Part 14

Murina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas alusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille vaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan häneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa, kuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja vastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla.

Ja yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi selittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin Harhaman silmien eteen.

Maailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti puhua, kuin itseänsä puolustaen:

-- "Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan säilyttämällä yksityinen omistusoikeus!"

-- "Riistäjien nylkyveitsi", -- keskeytti Jurva.

-- "Alas riistäjät!" -- huusi Jurvan väki.

-- "Ajakaa lemmolle ne rähisijät!" -- tarttui talon isäntä. Melu yltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt yksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista yhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille kuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen maana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko on huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja lohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle sairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat kuoleman herkulliseen uneen.

Ja riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja ylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle:

-- "Hyvä!... Hyvä!"

Jurva lopetti puheensa sanoilla:

-- "Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei riistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä ostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään..."

Ja hänen väessänsä syttyi yhä palavampi onnenjano ja se uusi yhteiskunta lorisi jo heidän korvissansa, kuin lähde. Jurva jatkoi:

-- "Sinne siis, toverit."

-- "Sinne!... Sinne!... Sinne!" -- kertasi väki. Jurva innostui:

-- "Siellä ei ole sortoa, eikä riistäjiä. Siellä ei ole joutavia Jumalia ihmisten elätettävinä, eikä työttömiä rikkaita niiden ruotilaisina. Siellä ei ole nälkäruoskaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat Jurvan joukko-ihmiset. He tunsivat jumalien, pappien painon hartioitansa rutistavan. Ennen he eivät olleet sitä huomanneet.

-- "Jumalattomia!... Hävyttömiä!"-- kuului toisaalta.

-- "Porvarit", -- jatkoi Jurva -- "ovat huomanneet, että köyhälistö ei enää taivu ruoskan alle ja siksi tulevat ne nyt tänne mesi kielellä _pyytämään_, että köyhälistö vapaaehtoisesti kantaisi heidät valtaan köyhiä keritsemään. Mutta kyllä täällä jo on köyhillä kaksi silmää päässä. Ne eivät mene ansaan... porvarikettujen ansaan."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuulun huuto. Harhama yrittää puhua.

-- "En minä ole tullut tänne ansoja virittämään, vaan juuri niille köyhille apua tarjoamaan..."

Melu keskeyttää hänen puheensa. Hälinän lopussa kysyy Jurva:

-- "Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?... Voitteko Te karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla avulla?"

-- "Hyvä!... Oikein kysytty!" -- kuuluu melu. Harhama vaikeni, mykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein harmistuneena ylös ja alkoi puhua:

-- "Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta sano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin kuokka, tai muu työase?"

-- "Sano, olenko _minä_ sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?" -- vastasi Jurva.

-- "En minä ole sitä sanonutkaan."

-- "Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?" kysyi Jurva kiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset, kuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät seiniä. Takala alkoi selitellä.

-- "Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan _minua varten_ ja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on vääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä, että ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä sitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on orjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa omiin hommiinsa..."

Antti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä, voimakkaana:

-- "Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole nälkäruoskaa. Se on valhe... Se on ruma valhe... Sillä minä kysyn teiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?"

-- "Eivät aijo... Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt", -- yritti Jurva. Takala keskeytti hänet jatkaen:

-- "Sitä minäkin... Mutta sataako sosialistisessa yhteiskunnassa leipä taivaasta?"

Jurvalle ja hänen joukollensa oli kysymys kiusallinen. He eivät olleet varustautuneet siihen vastaamaan. Harhama seurasi kiistaa niihin tottuneena, mutta hän seurasi sitä jännittyneenä, löytääksensä siitä tuen omalle asiallensa ja joukollensa. Takala jatkoi:

-- "Sosialistit tahtovat syödä ja leipä ei työttä kasva. Eikö siis sosialistisessa yhteiskunnassa heilu nälkäruoska joka päivä, kuten nytkin?"

Jurvan väki oudostui. Heistä tuntui hetken, että nälkäruoska on joku aivan ijankaikkinen vitsaus, josta ei pääse pakenemallakaan. Takala jatkoi:

-- "Nälkäruoska on jokaisen yhteiskunnan lippu, niin kauvan, kuin ihmisellä on vatsa, joka tahtoo murkinansa... Nälkäruoskaa ei voi hävittää muuten, kuin hävittämällä vatsan. Porvarillinen yhteiskunta toki sallii sen nälkäruoskan ajaman mennä valitsemaan työtä, mutta se sosialistien nälkäruoska ei sitäkään vapautta jätä..."

Jurvan väen mielet synkistyivät. Tarvaalaiset iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi Takalan Ville yhdellä kysymyksellä todistanut, että hän oli valinnut oikean tien yhtyessänsä tarvaalaisiin. Jurva yritti puolustautua, selittäen:

-- "Tässä onkin kysymys siitä, että porvareilla on kaikenlaisia joutilaita päällysmiehiä elätettävänä."

Takala tarttui sanoihin entistään innokkaampana kysyen:

-- "Eikö sosialistisessa yhteiskunnassa tarvita päällysmiehiä?... Annetaanko siellä jokaisen tehdä mitä vaan itse haluaa, maata joutilaana ja kumminkin maksetaan vaan palkka?..."

Jurvan joukko-ihminen oli ymmällä. Takala jatkoi:

-- "Nyt ei meidänkään kylässä tarvita elättää yhtään päällysmiestä, sillä oma etu ajaa jokaisen työhön. Mutta jos täällä olisi huomenna sosialistinen järjestys, niin eiköhän tarvittaisi kymmenisen päällikköä pitämään silmällä, että esimerkiksi minä ja Jurva teemme työtä määrätyn määrän?..."

Kuulijat olivat vaiti. Asia tuntui kaikista luonnolliselta. Harhama oli iloinen, että oli nyt lopullisesti todistettu, että sosialistinen yhteiskunta ei ole mikään paratiisi. Takala jatkoi kyselyään, odotettuaan vastausta kauvan aikaa turhaan:

-- "Eivätkö ne sosialistiset päällysmiehet, koko se hirvittävän suuri lauma olisi niiden elätettävä joita ne työhön ajavat ja joiden työtä ne tarkastavat?..."

Syntyi kauvan kestävä äänettömyys. Ihmisten silmissä kuvastui jo pelottavan suuri tarkastelijoiden joukko ja päällikkö-armeija, joka tarvittaisiin silloin, kun ketään ei enää kannusta työhön oma etu ja kilpailu ja toimeentulon huoli. Harhama iloitsi voitostansa. Hän oli pelastunut siitä kalvavasta tunteesta, että kulkee muka väärän joukon asioilla. Takala jatkoi, lopettaen pitkän vaiti-olon:

-- "Sosialistisessa yhteiskunnassa olisi siis virkamies-armeijana hyväinen osa kansaa. Ne olisi elätettävänä, kun ne käyvät tarkastamassa, ovatko minun housuni niin palkatut, kuin kansa käskee... Mutta eikö se nälkäruoska silloin heiluisi ahkerammin kuin nyt? Jäisiköhän sitä työntekijöiden vatsantäytteeksi senkään vertaa, kuin nyt?..."

Huoneessa kuului ainoastaan ulkona vinkuvan myrskyn ulina ja sateen tohina. Jurva yritti puolustaa omaa asiaansa, lausuen:

-- "Mutta ne päällysmiehet valitsee silloin kansa itse..."

Takala tarttui puheeseen kärkkäänä ja lausui pisteliäästi:

-- "Sinä tarkotat sitä, että kansa valitsee mieleisensä päällysmiehet, jotka eivät pidä väliä tekeekö mies työtä, vai makaako se joutilaana... Ne kirjoittavat paikkalipun makaamisestakin... Mutta mitenkä se sitten käy? Eikö se nälkäruoska ala heilua päällysmiehenkin selkää pitkin?..."

Koko Jurvan joukko seisoi äänettömänä. Joukko-ihminen katsoi johtajaansa Jurvaan, kuin pettäjään. Toiset joukko-ihmiset iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi hän päässyt ilkeästä painajaisesta. Keskustelun kuluessa johtuivat hänen mieleensä taas ne puheet, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners olivat loistavasti kumoilleet sosialistisia oppeja kelvottomiksi. Jurva nolostui lausui, ja jotain sanoaksensa:

-- "Takala on poliisi- ja sotilasvallan ihailijoita..."

Mutta vanha Takala oli taas oitis valmis vastaamaan. Hän kyseli:

-- "Jos minä sosialistisessa yhteiskunnassa nousisin sitä vastaan, eiköhän se minua ryhtyisi kurittamaan?... Antaisikohan sosialistinen yhteiskunta jokaisen vaan nousta sitä vastaan niskoittelemaan ja kapinoimaan?..."

Jurva vaikeni. Takala jatkoi:

-- "Ne valehtelevat, jotka opettavat, että sosialistisessa yhteiskunnassa ei tulisi olemaan poliisia ja sotaväkeä. Sillä millä se pitäisi minua ja muita kapinallisia kurissa?... Millä se pakottaisi Jurvan tottelemaan päällikön ruoskaa, jos ei poliisilla, tai jollain kasakan pampulla?..."

Harhamalle alkoi kirkastua sosialistisen yhteiskunnan kelvottomuus ja siinä vallitseva orjuus, kuin valkeneva päivä. Hän oli sisimmässänsä kaiken roskaväen vallan halveksija ja inhooja, olipa se roskaväki mihin luokkaan kuuluvaa hyvänsä. Kenraali Pawlof ja Takala tuntuivat hänestä olevan kumoamattomasti oikeassa. Takala jatkoi innostuneena:

-- "Sosialistinen yhteiskunta olisi suuri sotilasvaltio, poliisin turvissa koossa pysyvä orjalaitos... Se olisi hirmuisin vankila, mitä ihminen voi ajatella... Se olisi orjakahle, josta ei pääsisi pakenemaankaan... Päällikkö- ja poliisi-armeija punoisi siinä nälkäruoskan niin hirmuiseksi, että sitä ei lopulta kukaan kestäisi..."

Joukko-ihmisestä nousi aivan joku tunteiden kohina. Kaikki paloi hiilenä. Harhamalle kirkastui sosialistisen yhteiskunnan orjuus ja roskavalta yhä selvemmäksi. Hän huomasi, että semmoinen orjayhteiskunta on vastoin hänen teoksensa aatettakin. Jumaluus pyrkii äärettömään vapauteen. Se kehittää itseänsä säälimättä. Se lisää kipujansa, seuloen sillä pois kuonan itsestänsä. Hän huomasi että Takala ylistää samaa seulaa, josta kenraali Pawlof puhui: vapaata kilpailua, jumaluuden synnytystulta. Sosialistinen orjuus alkoi häntä tympäistä. Takala jatkoi:

-- "Meidän vankilamme ovat täydellisiä sosialistisia yhteiskuntia: Sielläkin on jokaisella oma pilttuunsa ja päällysmiehensä ja ruunu antaa valmiin rokan nenän eteen ja työn käteen... Mieskö se on, joka moiseen orjatalliin menee?..."

Hän teki kädellänsä kuvaavan liikkeen ja jatkoi:

-- "Luuletteko että sosialistisessa yhteiskunnassa annettaisiin esimerkiksi jokaisen asua pilttuussaan miten tahtoo? Pilttuuhan olisi ruunun oma. Siinäkin olisi jo elätettävä päällysmies, joka kävisi tarkastelemassa, ovatko töllin lattiat semmoisessa kunnossa, kuin ruunu tahtoo... Sillä ei kai ruunun omaisuutta annettaisi jokaisen mielensä mukaisesti haaskata..."

Hän kuvaili pitkältä sosialistisen vapauden hirmuisuutta. Monia kuulijoita kauhistutti kuvailtu orjuus. Jurva vaikeni. Harhama riemastui. Takala jatkoi:

-- "Menkööt moiseen orjayhteiskuntaan ne raukat, jotka eivät luota omaan käsivarteensa. Kyllä ne siitä pian kyllänsä saavat... Mutta ne kaikki erehtyvät, jotka luulevat voivansa maailmasta hävittää nälkäruoskan... Sitä eivät hävitä mitkään sosialistit, jos he eivät ole semmoisia kuohareita, jotka kuohitsevat ihmiseltä vatsan pois... Ja jos he semmoisia ovat, niin ei tarvita yhteiskuntaakaan muuttaa. Nälkäruoska häviää tässäkin yhteiskunnassa, jahka vaan tekevät sen leikkauksen, jolla vapauttavat ihmisen vatsastansa..."

Takala lopetti. Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat sosialisti-ihmisen vastustajien joukosta. Jurvan joukko oli hieman vähentynyt, toinen joukko-ihminen imi itseensä toista. Elämän kiertokulku kulki kulkuansa. Jälelle jäänyt osa liittyi lujemmin yhteen. Syntyi taas myrkyllinen äänettömyys, kunnes täpösen täydestä pimeästä eteisestä kajahti mahtava 'Internationale'...

Niistä tuliroihuista nousi uusi Suomi ja uusi elämä, kuin savu tulesta.

* * * * *

Yö oli kappaleen yli puolen, kun kokous loppui. Harhama lähti vielä matkalle.

-- "Yönselkäänkö sitä nyt... tämmöiseen koiranilmaan? Ollaan nyt talossa yötä", -- puheli silloin vanha Takala, mutta Harhama ei suostunut.

-- "No, täytyy sitten panna hevonen aisoihin" -- jatkoi silloin Takala.

Mutta sitäkään ei Harhama huolinut. Hän kuleksi mieluimmin jalkaisin ja juuri öisin, pahimmilla rajusäillä, sillä silloin oli hänen mielikuvituksensa hurjimmillaan, vallattomimmillaan ja ikäänkuin kiskoi häntä mukaansa.

Ja kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä tunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella puolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi:

-- "Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala juuri kuvaili, lievempää vaan..."

Ja sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti niiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän kaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa maailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas kultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta...

Yö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin syvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä raivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona. Luonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa, käpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset yöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin nostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä ympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen taakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla jalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä korpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi... Nukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja katseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen niissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä.

Hän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina ja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä oli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön sumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat hänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa ei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta henkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee vanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä ja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja kuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka silmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli samalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena, sakeana tomusateena.

-- "Huu-uuu!" -- vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi se Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua savutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret hohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä jumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä onnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä lorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla ja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa. Jumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai loistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista onnea...

Iiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta yön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se häiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita, kuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat Harhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi... viskoi hänen mielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon... näytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja kuiskasi hymyillen:

-- "Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan kahleista... Se onni ja autuus on tarjolla..."

Harhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa. Ja yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa syys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän näki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät kaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa sateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä henkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä oli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan ihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua... eivät nälkää... eivät tuskia... eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren jumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että olivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta sataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä ovat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin iltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa...

-- "Milloin pääsemme _me_ siihen iltapunaan? Milloin punertavat meille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?" -- kyseli Harhama.

-- "Silloin", -- kuiskasi Iiranto -- "kun ihmishenki itse nousee siihen... Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan kynsistä, vapautuu hän _kuoleman pelosta_, joka nyt sitoo hänet eikä jätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän voi havaita ja siepata onnen... kauneuden... autuuden... rauhan ja kehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä..."

Iiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa.

Ja kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen öisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen siveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi. Hän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki esempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden rintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin.

Tuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin vitsaraipoilla... Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä mailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja henkii luonnossa... Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden... Se palvelee häntä... Harhama oli jo perillä... Iiranto kulki oppaana hänellä... Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen purjehtiakseen esempio-ihmisen mukana... hohtaa päivän säteistä vesikaaren värisenä... Järvenselkä on hymyilyä... Vene soluu sillä kuin väre... Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu... Aine on siellä maan ihmiselle outoa... olot ihania... Rantakalliot ovat kultakirkkaita... Puista ovat toiset kukista punaisia... toiset lumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä... Värit sointuvat väreihin... Kaikki loistaa kirjavana väritauluna... Vesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä... saaret satua... ilma ihanaa utua... Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa jumaluuden kohtuna...

He tulevat satusaareen... Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina, puhellen ihmisen keralla... palvellen sitä jumalanansa... ylistäen sitä laulullaan... Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa jumaluutta itsetietoisuuteen... kasvattaa niitä, kuin äiti lasta... kehittää niistäkin jumala-ihmistä... Aalto soittaa ylistystä ihmiselle... Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat eläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle...

Tulijat viedään saareen... Kukat ovat siellä pikku tähtiä... Ne loistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä... Niiden värit ovat maassa tuntemattomia... Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa... Aine on siellä jo jalostunut...

Tuulikin on siellä jo ihmisen orja... Se palvelee sitä... Se asettuu purjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen... Iiranto ohjaa purren kulkua... Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden ihanuutta... Virrat välkkyvät värivöinä... järvenselät kuutamon hopeakisana... rannat ovat rauhaa... metsät runoa täynnä... Kukka tuoksuu ihmiselle ravintoa... se valmistaa värinsä sen pukimiksi... tiivistää sen aineeksi... värivaatteeksi... Kaikki palvelee jumala-ihmistä... uhraa sille... elää yksin sitä varten, itse ikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta... Vesi on toista, kuin se on maassa... Ilma on ihanaa utua... Jumala-ihminen on siellä jo luonnonvoimien herra ja jumala... Hän hallitsee niitä... luo niiden avulla mieleisiänsä oloja... muuttaa maansa ainetta, kuin kemisti...

Iiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa:

-- "He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta Jehova-hirviötä tutkiessa... Siksi ovat he joutaneet tutkimaan luonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi... kehittymään jumaliksi... pääsemään huulin onnen utariin kiini..."

Harhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut jo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä, herättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa...

Iiranto vie venettä etemmä... Harhaman _sielu_ istuu veneessä mielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa... Iiranto osotti Harhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt syventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään... Harhama saapuu niiden ihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa... Punahohteinen sumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan verhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa... Niissä siroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä... tutkien jumaluuttansa... jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä... oikea äiti lastansa... tyttö kauneuttansa... luomakunta kaikkeansa... He etsivät luonnonvoimien ohjaksia... tutkivat sen saloja... kehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden itsensä lisäksi... kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi jumaluudeksi... onneksi... autuudeksi... He ravitsevat itseänsä kukantuoksulla... pukeutuvat sen värivaippoihin... Sumumajoissa häilyy autuuden hämärä... Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka, miehensä platoninen ystävä... sen tuki... hoiva... ilo... sisar ja äiti... Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön ystävä... sen hengen ihailija... sen sielun puhtauden jumaloitsija... Pahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa... Kuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle ovat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet...

Iiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen mielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa:

-- "Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä voimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla, vaan kehittää jumaluuttansa... julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman ainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja jumaluutensa kehityksen käännekohdaksi..."

Villi myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka ympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen oikeaksi.

Ja kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili otaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla verhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin, onnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen ylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi esempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen jumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin välkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa häpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja nainen jalokivensä kirkkautta...