaamaan selittelemällä sitä kaikkea, mutta laiskuus niistä on yksi, ja se on paha rapa sen käsissä, joka lähtee maailmaa parantamaan... Horri puhui tässä herroista ja papinsäkistä, mutta eivätkö ne ole herroja kaikki, jotka laiskuudella leipänsä ansaitsevat? Ja silloin on Horri itse suurimpia herroja, jos ei kortinlyöntiä, jolla hän itseään on elätellyt, katsota työnteoksi..."

Horrin väki vaikeni. Orri jatkoi:

-- "Horri puhui papinsäkistä, mutta viime aikoina on hänkin sosialistisena saarnamiehenä pussiaan täyttänyt... Onko sillä papilla ja papilla ero?... Eikö se Horri pappina puhdista maailmaa papeista ja herrana herroista ja eikö se semmoinen puhdistaminen ole samaa, kuin jos pesisi lattialle läikähtänyttä tervavettä tervalla?..."

Niin jatkui kinailua. Vallan kultaomena kieri ja ihmiset tavottelivat sitä, kuin pedot lihamurua. Joukkotunteet ja joukkovakaumukset roiskahtelivat vaahtona, sakeana, kuohuvana hyrskeenä ja ihminen hävisi niiden kuohuun vähäisenä kuplana...

* * * * *

Puoliyö oli jo ohi. Harhaman puoluelaiset ryhtyivät perustamaan paikkakunnan valtiollista järjestöä: "Salolan seuraa". Miehet ja naiset kirjoittautuivat sen jäseniksi. Samaan aikaan pani Aapo Horri toimeen rahankeräyksen oman puolueensa hyväksi. Hattu kulki miehestä mieheen. Jokainen pani siihen, minkä voi. Nuori sosialistinen palvelustyttö, Silva, huusi silloin väen joukosta:

-- "Minulla ei ole mitä antaa, mutta joka panee minun puolestani sosialisteille viisimarkkasen, se saa maata yön minun käsivarrellani."

-- "Kelpaako hopeassa?" -- kysyivät useat sosialistit yhtä aikaa.

-- "Vaikka vaskessa", -- vastasi Silva ja kohta oli joukko miehiä rahoinensa hatun ympärillä.

-- "Jo nyt tuli pestit monelta mieheltä!" -- kerskui Aapo Horri. "Kestääkö käsivarsi?"

-- "Kestää aatteen puolesta... Ja öitä riittää", -- innostui tyttö, joka aatteensa puolesta luovutti käsivartensa. Vanhat siveellisyyskäsitteet törmäsivät uutta vastaan.

-- "Herra siunaa tätä turmelusta!" -- valittelivat vanhat naiset hämmästyneinä, Harhama katseli tyttöä kuin Looljaa. Horman Orri kauhistui ja huusi:

-- "Semmoisia riivatulta ne ovat... Myövät jo lihaansa... Porttoja ne paholaiset ovat ja porton tekijöitä... Ja semmoinen joukko jos saisi vallan, niin äpäräkasarmeilla ne täyttäisivät maat ja mannut."

-- "Ja ne ne sitten lähtevät maailmaa puhdistamaan. Porttoudella ja lialla ryvettävät kaikki", -- kuului toisia ääniä. Aapo Horri jatkoi keräystänsä rauhallisena.

-- "Aapo Horrin työtähän se on koko turmelus... Pty-hyi!" -- huusi eräs perheen isä nyrkkiään näyttäen. Aapo Horri veti suunsa ilkeään hymyyn ja lausui: