Part 10

Iirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin. Hän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään Jumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota hän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella oikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys himmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin löytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi...

Vaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun heimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli maanraosta... Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on maasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä kuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen rantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa puolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu heimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta...

Suomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian vuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa...

Sen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen, miksi juuri _nämä_ ovat köyhiä, miksi eivät toiset...

Mutta isänmaa koristautui entistä enemmän... Se on ikuinen kukka, se on aina nuori... Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin ja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät. Se hymyilee ja kyselee: "Enkö minä ole kaunis?" Se näyttelee myötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa, metsiänsä ja kysyy: "Enkö minä ole rikaskin?" Se näyttelee myös kansalta saamiansa koruja: viljavainioita... somia kyliä... tuttuja teitä... kotipolkuja... lapsuuden leikkimaita ja kysyy: "Voitko olla minua rakastamatta?"

Ja kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen maaperään.

* * * * *

Mutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen sielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha, kauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut lapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä taas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät marjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus ilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin jo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja kansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi, kaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot kumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee kirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista surumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja kulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa:

"Jää hyvästi suomensuku, kansa voimakas Kalevan! Kuu korea, päivyt kaunis jääkööt taivosi laelle ikuisesti paistamahan! Tähtöset yön tuliksi syttyköhöt joka ilta! Jääköön sulle elon-onni, metsä-onni, kala-onni, jääkööt luottehet lovien! Kala jääköön järvihisi, joka oksalle orava, lintu joka varvunpäähän!

Punottakoot puolukoista sinun armahat ahosi, mättähäsi mesikoista. Pirttihisi paistakohon aina armas iltarusko unehen sun uuvutellen! Havu tuore tuoksukohon lattialla lempeästi! Sävel soikohon sorea soitoissasi! Saloissasi laulu kaunis kaikukohon! Sukusi asumamailla sopu, rauha vallitkohot, sekä oikeus ylevä!

Hyvästi nyt kansa kallis!

Onni jääköön orrellesi, siunaus on siemeneesi, miehen mieli miehihisi, puhtaus naisen povehen! Kaikki meidän antimemme kasvakohot, karttukohot huomassa uuven Jumalan, uuven pilvien Pitäjän."

Sitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen emäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa maanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät jaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä muuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen mieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja kiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu:

-- "Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka meille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän päivään asti!"

-- "Aa-men!" -- lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi poikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja järkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas hänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja huumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt vastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden Jumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen suuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on _yksi_. Se etsi sitä vielä taivaasta, mutta, -- niin uskoi Harhama -- nyt on tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on ihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä.

Ja yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden korkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he tulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja tuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus saadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta ominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä kultajyvistä ja miltei jo unohti _mitä_ etsiessään hän oli sen löytänyt.

Hän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän mailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu, osotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala on yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua _yhdeksi_ ainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi:

-- "Näet, että _väärätkin_ tiet vievät ihmisen jumaluutensa tietoisuuteen... Jehova-kuvituskin on sen kehityksen _edistäjä_... Sillä _oikeaa_ ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät jumalatkin..."

Ja Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta povestansa, puhkesi hänen omista haluistansa.

Mutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne oli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa oli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään menevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi. Se pukeutui kuutamon hopeoihin... kesäyön valoisiin liinoihin... Sen kukkina helottivat kokkotulet... Se loisti runoissansa... lauluissansa... Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat järvenseliltä... Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa... muistoja nauhoinansa... yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina koruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä isänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo kansaan vihitty.

Mutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä lankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli hän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus oikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja näytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse omille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut _toiseen_ asiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut nykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen vaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä. Hän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa, joka hänessä enää toimi:

Oli juuri Suomen suuri vapaudenjuhla, lempeä kevätjuhla. Aurinko on kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat oksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut parhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien latvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa loikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On Pohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä.

Tulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla järvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen kansan olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat, että suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon, vaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi täytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä olla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista.

Nyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille, iloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja ottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan reippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt on suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja väki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa, joka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee koulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat ja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito nuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa, kirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia taiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä soittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä.

Se on suomensuvun henkisen työn työjoukko.

Näiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä vertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina kantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia. Niiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut ja koneet.

Se oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua.

Järven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun kaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista. Toisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä. Ne ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja niittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat ohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia, laitumella käyvät karjat sen karjoja.

Maa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka...

Mutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat nousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa uida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin ja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin satalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja alkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa silloin ilohuutoon:

-- "Nyt on Suomensuvun kevät!"

-- "Suomen kevät!... Suomen kevät!" -- vastaa kaiku tuhansista vaaroista.

-- "Suomen kevät!" -- kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä.

Ja ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen kansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia. Suomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien kokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla -- työhönsä katsoen -- tasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn palkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä kerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa on _yhdessä_ kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on _yhdessä_ raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut kahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen palkkionjaossa.

Se oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös.

* * * * *

Mutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille kansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä, runollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on unohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman mieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta yhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta varmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat. Mutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat yksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus oli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon. Ja kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen elämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin kirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä. Kansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri pääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan toisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: _Koko_ kansa oli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä työssä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo, mutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt maan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa ja heittänyt maan herrojen armoille.

Sillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli toisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä siteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat maan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen. Näiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien omistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa maahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen luolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui Riuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain viheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut päreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli kaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti puolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia. Ne olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita, joihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät ajetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille lisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin hengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana, taivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä.

Kesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän kanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä, joiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin totuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja, joissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on karaistu suuri osa Suomen kansaa.

Ja Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen vierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat ja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti vaimo hänen vierellensä ja lausui:

-- "Älä sure! Onhan sitä ennenkin eletty."

Näissä torpissa oli Suomen vaimon aateli emäntänä.

Elämä avautui taas Harhamalle selittämättömänä, oikkuisena, käsittämättömänä, miltei järjettömyytenä, joka jakoi antimiansa umpimähkään, polki oikeuden lokaan ja hallitsi kaikkea oikeuden nimessä ainoana olevana oikeutena... Samalla se nousi hänen eteensä kaikenhäviönä ja kaiken syntynä. Se oli hävittänyt Suomenmaan muinaisuuden ja luonut sen nykyhetken. Se oli hävittänyt itsensä Suomen muinaisen kansan ja luonut siitä aivan uuden: nykyisen kansan. Se ilmeni taas käärmeenä, joka aina aterioi oman ruumiinsa ääressä, purki ruuaksensa lapamatoja ja eli ja uudistui niistä...

Mutta sen huomion hän luuli tehneensä, että nykyisillä omistus-oloilla ei ole oikeuden perustusta. _Koko_ kansa oli kantanut yhtä raskaan taakan, mutta toiset koonneet palkan ja polkeneet toiset orjiksi. Oikeuden ja totuuden kaipuu, vaikka hän _itse_ ei sitä noudattanutkaan, oli hänessä toki siksi rehellinen ja suuri, että hän nytkin närkästyi, huomattuansa tuloksen, ja etsi syyllistä.

Silloin Iiranto asettui hänen varjoksensa, ruumiina kesän lämpö ja kädessä häilähtelevä unelma. Se hymyili hänelle ja osotti syyllisen, kuiskaten Harhaman oman poven äänellä:

-- "Syyllinen on Jehovan kirkko... Katso, kuinka paljon maata ovat sen papit anastaneet virkataloiksensa!... Katso, miten ne nylkevät miehet maattomiksi!... Ja eivätkö juuri _he_ nukuta kurjia tyytyväisyyden uneen?..."

Harhama ymmärsi kuiskauksen ja nousi entistä rajumpana Jumalaa vastaan.

Se oli tulos hänen historian lankojen tutkimisestansa. Kaikki purot virtasivat hänen teokseensa.

* * * * *

Yksi niistä lukemattomista työn ahjoissa koetelluista oli Varpalan Juho. Hän polveutui samasta Riuttalan torpparista, joka oli kironnut Riuttalan peltoon kylvämänsä siemenen ja siitä leikkaamansa viljan. Joka vuosi olivat Riuttalan muinaiset isännät lisänneet tälle torpparisuvulle veroa, sitä mukaa, kuin näkivät sen jaksavan maksaa. Aluksi oli lisätty päivätöitä, mutta kun talon viljelyksillä ei enää enempää työväkeä tarvittu, alkoivat isännät kiskoa luonnontuotteita, joita joka vuosi vaadittiin uusi laji. Joka vuosi täytyi tuoda taloon määrätty määrä marjoja, sitten lisättiin niihin sienivero... pellava... voi... liha... valmiiksi veistettyjä tarvepuita y.m. loppumattomiin. Useita miespolvia oli suku kärsinyt nurkumatta ja ottanut sanan veronlisäyksistä vastaan yhtä tyynenä, kuin hallayön, mutta viimein olivat voimat loppuneet. Kuorma oli tullut raskaammaksi, kuin mitä he kantaa voivat. Vero jäi maksamatta ja heidät häädettiin torpasta, jota olivat miespolvet viljelleet. Häädetyn torpparin kolmannesta polvesta syntyi Juho Varpala.

Varpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä seisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun isänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon viljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena eräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin torpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan metsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon menoa ja sanonut:

-- "Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?"

-- "Tyhjin kourinko!... Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen aarre kainalossa?" -- oli vastannut siihen Juho, syleillen voimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni ja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon.

-- "Hyi, kun suutelee väkisin!" -- oli Mari silloin aina leikillä huudahtanut.

Mutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta... niin turvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan... Suudelma tuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen korven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen aarteeksi ja omaisuudeksi.

Ja Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi tuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi jo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja kepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa...

Silloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet polvellensa ja virkkoi:

-- "Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla, vesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?..."

Mari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen otsaa ja lausui:

-- "No ei... Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu _sinun_ polvellasi... _sinun_ sylisi suojassa..."

Elämä hymyili silloin kevätkukissansa.

Tuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen savu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa. Juho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan. Päivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai maksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi kylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi työstä, avasi hän sylinsä ja lausui:

-- "Juho-kulta!... Olet niin väsynyt..."

Aika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja talvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä heilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja kauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle oli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin palsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina. Lapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla.

-- "Mari, minun kukkani, minun lintuni!" -- huudahti Juho ja syleili vaimoansa ja suuteli lastansa.

Ja Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä miehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja lausui:

-- "Kiitos sinulle, Juho!... Kun _sinä_ tartut elämään käsin, niin silloin se kukkii kauniina kukkana..."

Kului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin vaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä norolta.

Silloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien viljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois. Ääneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki rukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi Mari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui Juholle hiljaa, varovasti, lohdutellen:

-- "Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa."

Juho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen katsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli tehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän:

-- "Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?"

Mari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista, ettei kyynel näkyisi, vaan lausui:

-- "Kunhan missä päivän iltaan elää... Paistaahan se sielläkin Jumalan päivä."

Muuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa, sivumennen, vaimon rohkaisuksi:

-- "Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla."

-- "No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!" -- lausui Mari. Ja molemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää...

Nämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden kunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei kaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet, orjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He olivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön etunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina. Mutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä kahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen samanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet kahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet.

Taas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä. Kova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet lannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet vaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui Juho:

-- "Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla omillaan toimeen."

Marin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki kiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta ei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa äänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen:

-- "Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä kovalle."

Mies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt juuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta, kun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu ääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi:

-- "Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven leipä... Lehmänheinät kokoamme ahoilta..."

Ja Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti lastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa:

-- "Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan... Kylästä saa taas kehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin..."

Muuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena. Juho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli: