Part 12
-- "Torpparin koko elämän työn ottaa tilallinen silloin noin yhdellä iskulla... Nyt... Nyt... Nyt..."
-- "Nyt se iskee!... Voi tuota ryökälettä!" -- huudahti Varpalan Juho. Lokki suhahti nuolena järven pintaan ja iski kyntensä hauin selkään. Mutta saalis sattui liika suuri. Lokki ei jaksanut sitä nostaa vedestä, eikä saanut kynsiänsä irti hauesta. Syntyi hetken kestävä taistelu, joka tarjosi puhujalle taas oivan aiheen. Hän osotti henkensä puolesta taistelevaa lokkia ja jatkoi:.
-- "Mutta tehkää tekin noin! Noin... noin... kuten hauki. Ottakaa riistäjää kynsistä kiini ja antakaa sen tuntea voimaanne!... Noin... Katsokaa!... Vesi vaan pölisee... Tehkää te samaten!... Silloin ei sen mieli tee iskeä teidän työnne tuloksiin... Kas niin!... Siivet vaan räpisevät... Niin tehkää... Nyt se pääsee irti... Ei vielä... Se on kapitaali köyhälistön niskassa... Nyt se jo pääsi ja lentää höyhenet märkinä pakoon..."
-- "Pääsihän piru!" -- virkkoi eräs miehistä. Puhuja tarttui huomautukseen:
-- "Niin pääsevät riistäjännekin ja voivat taas ryhtyä vaanimaan uutta uhria, jos ette kaikki liity heitä vastaan... Ne napsaavat teistä yhden kerrallaan mieron tielle niistä torpista, joiden pellot te olette hiellänne höystäneet. Mutta jos liitytte yhteen ja sanotte, että te ette ole, ettekä rupea toisten orjiksi, niin riistäjät ovat teidän käsissänne. Maa on teidän, mutta he ovat sen riistäneet itsellensä. He ovat sen _ryöstäneet_, sillä työllään he eivät ole voineet sitä ansaita, eivätkä säästämällä. Maa on teidän, kansan..."
Kuulijat ovat vaiti. Sillä välin on taivaalle ilmestynyt entistä loistavampi vesikaari. Puhuja osottaa sitä ja kysyy:
-- "Onko totta, että teille on opetettu: Älkää ihailko vesikaarta, sillä se kuuluu rikkaille?"
Ei kuulu vastausta.
-- "Onko totta, että te _uskoisitte_, jos joku teille niin puhuisi?" -- jatkaa puhuja.
-- "Kuka sitä nyt uskoisi", -- lausui Varpalan Juho.
-- "Aivan niin. Ja miksi ette sitä uskoisi? Siksi, että vesikaari ei ole kenenkään tekemä. Se on siis kaikkien oma. Ihailkaa siis sitä! Mutta onko maa kenenkään tekemä?"
-- "Eipä tietenkään", -- näkyy kuulijoiden silmistä vastaus.
-- "Ja kumminkin te uskotte, että se on yksien oma. Te _hullut_! Ottakaa se, mikä teille kuuluu! Ihailkaa vesikaarta, viljelkää maata _ominanne_!... Älkää uskoko, että maapallo on _teille_ kielletty hedelmä! Se on petturien keksimä taru", -- jatkaa puhuja.
Ja vesikaari houkutteli ja näytti niin läheiseltä ja maapallo rikkauksinensa näytti kuulijoista ihanalta omenalta, joka odotti kuusen oksalla _ottajaansa_. Ja he kurottivat jo käsiänsä. He olivat valmiit. He olivat paljon kärsineet ja se odotettu oli niin houkuttelevaa ja ihanaa, ja nyt se näytti olevan käteen putoamaisillansa...
-- "Oikein puhuttu", -- lausuivat useat yhtäaikaa, kun puhuja taas keskeytti. Koko kuulijakunta alkoi ajatella samoja ajatuksia. Torppariolojen luoma joukko-ihminen, joka jo oli valmiiksi kehittynyt olojen yhtäläisyyden pakosta, alkoi nyt kehittyä itsetietoiseksi korpikylässäkin. Puhuja jatkoi:
-- "Liittykää siis yhdeksi riistäjiänne vastaan! Kun ne tulevat vaatimaan teiltä työpäiviä maasta, niin kysykää, onko hän luonut maan, tai onko hän _työllään_, tai _säästämisellään_ sen ansainnut enemmän kuin te! Kysykää, ovatko hänen esivanhempansa sitten säästäneet ja tehneet työtä enemmän, kuin teidän... Maa kuuluu teille, työn raskaiden vuorien kantajille, eikä laiskottelijoille."
-- "Oikein!... Oikein!" -- myönsi joukko yhtenä ihmisenä, sinä uutena joukko-ihmisenä. Se katseli jo maapalloa, kuin edessänsä kierivää kultaomenaa. Puhuja jatkoi:
-- "Maasta, joka on luotu kasvattamaan jokaiselle leipää, ovat riistäjät tehneet ryövärien luolan, Hornan luolan, jossa he väjyvät lokkina saalista. Mutta kun riistettävät nousevat, niin ne puhdistavat Hornan luolan ryöväreistä, kuin Jeesus Jerusalemin temppelin..."
-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein sanottu!" -- huusivat kuulijat. Puhuja osotti taas vesikaarta, sovittaen siihen selityksensä:
-- "Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi, kuten tuo vesikaari jakaa värinsä..."
Kuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari antaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana vesikaarena... ihanana... kauniina... Puhuja jatkaa:
-- "Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen rauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys..."
Vesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää riippuvan kultaomenoita... Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat ja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut kypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen yhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi, ripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden kellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle joukko-ihmiselle ja kysyi:
-- "Tahdotteko?... Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se kiellettäisiin?"
Kuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen _tahtoi omansa_...
-- "Yhteen siis kaikki sorretut!... Ylös torpparit! Eläköön sosialismi!" -- lopetti puhuja.
-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi joukko, vakuuttaen:
-- "Me nousemme!... Me nousemme!... Me nousemme!"
Harhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli paljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa, ja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän toista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän kysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja eksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut vastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä lukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus nousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa. Harhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta. "Missä olen ne kuullut?... Missä... missä?" -- muisteli hän. Ja äkkiä pilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli osottanut Riuttalan torppareille...
Hän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä joukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan...
-- "Olenko minä takonut oman tutkaimeni?" -- tuskitteli hän...
Kun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä:
-- "Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?"
-- "Se on sosialismia", -- vastasi puhuja.
-- "Vai sitä se on", -- lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa.
-- "Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa", -- virkahti Varpalan Juho.
-- "Niin on!... Oikeaa on usko... Ei ole ennen niin suoraan puhuttu", -- myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja kehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin oikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan. Heillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.: parannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta juurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin Harhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle hän oli polkenut.
Ilta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat lepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa, mieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen noustessa hänen eteensä... Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas ihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi tutkaimeksi.
* * * * *
Karjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn kallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät piiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa sumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät kastehelmiä kukista.
Harhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia selkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset puheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa edessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön hämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät uudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään selvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään selvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken täydelliseksi epäselviöksi.
Harhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut hajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän "kalevan tulen". Sen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto kuiskasi hänelle:
-- "Tutki, eikö se ole _Hän_, jonka papit nukuttavat maailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan... _kerittäviksensä_!..."
Ja epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas Harhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys.
-- "Hänhän se on syyllinen... Hänen opeillansa on Varpalan Juho nukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla juoppouden himoon", -- mutisi hän.
Ja silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti maallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi taas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä, vaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa loistavassa lasiromujoukossa.
-- "Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!" -- huudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä.
Ja kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen runo-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi kirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden hyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti hän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä laskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja Hallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina, kylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja ympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien mustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia: Toisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia... Jo astui maailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille:
-- "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..."
Ja köyhyys vastaa nöyränä:
-- "Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan jokapäiväinen leipäni!..."
Se hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle: ihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla hyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä kärsimyksien ahjossa.
Ja taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa. Se osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden, rinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä maailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden suurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla:
-- "Onhan meillä kivimäki... ja onhan minulla uskollinen vaimo... Mitä kaipaisin minä muuta?..."
Tai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: "Onhan tuota ennenkin eletty..."
Niin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden himmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen tomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta.
Yö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat kangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa maailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä. Jo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus astui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti se hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman rikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena kantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi, kirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä ja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä _väärälle_ Jumalalle... Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta kuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava Jumala:
-- "Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!... Minä olen elämän kovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään..."
Jo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen kunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun loistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet himmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan, tai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat jumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele, jumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun tuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: "Joka päivä on uusi koettelemus", -- niin vastaa kurjuus jumalallisen tyynenä ja suurena:
-- "Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!..." Tai vastaa se Varpalan tavoin: "Mennään syvemmälle metsään... sinne Hallasuon taakse! Siellä on lähdekin koivun juurella..."
Vuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan perästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat sortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa maailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi hyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja sen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on hirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja rukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia kestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa himmenemättömiksi jalokiviksi.
Silloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy ihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi...
Kesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei tirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa äänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista läikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla vedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin ja Rauhan tarina oli puhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen utuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle mäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen ihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa kulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän maalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä. Runovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri aikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien, mikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella ihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä Jumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset heistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman luonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa, ihmisen omasta itsestä lähtevä hyve.
Erämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja... Yön kaikki tummat silmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne puhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut esempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo vaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta... päivä yöstä... kesä keväästä... Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä... Hän pukeutui omaansa, kuin perho väriinsä... lapsi kutreihinsa... tytön poski punaansa...
Harhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä ilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta tietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt jumala-ihmisen lapsuuteen.
Sitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa taivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi majatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi kirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta.
* * * * *
Mutta huuto: "Ylös torpparit!" kulki kulovalkeana ympäri Suomen salojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta. Metsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan palvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen eturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta korvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä metsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen, yhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja pitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus. Siinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen yhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut sitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi mummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa.
-- "Ylös torpparit!" -- Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla, yhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän armasta valoa katsellessa.
-- "Ylös torpparit!" -- Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin. Sen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät raatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei ollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja kärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu.
-- "Kuolkoon karja, kunhan _kansa_ pelastuu!" -- lausuivat torpparit.
Tuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra katkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan sirppiin hän ei tarttunut.
Oli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan lain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja kajahtivat mahtavan internatsionalen sanat:
"Maa meidän on ja olla pitää, eikä laiskain lurjusten."
Toiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas, vei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti ihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta nosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit karkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja viljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai matkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa, joissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena vihollisleirinä.
* * * * *
Mustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren Venäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden viinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän.
Kuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa näkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja lausui:
-- "Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte..."
Ja ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat sen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä maljaa sieppaamaan.
Elämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin kädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja koristeli sitä... Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan viinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet vapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti sen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja heitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli runoilijoilla laulattanut.
Ja vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin sulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä hyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan.
Elämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta. Elämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema. Vapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa...
Tykit jyrisivät... Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien sotalaivoja tavottelemaan... Ne syöksyivät korkeudesta meren aaltoihin... löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan... räjähtelivät... sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja... Toiset pommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti... pamahtelivat... räjähtelivät... levittivät turmaa ja kuolemaa... Veri vuoti... haavotetut vaikeroivat... elämä leikki ihmisillä... pannen ihmiset leikkimään elämällä... Se ostatutti ihmisillä vapautta itseltänsä... Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä...
Kamala elämän leikki jatkui... Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi korkeammalle... Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin paenneena... Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä... Siitä puhkesi musta savukukka... Kuului hirveä pamahdus... Kaikki vapisi... Helsingin rakennukset tärisivät... Elämä oli nielaissut ruutikellarin niiltä, joille se vapautta tarjoili... Se nielaisi sen tulena ja savuna... Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi silvottua ihmislihaa...
Elämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa.
Isänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti isänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha... Helsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki Viaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita. Ihmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana.
Torilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen vastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat... Niiden kukkien tuoksu huumasi... päihdytti... kiihotti... Ihmiset eivät tienneet, miksi he toista joukko-ihmistä vihasivat... He eivät myös tajunneet, miksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat... Heidän tunteensa olivat syöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista... Vihan kukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä... Aseet pamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille...
Pari tuntia kului... Torilla oli veri sekottunut tomuun... Kuolleet oli kannettu pois... Liike kulki latuansa... Elämä oli lakaissut jälkensä.
* * * * *
Mutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa. Siitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden mustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan luolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen joukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät kurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto:
-- "Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia myllynkiviä!... Ylös torpparit!..."
Sille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle ryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja laskenut oman peruskivensä.
Varpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon kipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin 'nousi', nousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea vastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan kutsuttiin häntä niihin.
-- "Maa on meidän", -- vastasi Juho.
Mutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä.
Syksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä. Harhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili oikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa...
Ovi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha, itkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari, hätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel poskella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä, ryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt ja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan nurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon.
Yhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja oikeassa, vai eikö.
Juho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta. Rauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari lähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui:
-- "Juho-rukka! Älä sure!... Onhan meillä vielä Jumala turvana... Hän on ennenkin auttanut."
Mutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui jyrkästi:
-- "Jumala!... Helvettiin tästä moiset Jumalat!... rikkaiden Kätyrit!... Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!... Jo Sillekin olemme kylliksi vaivais-apua maksaneet..."