Part 13
Mari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen allansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla hän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat sanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli taas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän syksyiseen korpeen ja mutisi:
-- "Jumalat ja isänmaat!... Pirut!... Riistäjät jakavat isänmaan rajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä riistettäviänsä kurissa, yhdellä toista... Molemmat ne ovat rikkaiden kätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat..."
Hänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka tarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa koristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset vaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan ontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta katosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi, lokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi ilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita. Vihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja pursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä tulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä, suomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat, kauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein kaiku...
Harhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen solunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului siihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen, häntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja asunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin hartaasti polvistunut ja jota hän parast'aikaa värjäili teoksessansa jumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi...
Vihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi tuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä huuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu'untaansa, joka sekaantui rintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti vanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja...
Kylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä näytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä puolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja omien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien polkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi kuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä.
Mutta sumuisessa iltahämärässä pimeni hänen vierellensä varjo. Se oli Iiranto, joka seisoi siinä, ruumiina sakea sumu. Se hyväili hänen ihoansa jumaluuden hengähdyksellä, hiipoi hänen kaulaansa sumu-käsillänsä ja kirkasti hänelle sen helmen, joka odottaa hänen poimintaansa elämän sekasorron keskellä. Se puhui ja kuiskaili Harhaman povessa:
-- "Miksi hätäännyt?... Eikö Varpala ole riuhtaissut itseänsä irti Jumalakuvituksesta?... Eikö hän ole nyt lähempänä _oikeaa_ jumalaa: _ihmistä_... itseänsä?..."
Se oli Harhamalle kirkas tähti, joka välähti elämän harmaaseen usvaan. Iiranto jatkoi:
-- "Eikö hänessä kehity _jumaluus?_... Eikö hänessä isänmaanrakkaus laajene jo _kaikkien kansojen_ rakkaudeksi ja sitten _kaikkeuden_ rakkaudeksi?... Eihän _oikea_ jumaluus voi rakastaa _ainoastaan_ osaa, kaikkeuden hitua... Eikö Jumalan pidä hallita ja rakastaa _koko kaikkeutta?_..."
Ja hänelle tuikahti silloin elämän yöpimeydestä kirkas salama, joka valaisi kaikki. Kaikki näytti sittenkin palvelevan hänen jumalansa voittoa... Varpalan Juhon oli hän nähnyt riuhtautuvan 'kuvitellusta' Jumalasta irti. Se oli Harhamasta oire, joka ilmoitti, että maailmankurjuus herää jumaluutensa tietoisuuteen. Se oli suuri askel.
Hän näki muitakin kirkkaita tähtiä: Isänmaanrakkaus oli häviämässä. Ihmisessä piilevä jumaluus alkoi jo rakastaa _kaikkia_ kansoja... kaikkia maita...
Jumalalla ei voi olla muuta isänmaata, kuin kaikkeus...
Syys-ilta pimeni. Harhama lämmitteli löytämiensä tulien hohteessa. Hänen mielikuvituksensa lenteli avaruuden äärillä jumaluuden kehityksen kanssa karkeloiden. Maan kansojen rakkaudesta laajenee ihmisessä kehittyvän jumaluuden rakkaus koko maailman rakkaudeksi. Eri maailmoissa asuvat ihmisjumalat pääsevät ijankaikkisuuden kaukaisimpina jaksoina toistensa yhteyteen ja rakastavat kaikki toisiansa yhtenä samana jumaluutena. Niin laajeni jumaluuden rakkaus kodin rakkaudesta isänmaanrakkaudeksi, sitten maan kaikkien kansojen rakkaudeksi, koko maailman rakkaudeksi ja lopuksi kaikkeuden rakkaudeksi...
Sade tiheni. Syys-yön mustat silmät ummistuivat ja Harhaman ympärille painautui yön pilkkopimeys.
* * * * *
Valhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon muodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat hopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina... Koko Valhemala ui niiden valossa.
Valhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta... Se kiemurtelee kauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat lumpeet... Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä, siellä täällä luikahdellen... Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne valkolumpeille levähtämään...
Tuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä asetettuina... Ne ovat pienen pihlajan kokoisia... siron pensaan muotoisia... hoikkia... latvaansa suippenevia... Niiden lehdet ovat miltei mustia... kukat kokonaan mustia... ne ovat mustemmat mustinta syttä... Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta... Kutakin kukkapuuta hoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea.
Jokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista ilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa, kolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan veripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa.
Keskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen alttari. Se on juorualttari... Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu, kuin konsanaan kukasta tuoksu... Se tuoksu ei koskaan lopu, koska alttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka.
Juorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli... Hän on valheen, juorun ja panettelun aina synnyttävä äiti... Juorualttarikukan tuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle... Hän nauttii sitä yöt ja päivät... kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa... nainen miehensä syleilyissä... emo oman lintunsa keralla... emi heteensä suuteloissa... Siksi sikiää hänessä ijäti valhe... juoru... panettelu ja pahain sanomain saattaminen... Näkyy jo hänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas... Se näkyy hänen uhkuvista rinnoistansa... lanteistansa... koko hänen olemuksestansa... Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja enemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen...
Hänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu... Kädessä on hänellä kaunis kultainen omena...
Tuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa suustansa kauniin kuplan... Se kupla on valheen henkeä... juorua... panettelua... Se on väärän sanoman saattamisen siementä...
Heti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta veripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen maailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden nautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja panettelu... Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien edellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä... Siksi on heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että on hiukkasen pienempi sitä...
Kun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille mustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan... Siksi istuu veripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla...
Virran vesi punertui... Käärmeet pysäyttivät kiemurtelunsa... Tähtien hopeanheleä valo helähti hopeaisemmaksi ja valovärin värähdyksestä ilmestyi Perkele Valhemalaan, kaikki pääenkelit muassansa... Pikkuiset enkelit, jotka hoitavat mustia kukkapuita, laskeutuivat hänen eteensä polvillensa... Mustat käärmeet nousivat lumivalkeille lumpeille, asettuen niille kiemuroiksipa veripunaiset ilva-linnut kääntyivät kaikki päin Perkeleesen. Perkele puhui Urmennolle:
-- "Sinä hoidat hyvin tehtävääsi... Ihmiset puhuvat jo enemmän valetta kuin totta..."
-- "Se on sinun ansiosi... Sinä olet lahjottanut minulle alttarisi, jakamaan minulle lempeänsä... Minun nautintoni on loppumaton", -- vastasi Urmento.
Perkele kääntyi kaikkien edessänsä polvistuvien enkeliensä puoleen ja selitti heille:
-- "Panettelu on minun aseeni... Sillä isken minä ihmissydämessä Jehovan kantapäähän... Se jakaa ihmiset kahtia: Se jakaa ne toinen toisensa panettelijoihin ja paneteltaviin... Se valmistaa heidän kättänsä Kainin iskuun..."
-- "Ihmisten kieli on Jehovan luoma... Hän on takonut siitä terävän hampaan _sinun_ suuhusi... Hän takoo kaikki _sinun_ aseiksesi", -- tarttui puheeseen Piru. Perkele jatkoi:
-- "Sen Hän on tekevä. Kulta ja nainen ja kaikki on minun aseenani jakava ihmiset kahtia ja nostava toisen osan toistansa vastaan... Jehova on sortuva Itsensä tekemään tutkaimeen... Hän on kaikki luonut minun hampaikseni..."
-- "Muuksi Hän on ne aikonut, mutta sinä käännät kaikki omiksi hampaiksesi", -- oikaisivat pääenkelit.
Perkele käveli istuimellansa ylpeänä edestakaisin, pysähtyi sitten ryhdikkääksi ja jatkoi:
-- "Jokainen pikku juoru tekee hyvää palvelijalleni Harhamalle. Se on hänessä kuin hiiva, joka nostaa hänessä vihaa Jehovaa vastaan... Se on kuin punainen vaate hänelle... Sinä, Urmento, katso, että hän saa sitä sopivalla ajalla aina tarpeellisen määrän!..."
-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni... Jokaisella ihmiskielellä on pyöriksivä minun kaunis, kepeä kuplani", -- vakuutti Urmento. Perkele teki kuvaavan liikkeen ja lausui:
-- "Ja ihmiset nauttivat sinun kuplistasi, kuten sinä minun alttarini tuoksusta... Jokaisen naisen suussa heiluu kielenä minun kaunis pirunhampaani... Miesten kieli on vielä hiukan tylsempi..."
-- "Mutta se on sitä voimakkaampi. Sen pisto tuntuu kipeämpänä", -- huomautti Piru. Perkele lopetti järkeilynsä:
-- "Harhama on oikealla tiellä: Hän pitää Jehovan kieltämää 'rakkauttansa' jo _hyveenä_ ja jotka häntä siitä muistuttavat, niitä pitää hän _panettelijoina_... Min kirkastuu minun asiani oikeus maailmassa..."
Enkelit riemastuivat ja veisasivat Perkeleen ylistystä:
"Kaikki eksyneet sä haastat luoksesi. Sä rikki raastat vallan Jehovan, sen kavalan. Hampaanasi ihmiskieli aina heiluu. Ihmismieli sillä käden miekkaan nostaa, käsi kielen juorut kostaa, Jehovan kantapäähän lyöden, Hältä vallan loppuun syöden."
Valhemalan kaikki valot värähtivät. Perkele säteili niiden värähdyksien kirkkaudessa hohdevaippojen hulmahdellessa hänen majesteetillisilla hartioillansa ja välkkyvän valtikan seuratessa hänen kättänsä, hänen sitä käsin pitelemättänsä. Kauniit tuliset käärmeet kiemurtelivat hänen päänsä ympärillä, muodostellen elävän, muotoansa alati muuttelevan tulihohteisen kruunun. Voiman ja vallan sauhu leijaili hänen päällänsä siivekkäänä enkelinä ja hän itse hohti ylpeyttä ja jumaluuttansa. Kaukaisuuden seinistä palaavan kaiun säestämänä lopetti hän:
-- "Palvelijani Iiranto johdattaa Harhaman oikealle tielle... Hän on paljastava hänelle Jehovan vääryyden ja houkutteleva hänet pois siitä Petturista... Ja mikä on Hänestä irti, se on _minun_ omani, sillä kolmatta _ei ole_..."
Enkelien suuri lauma veisasi hänen ylistystänsä:
"Sinun kukkanuppunasi äärettömyys kukoistaa. Valtasi ja kunniasi kaikkeudesta puhkeaa. Äärettömyyteen et mahdu, samalla kun pienin rahtu kylliksi suo tilaa sulle, ainoalle kruunatulle, korkealle Jumalalle. Ääri yksin puuttuu vaan sulta, herra taivaan, maan."
Laulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä ajatuksen nopeudella äärettömyyden halki.
Kun mies kumarsi jalkapuuta.
Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona...
Pimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita:
Oli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä pelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa.
Kylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta. Myrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin silmä.
Ja yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia vesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen maahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin kauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden korpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä.
Suomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt pimeytensä korkeimman kantaman rajoilla...
Pimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki sekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi itsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä, nähden yöllä siitä unia.
* * * * *
Niinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan perillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän ohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri puolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä kuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen niille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan ei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen kokosi jäseniänsä.
Eräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen pakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava lamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut peittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät paloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea, purskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli savupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana piti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä, selitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus poikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain kansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina, omaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan tahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa hyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui ulkona raivoavan tuulen ulvonta.
Kaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet kukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei yksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina uuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja ajatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä raataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan.
-- "Tietysti! Olkaa hyvä!" -- vastasi Harhama. Mies alkoi puhua hitaasti ja koruttomasti:
-- "Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen. Mutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla voi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain, jota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä."
Vihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha riita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen kaskitulena.
-- "Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan", -- tarttui Harhama.
Kuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi:
-- "Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että Te olette vanhan Tarvaan miehiä."
-- "Entäs sitten?" -- keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi joukko-ihmiseksensä.
-- "Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat. Olisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta pyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä... vaikenette koko asiasta", -- vastasi Tuomisto, jäykkä mies.
-- "Hyvä!" -- kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa. Väki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin. Pimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli, kuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken epäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan kuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja jyrkällä äänenpainolla:
-- "Te voitte minua syyttää siitä, että en ole _vielä_ ehtinyt koskea siihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan tarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun. Meidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta..."
-- "Hyvä!" -- kuuluu väkijoukosta.
-- "Suuria sanoja!" -- kuului huomautus toisaalta.
-- "Tekojen mukaisia", -- lisäsi Harhama yltyneenä, mutta ulkonaisesti tyynenä.
-- "Oikein!... Hyvä!" -- vahvistivat tarvaalaiset.
Ja sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus pursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla. Kaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas tarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä pelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille taas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi herjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja sateen tohinaan.
-- "Pettureita!... Isänmaan häpäisijöitä!" -- kuului tarvaalaisten vastustajain joukosta.
-- "Viikin Roolandin häntiä!" -- kohisi vastaus.
-- "Mitenhän olisi käynyt, jos kaikki olisivat seuranneet tarvaalaisten esimerkkiä ja sanoneet: harashoo!" -- kysyivät yhdet. Harhama yritti puhua.
-- "Ja miten olisi käynyt, jos kaikki olisivat viskanneet talon avaimet vieraalle ja itse..."
-- "Livistäneet jäniksen käpälät alla käpälämäkeen... Tai oikeastaan pistäneet päänsä kunniaseppeleesen, kuin jänis pehkoon", -- tarttui joku jatkamaan Harhaman puhetta.
Syntyi hiljaisuus. Kukaan ei osannut vastata. Joukko-ihmiset seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi terävää hammasta. Viimein lausuu ritalainen Tuomisto:
-- "Parempi pistää päänsä kunniaseppeleeseen kuin leipäkannikkaan... myödä maansa ja kunniansa virkarokasta..."
-- "Kuka on sitä tehnyt?" -- tarttui Harhama.
-- "Nimet esille!" -- komensi joukko.
-- "Hyvä... hyvä!" -- kuuluu perempää.
-- "Kuka on virkoja onkinut?... Tarvasko?... Vaarnan Ristoko?... Ruonan Karhuko?" -- vaatii joukko edelleen. Kaikki hehkuivat taas hiilinä. Väliin taas mykistyivät kielet ja katkeruus hautautui mieliin...
Mutta se hautautui ainoastansa hetkeksi, vetäytyi, kuin käärme kyttyrään, sujahtaaksensa siitä uuteen pistoon, puraistaksensa entistä kipeämmin. Syntyi hiljaisuus. Sade pieksi seiniä. Myrsky ulisi ja paiskoi ovia ja repi sysimustaa pimeyttä. Väki seisoi vastatusten, kuin kaksi tiikeriparvea. Viimein suhahti taas pisto:
-- "Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa... Taivuttelivat sitä."
-- "Ja teidän miehet jäniksen passia... ja suutansa. Niitäkin nurkan takaa", -- keskeytti eräs tarvaalaisista naisista.
Taas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona kuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään vetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli... sähisi... väijyi toisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa povea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset välähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät savupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä kieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin suunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä hurjempina.
-- "Kyllä tämä on viimeistä aikaa... Kehnoko lienee ihmiset riivannutkin!" -- keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen harmaapää, Ville Takala, jatkoi:
-- "No, on aikaa... On. Sotivat pahuukset suullansa... Huudettiin ensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa, minkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi... Liattiinhan niillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha akka riehtilää..."
-- "Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida... Renikkaa taitaa Takalakin onkia?" -- keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala oikaisi itsensä ja vastasi:
-- "No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää... Minä en ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min' oon kuokka kädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan sinun tavallasi suullani ryssää pommittanut... Jerikon muurit kyllä kukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen aika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se ryvettää omat kädet..."
Ja yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi tulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut, murina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut. Myrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä entistä vihaisempina.
Niin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman matkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja tuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan elämään oli päässyt uuden ajan käyte.
* * * * *
Yö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat soittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan valtiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen, sosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva työmies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua:
-- "Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!"
Joukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa.
-- "Mitä se Jurva siellä mökisee", -- keskeytti joku.
-- "Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee", -- vastasi Jurva viisaan näköisenä.
-- "Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin susi", -- tarttui joku tarvaalainen.
-- "Kyllähän se eläisi, jos ei _kansa_ kurkusta kuristaisi, mutta nyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä heiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa", -- jatkoi Jurva.
-- "Kansa!... Lempo!... Mikähän kansa sinäkin olet!" -- kuului toisaalta.
Ja taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat käärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti päätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka on päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi:
-- "Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei kumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä, kunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan."
-- "Sinäkö sen sitten pelastit?" -- keskeyttivät useat. "Kuka sen sitten pelasti?... Kuka?..."
-- "Köyhälistö sen pelasti", -- yritti Jurva.
-- "Köyhälistö... Ja millä?" -- katkaisi vanha Takala.
-- "Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut vinkumaan", -- vastasi Jurva puoli rehennellen.
-- "Oikein!" -- huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville kiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän puhui:
-- "Lakko!... Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä, että kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun ranskalaisen!... Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät itkut... Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta sitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi vihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä."
-- "Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta kunniastaan?" -- pisti eräs ritalaisista.
Ja taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin näytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista virkahti:
-- "Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko rokan, jota se juuri oli tullut anastamaan."