Part 11

-- "Jumalan kiitos, että on lapsia!... Ainahan niistä on sinulle vanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää..."

Mari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä...

Ajan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon uuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin sitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta vuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi hallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän. Pere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut miehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä lauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä lapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon hartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy. Riutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat vaatteet ja lausui:

-- "Ottaisit tuosta puhtaat vaatteet ja menisit jo kylpemään."

Sairas vaimo oli lämmittänyt saunan väsyneelle miehelle. Koeteltu vaimon rakkaus ei väsy. Se kierittelee vuoret pois miehen hartioilta. Kun Juho vielä viivytteli lausui Mari:

-- "Juho-rukka! Älä anna mielesi masentua... Aina se Jumala auttaa... Olemmehan me ennenkin eläneet... Minäkin paranen tästä ja olen taas apunasi..."

Juho ei puhunut mitään. Hän nousi elämänvuori hartioilla ja lähti. Kun Juho oli lähtenyt, huokasi vaimo silmäänsä kuivaten:

-- "Juho-rukka!"

Mutta huomenna lukivat he taas yhdessä virsikirjaa, opettivat lapsille aakkosia ja maanantaina lähti Juho reippain mielin uuteen taisteluun. Hän vieritteli vuoret pois elämän polulta. Kohta oli metsä noroa myöten peltona. Vanhimmat lapset tekivät jo kotitöitä sillä aikaa, kun Juho kävi päivätöissä. Rauha-niminen tytär, isän ilo ja silmäterä, äidin armas ja veikkojen lemmikki, hoiti jo akkunalla kukkivaa palsamia, pesi tuvan, sirotteli havut lattialle ja lämmitti saunan lauvantaina. Nuoremmat lähtivät aamuin paimeneen, taittoivat siellä leppäkerttuja ja poimivat marjoja. Pojat laittelivat pajupillejä ja kirjakeppejä, tytöt sitoivat seppeleitä ruiskukista ja koristelivat napinlävet keltaisilla voikukilla. Iltaisin palasivat he kotia seppeleissä ja kukissa, kirjakepit käsissä ja soitellen pajupillejä. Vuoret olivat vieritetyt pois elämänpolulta. Tulevaisuus hymyili väsyneelle raatajalle lempeänä, kuin saunanlämmin. Ja kun sunnuntai-aamu helotti kauniina Hallasuolla, kulki Juho Marin kanssa virsikirja kädessä kirkkoon. Mari lausui silloin:

-- "Kyllä se Jumala aina ihmistä auttaa."

Vaan vielä nousi raesade. Susi repi lehmät, halla vei viljan. Talon-omistajan nuorin poika tarvitsi Juhon torpanpellot ja Juho sai taas häätökäskyn. Elämän huolet olivat painaneet jo hartiat kumariksi ja kyntäneet harmaat vaot poskiin. Mari oli kuihtunut. Poski oli harmaa... hiukset harvenneet... silmät sumeat. Riutuva palmikko riippui niskassa köyhyyden kuvana...

-- "Taitaa Herra jo hylätä", -- lausui silloin Juho masentuneena.

Mutta riutunut vaimo seisoi taas lujana elämäntoverinsa vierellä ja lausui:

-- "Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä... Ja onhan tuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo avun, kun Hänen aikansa joutuu..."

Ja kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari:

-- "Mennään syvemmälle korpeen!... Takamaalle asti. Siellä emme ainakaan ole ihmisten jaloissa."

Se oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta, joka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta.

* * * * *

Juho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen kerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö, Rauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan, lähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai palveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo Horrin. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin... Hän oli sieltä lähtenyt puhtaana... poski punaisena ja silmä kirkkaana... elämä kevätpurona... Nyt palasi hän kalpeana... kyynel silmässä... häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa tukkilaisen syliin... onnea odotellen... Tukkilainen oli lähtenyt muille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa uutta elämää...

Ääneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt vaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli maassa ja vuori nousi taas miehen hartioille...

-- "Herra koettelee ihmistä", -- lausui Juho hiljaa, ikäänkuin itsekseen.

-- "Onhan Se muitakin koetellut... Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee", -- lohdutti vaimo.

Mutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä tarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa saunan lattian märäksi... Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa sylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät lähteet...

* * * * *

Varpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon Harhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän kulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade, jota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona. Sade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama torpasta ruokaa.

-- "Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa... Perunoita olisi ja leipää ja maitoa... Tyytyneekö vieras niihin", -- vastasi Mari askareittensa lomasta heikolla äänellä.

-- "Kyllä, kyllä!" -- vastasi Harhama.

Torpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta, asui kaksitoistahenkinen perhe -- tyttären aviottomat kaksoset niihin luettuna -- yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille puolitoista neliömetriä lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären jälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen työhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi köyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven nälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut erivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan kaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi puulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila. Lisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty rievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan koko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu harmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui huojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan, oli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa surullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa laihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen kukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi, kuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien puhkeamista.

Mari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja maukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman ja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys, että hän matkansa alussa kohtasi juuri _Riuttalan_ entisen torpparin sortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin jännittävää satua.

-- "Kyllä se Jumala koettelee ihmistä... Mutta hyväksihän se vaan on... Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa", -- lopetti Mari surullisen tarinansa.

Harhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa vaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus kasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä.

-- "Vanhimman tytön vielä maailma vietteli", -- lopetti Mari huoaten ja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen.

Syntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää vedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia sanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär käänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin salataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi:

"Aa-aa!... Tuuti-lulla! Ei saa Tuoni tulla köyhän lapsen luokse. Tuuti, aa, tuuti-lulla! Äidin kapaloissa sulla viel' on turva. Niiss' ei varmaan harhaan astu jalka armaan. Tuuti, tuuti! Poissa on kätkyestä viettelys, kapalosta pettymys."

Ja onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu vetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän tyttärelleen:.

-- "Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä aikaa." -- Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot räsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi hänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa surullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen silmänurkastansa:

-- "Kukapa se mökkiläisen lasta säälii... Kun vaan itse jaksaisi kuormansa kantaa..."

Harhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut puristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden tuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa alle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän polkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului torpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa. Äänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä kädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän, katui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen tyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi:

-- "Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin viimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä... Ja siellähän ne köyhät saavat oppia..."

Veri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että hän itsekin huomasi punastuneensa. "Tietysti", -- ajatteli hän -- "Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne... Onhan huhu voinut jo tänne asti levitä." Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut puheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon mietteet: "Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia". Nyt ei hän löytänyt mitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen ristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä jotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona, josta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. "Entä jos se ei olekaan minun oma asiani", -- kysyi hän itseltänsä vastausta saamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä ja jatkoi:

-- "Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan..."

Harhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti:

-- "Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se on köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät..."

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät räsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan selvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän hengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari huokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas nukuksiin, laulaen:

"Tuuti, aa! Tuuti, lulla! Äidin kapalossa sulla viel' on turva, miss' ei varmaan harhaan astu jalka armaan."

Lapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan:

-- "Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa, niin ei erehtyisi väärille teille!... Ainahan sitä tämän maallisen jaksaisi silloin kantaa..."

-- "Milläs asioilla se vieras matkustaa?"

Harhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla.

Harhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen sielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota hän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja huumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma korven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen:

-- "Vai puhumassa!... Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa... Sanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille... Onkin tuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä", -- ilostui paljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo.

Harhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä. Hetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa:

-- "Ei se maksa mitään... Pitää sitä toki sen kerran meidänkin puolestamme auttaa... kun vieras on semmoisella asialla... Eivät meistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet... Ja tottapa se on niilläkin oma kuormansa."

Ja hetken perästä lisäsi hän:

-- "Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa ja vaivansa kestettävinä... _Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa..."_

Se oli hänen elämänsä suurin napina... Niillä sanoilla heitti hän myös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys leimusi Harhamassa taas tuliroviona.

Harhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas häneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin. Hän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana luomanansa. Hän ei jaksanut... ei tahtonut... ei osannut mitään puhua. Mari jatkoi:

-- "Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva... Kaikki muu on maailman viettelystä..."

Tuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä tulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin kärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä.

Sade oli jo lakannut ja Harhama lähti.

Mari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän riutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle:

-- "Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin kestetty ja vierasta viljelty... Kun pääsisi noista häädöistä ja saisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi."

* * * * *

Tie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin. Suokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan värinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut puhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että jos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on hän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta lohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana... Myöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti, tai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää puolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se on salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat ja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat häntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa kunniasana... Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun ne valjaat puristivat...

Niissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun räme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen silmissänsä selvempänä. Hän kyseli:

-- "Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä _kantaa_ veroa?... Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi ja sillä ansainneet sen?... tai edes nykyinen polvi?"

Taas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen selällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä törötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku ilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan mustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan, ummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen raihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana kuvana...

Iltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen tiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko kylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella aukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet -- niiden joukossa myös Varpalan Juho -- istuivat kumarahartiaisina nurmikolla. Joukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset istuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä ja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa oli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine kohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen korpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin näyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa kuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon...

Sadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle. Ilmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja palavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili loistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina ja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus:

-- "Kui... Kui... Kui!"

-- "Kur-kriu!" -- alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan laulusta.

-- "Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille", -- kuului silloin hiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille nousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja alkoi puhua:

-- "Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa... Nyt on riistäjien valta lopussa... Nyt on kansa vallassa..."

-- "Mitä se höpisee?" -- kuului naisten joukosta huomautus. Puhuja ei sitä kuullut, vaan jatkoi:

-- "Ei kukaan ihminen ole luonut maata ja vettä. Ne ovat olleet maailman alusta ja niitä ei ole tehty yksien omaisuudeksi. Ne ovat luodut kaikkia varten, niin kuin ilma ja auringon valo. Mutta muutamat riistäjät ovat ne anastaneet ja sanovat, että ne ovat heidän. Ne ovat _varastaneet_ teidän maanne..."

Kuulijat oudostuivat tätä ennen kuulumatonta puhetta kuullessaan. Miehet kopistelevat loppuun palaneita piippujansa kenkiensä pohjia vastaan ja naiset kyselevät toisiltansa supisten:

-- "Mitä se puhuu?"

-- "Tai _ovatko_ he luoneet tämän maan mullan, enemmän kuin tekään?" -- jatkoi puhuja. Kuulijat miettivät asiaa. Puhuja pysähtyy pitkäksi aikaa ja kysyy sitten uudestaan painostavasti:

-- "Minä kysyn teiltä: Ovatko he luoneet tämän maan mullan?"

Hän jättää taas kuulijat miettimään, ollen odottavinansa vastausta.

-- "Ei suinkaan sitä ihminen ole luonut", -- lausuu joukosta yksi, jonka Harhama huomasi muita tarkkaavammin seuraavan puhetta. Se oli Varpalan Juho.

-- "Eipä tietenkään", -- lisäävät muutamat. Koko joukon ajatukset alkavat jännittyä. Puhuja jatkaa:

-- "He eivät ole sitä luoneet... Millä oikeudella he ovat sen sitten anastaneet?"

Taas jää hän muka vastausta odottamaan, antaa kuulijoiden mielen jännittyä ja jatkaa sitten:

-- "Ovatko isäntien esivanhemmat tehneet tätä maata raivatessaan enemmän työtä, kuin teidän, torpparien esivanhemmat? Ovatko? kysyn minä."

Kuulijoiden silmät ovat tähdätyt kiivastuneeseen kysyjään. Jokainen miettii taas vastausta, Harhama muiden mukana. Puhuja jatkaa tulisempana entistään:

-- "Entä kun ennen tässä maassa tapeltiin vihollista vastaan, niin isäntien esivanhemmatko ne silloin yksinään tulessa seisoivat?..."

Kaikki saivat taas aikaa ajatella ja kaikki katselivat toistensa silmiin etsien niistä vastausta. "Todellakin!... Todellakin!... Miten sen asian on?" -- näkyi kysymys joka silmästä. Harhamalle tämä oli omien mietteittensä kertausta.

-- "Kaikki sitä saivat yhdessä tapella, niin isännät, kuin torpparit. Mutta kun sota oli ohi, niin torppari sai ruveta toiselle päivätöitä tekemään siitä maasta, jonka hän oli verellään ostanut", -- jatkoi taas puhuja.

-- "Niinpä se on käynyt", -- murahtaa Varpalan Juho, joka oli seurannut puhujaa, kuin tulisilla hiilillä istuen. Vaimot pysäyttävät sukanneyleensä. Harmailla kasvoilla ilmehtii jo uteliaisuus. Taivaankaaren värit hohtavat, kuin tarjoten jotain ihanaa, ennen saamatonta.

-- "Mutta", -- jatkoi puhuja -- "mennään nykyaikaan. Kysyn teiltä: Tekevätkö _nyt_ tilalliset pitempiä työpäiviä, kuin te?... Tekevätkö he tämän maan hyväksi enemmän työtä, kuin torppari?"

Taas antaa hän kuulijoiden ajatella ja kävelee itse edestakaisin rappusilla. Kuikka kuikuttaa taas ja suolla kuuluu kuren riukuminen.

-- "Toiset eivät tee muuta kuin syövät ja juovat", -- lausui viimein eräs kuulijoista piippuaan poltellen.

-- "Mutta mitä syövät? He syövät teidän työnne tuloksia. Mitä juovat?... Teidän hikeänne. He eivät ole siis Suomen maita työllään ansainneet, senkään vertaa kuin te, eivätkä _heidän_ esi-isänsä enemmän kuin _teidän_ esi-isänne... Katsotaanpa ovatko he ne sitten ostaneet säästöillään. Vastatkaa minulle: Säästävätkö he, tilalliset, ruuassa ja vaatteissa ja asunnoissa enemmän kuin _te?"_

Kuulijat ovat vaiti, mielet jännittyneinä. Pitkän odotus-ajan jälkeen jatkaa puhuja:

-- "Ei, sanon minä. He _tuhlaavat_ ja te säästätte heihin verraten niin, että näette nälkää. Mutta vaikka te teette työtä enemmän kuin he ja säästätte -- pakollisesti tietysti -- nälkiytymiseenne asti, ei teille kumminkaan säästöt kokoonnu, mutta heille kokoontuvat. Mistä se johtuu?"

Naiset ovat keskeyttäneet sukanneyleensä ja istuvat toisilla sukkapuikko huulien välissä, toisilla neyle helmaan pudonneena. Puhuja on heittänyt siemenensä hyvään maahan. Hän antaa sen taas pari minuttia rauhassa itää, ja katselee itse valkeaa kalalokkia, joka leijailee komeana sateenkaaren heijastuksessa korkealla järven selällä, tähystellen saalista. Sitten jatkaa hän taas:

-- "Se johtuu siitä, että he _riistävät_ teiltä... He ovat anastaneet teidän työnne tulokset. Teidän ja teidän esivanhempienne maahan paneman työn he ovat anastaneet yhdessä maan kanssa. Sillä aikaa kun te raadatte orjina, venyvät he joutilaina ja kumminkin rikastuvat..."

-- "Oikein sanottu!" -- keskeyttää Varpalan Juho.

-- "He", -- jatkaa puhuja -- "leijailevat työttöminä, kuin tuo kalalokki ja vaanivat teidän työnne tuloksia... tähystelevät onko torpparilla mitä ottamista."

-- "Kas!... Kas!" -- huomauttaa joku, tarkottaen lokkia, joka yritti jo iskeä saaliiseen, mutta peräytyi vielä. Puhuja alkoi puhua, lokin eleitä osottaen:

-- "Noin!... Katsokaa lokkia!... Se jo näki, että torpparin pelto on kasvanut enemmän, kuin viime vuotena, niin aikoi jo iskeä... lisätä veroa... mutta halla tuli väliin... ei iskenytkään. Lentää korkeammalle... Nyt vaanii se seuraavaa satoa... Nyt se yrittää uudestaan... noin!..."

Kuulijat seuraavat jännitetyin mielin lokin eleitä ja puhujan selityksiä. Lokki peräytyy taas iskustansa ja leijailee korkealla. Puhuja osottelee sen liikkeitä, selitellen:

-- "Torppari on saanut noron raivatuksi niityksi. Katsokaa sitä pirua!... Nyt se taas jo yrittää... lisää päivätöitä... Noin!... Noin!..."

Lokki on taas iskuun valmiina. Katsojat jännittyvät. Puhuja jatkaa:

-- "Jo yrittää taas... Noin!... Yrittää veroa lisätä... iskeä hänen niskaansa..."

Kuulijat tuntevat, kuin iskisi isäntä heihin lokin muodossa. Hartiat kyyristyvät, kuin iskua vältellen. Vielä peräytyy lokki. Varpalan Juho istuu kuin neulankärellä. Puhuja jatkaa sen peräytymistä tarkottaen:

-- "Näki että ei ole vielä oikea aika... Antaa torpparin rikastua, niin saa kerralla enemmän... Taas yrittää... Vie viimeisen lehmän... Noin se vaanii teidän rikkauttanne... Katsokaa lokkia!... Taas huomasi, että on paras odottaa, antaa torpparin valaa kaikki hikensä maahan ja sitten ottaa kerralla... Noin!... Niin!... Niin!..."

Taas on lokki isku-valmiina. Kuulijoiden hartiat kyyristyvät, tuntien muka isännän kynnet niskassansa.

-- "Nyt se on jo valmis", -- jatkaa puhuja.

-- "Pirun komea lokki", -- kuuluu joukosta,

-- "Nyt se jo iskee", -- murahti Varpalan Juho, lokin liikkeitä kiihkoisasti seuraten. Harhamakin seurasi hermostuneena puhujaa ja lokkia.

-- "Ei vielä iske. Se odottaa, kunnes torppari on pannut maahan viimeisetkin voimansa", -- oikaisi taas puhuja Varpalan Juhon huomautukseen. "Vasta sitten kun torpparin ruumiista on _kaikki_ imetty maahan, tekee se hyökkäyksen, ottaa kaikki kerralla, ajamalla torpparin pois torpasta... Katsokaa sitä petoa!..."

Lokin kynnet ovat valmiiksi asetetut. Kaikki jännittyy. Puhuja jatkaa: