Part 1
HARHAMA III
Kirj.
Irmari Rantamala [Algot Untola]
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1909.
A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.
HARHAMA
"Syntikin on ase Jumalan kädessä."
Elämän uuden aatto-illan unelma.
Elämä on petollinen unelma...
On puolipäivä.
Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta otettu...
Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa. Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:
-- "Tui-tui!"
-- "Kuk-kuu!"
-- "Tui-tui!... Tui-tui!"
-- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!"
-- "Tui-tui!... Tui-tui!... Tui-tui!"
-- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!"
Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii mielitekojansa.
Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen soinnun sekaan.
Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa. Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.
Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ. Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä, jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan, päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä. Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula...
Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin eteen...
Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: "Nyt on Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto. Nyt on lemmen antopäivä." Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:
-- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!"
-- "Tui-tui!... Tui-tui!... Tu-ii-ii!" -- säesti paimen huilullansa.
Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan, kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille... riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet... raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas, kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon...
Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle...
Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa, väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta, eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.
Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea...
* * * * *
Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä, vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu kotilieden puhtautta...
Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin puhtauden esikuvana...
Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman aikansa tuloa...
* * * * *
Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean liinanpalan.
Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta...
-- "Tir-lir-tvii-ir!" -- viserteli kivitasku varvulla, varpu heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan. Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa täynnä... metsä vihantaa... nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi käynyttä ihoa... Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta... Oksa heilahti, lintu laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun, Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:
"Tuuti, tuuti! Tuuti, aa! Tuuti pientä lasta! Eipä kalma häntä saa viedä maailmasta. Tuuti, tuu, itkusuu!
Tuuti, tuuti, tuuti, aa! Tuuti pikkuruista. Viihdy! Et sä aina saa äidin rintaa muistaa! Tuuti, aa! Tuuti, aa, Harhamalan Ritvaa!"
Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama puristi rouva Esempion kättä ja lausui:
-- "Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni työllä. Sinä olet tehnyt osasi... enemmänkin. Nyt on minun vuoroni..."
-- "Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!... Minä maksan sen uskollisuudellani", -- keskeytti rouva Esempio.
Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:
-- "Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?"
Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli, pikku Armiiran perinnön tähden... Pihlajankukka kaunisti mustaa tukkaa... Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan rannan onnenkukalle... Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut, ja koko elämäänsä... Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä, kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan takaisin tukkaansa ja lausui:
-- "Tänään on kuin elämän aatto-ilta..."
Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika on ovella...
Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa kiharoita... näkee sen tulevaisuuden kirkkaana... iloitsee sen onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä...
Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova _kultaa_... Hän näki jo kultapurojen juoksevan... hohtavan... välkkyvän... kimaltelevan... Yöt hän jo näki unia seppeleestä... valkeista linnuista... maineesta... kullasta... hän tunsi vihansa saavan lauhduketta... rouva Esempio oli häntä jumaloiva... Korpela ylistävä... Suomi ihaileva... maailma ihmettelevä... Hänestäkin tuntui, että oli elämän aatto-ilta...
Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen latvasta taas onnea... Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina... Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni...
Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi. Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.
* * * * *
Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili mielentyyni... Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista... Katolla liehui ylpeä lippu... Perunamaat olivat valkeat kukista... Yöt olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.
Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen langat... Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa... kasteli sen onnenkukkia... huolehti pirtin puhtaudesta... mielen rauhasta... kylvyistä... havuista ja puhtaista vaatteista...
Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti, kodin tulet aina edessä... sen rauha leposatamana... sen maine johtovalona... sen onni työhön käskijänä... Ritva otsalta rypyn silittäjänä...
Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle... Elämän pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi... Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.
Halla nousee ja panee viljan... Mutta ei pane halla Nälkäsuon karpalo-ulappaa... ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä sen onnenkuusessa... Kotiliesi on aina puhdas... Yksilöllinen siveellisyys on viety voittoon... herjaajat saatettu häpeään... Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu... Vaimo on ollut siinä tehtävässä apuna... Se on ollut enemmänkin: Vaimo on antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen... rohkaissut siihen... tukenut sitä voittoon viedessä... ollut itse esikuvana ja teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena... Ja hän laulaa vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville... Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna... Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa kotilieden vierelle...
Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen... Elämä muuttuu joulujuhlaksi... Kotona palavat ikuiset joulukynttilät... Niiden valossa sujuu työ, kuin kangas... Lapsi lepertelee laattialla... kasvaa... varttuu... siunaa isäänsä... suutelee äitiänsä... Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä... Jo saapuvat syyshallat... Maailmalla on kylmää... sadetta... tuulta, mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla soivat iloiset elämänkulkuset...
Päivät poistuvat unina... Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä... seudun kukkana... kaikkien kadehtimana... Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi... mäet marjoista punaisiksi... päivät kauneiksi uniksi... Hän itse tekee yhä työtä monen edestä... Työ sujuu, teos valmistuu... Sen lehdet muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta Harhamalan talosta...
Jo on kuulu Harhamala... Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen työstä ja kodin kukasta, tyttärestä... Valkeat linnut ovat palanneet kunnian- ja onnenseppeleet nokassa... Ilma on niistä valkeana... Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä... Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua taloa.
Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta... sen päivä painaikse jo levolle lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä Tuonen mustalle virralle... Siellä odottaa valkea vene, seppele mastonpäässä... Vene lähtee rannasta... Vaimo siunaa lähtevää elämänsä matkatoveria... Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta... Aika soluu, suoltuen valkeina rihmoina... Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä... Yhdessä laskevat he veneessä Tuonen mustaa virtaa... Virta synkkenee, yö pimenee... Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa, joka on valkeana onnenkukista... lemmenkukista... uskollisuuden kukista... Riuttalan Helgan hääkukista... Sinne laskevat he veneensä ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa... Jo on vene perillä. Hän katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan Helgan kotirantaansa...
Mutta siihen eivät he pysähdy... He laskevat veneensä maineen ja kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille... He laskevat veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa laskea...
Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen... Niin ovat he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä... Niin on voitettu kaikenhäviö...
Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle... Sen onnenkuusi on täynnä seppeleitä... Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen lehtien linnuista...
Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös tarttua kynään... Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?... Ei hän enää kysynyt: "Isäkö vai äiti?..." Hän ei enää kysynyt mitään... Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: "Synnyttääkö, vai eikö?..." Kaikki himot käskivät häntä... Kaikki unelmat vetivät häntä... Öiset unet houkuttelivat häntä... Kulta huikaisi silmiä... Ylistyslaulut huumasivat korvia... Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin ihanimmat hameenhelmat... Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin ihanin omena... Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä...
Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre... Se roiskahti, kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.
Hän tarttui kynään ja _alkoi_...
Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti epäilyn pauloista... Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat:
-- _"Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa..."_
Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.
* * * * *
Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla, jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin. Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla...
Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina, jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina, kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta. Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua... Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa...
Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä... Suuret kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.
Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina... Ne kuvailivat jumaluuden yötä... Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä... Se emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu... Jääkylmä sumu seisoi liikkumattomana... Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman synkkä kita... Äänettömyys rutisti... Elottomuus puristi, kuin ikipakkasen jääkoura... Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon pimeä hirmukylmyys... Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen elottomuus... äärimäinen olemattomuus... aineettomuus... tyhjyys... hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.
Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana, kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä... Itse kehitti se itseänsä... Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden...
Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden... Se kehittyi: olemattomasta syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.
Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat. Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi... Se lepäsi sumuna mittaamattomat ijankaikkisuudet... Sen hirmukylmä syntymä-emätin, äärettömyys, oli kuoleman-pimeä... Se oli kamalan-mykkä... Se oli äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön... Se oli ikivuorta värähtämättömämpi ja elottomampi...
Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori... Ei ollut vielä _aikaa_, koska ei ollut ajan mittaajaa _liikuntoa_. Jumaluuden emätin oli vielä ajaton, kuin ikivuori...
* * * * *
Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika... Eloton aine värähti... Sumu liikahti... Synkkä pimeys vavahti... äänettömyys huoahti... Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö...
Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin... Jumaluus kehkeytyy... Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen elontoimintaan... Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä ja sen kehittyvästä voimasta... Se ravitsee kannettavaansa, kuin äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen antamasta ravinnosta ja voimasta... Jumaluus, ollen _ainoa_ oleva, luo itse itsensä.
Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää... Jäiset sumut kierivät... Mutta ei ole vielä ääntä... Kaikki on äänetöntä kuin ikivuori... Kaikki on tajutonta... Mutta jo alkaa ääni kehittyä äänettömyydestä... Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen kehkeyttämänä... Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä, oleva olemattomasta... Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä... Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja... Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä... Se valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa... Se pingottuu... kiihtyy... yltyy... halkeaa viimein kivusta... pakahtuu tuskasta ja puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi... Jumaluus on kehkeytynyt äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.
Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä... Jäinen hirmukylmyys on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu puhkeamaan vastakohdaksensa... Jumaluuden emätin on kehkeytynyt kylmänpakahtumaksi... Se on jo tuskaansa haleta...
Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys: _Jumaluus_ puhkaisee itsensä... Ikikylmyydestä kehkeytyy se ikikuumuudeksi... Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa tulikuumuudeksi...
Lämpö on syntynyt kylmyydestä... Jumaluus alkaa kehittää itseänsä kuumuuden pakahtumaksi...
Avaruus on tulena... äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä... Jumaluuden kohtu, maailmoiden emätin, rannaton avaruus: _Jumaluus itse_ kiemurtelee synnytyskivuissa... Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua... Sen tuskat pursuavat maailmantulena... Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman itsensä ympäri... omassa itsessänsä... oman itsensä pitelemänä, puristamana, polttamana.
Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy kohdussansa, äärettömässä ikitulessa... Se luo itse itseänsä emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut... Syntymäkivut yltyvät... Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan kierintäänsä... Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä... Se hehkuu hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa... Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu jo omaan itseensä... Kivut yhä kiihtyvät... Jumaluuden elonmerkit tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken tuloa... Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa... avaruuden hirmuhuuto omaan pauhuunsa... maailmantuli omaan kuumuuteensa... Jumaluuden kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi... Kaikki kiihtyy... Kaikki yltyy... Kaikki raivostuu... Kaikki riehuu ja vääntelee suurissa syntymäkivuissa... Jo joutuu uusi suuri hetki... Jumaluuden kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta... Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi... Kaikki pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun... Kaikki kutistuu omaan itseensä... äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa... avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan...
Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut... Tuliavaruus repeää... Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä emättimestä, kuin hirmun tulipesästä... Eri ainesarjat sinkoavat kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta ja itse kehkeytyä sen kehityksestä... Tulipaljouksina alkavat ne kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa... Avaruus vapisee... Se pakahtuu valoon... loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä... Pimeys on hävinnyt... Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta...
Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta... Maailmoiden jäähtyessä eroaa valo pimeydestä... lämpö kylmästä... Jumaluus kehittäytyy korkeammaksi...
Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä jumaluutena itsenänsä... Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua, kylmyyden ja kuumuuden ottelua... häviön kautta elämään kulkemista... Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen kirkkaina tulitähtinä... Kaikki löytää oman ratansa... Ei mikään eksy omaltansa... Kaikki kiertää toistansa... kaikki antaa toisillensa tietä... kaikki murskaa toistansa.
Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä...
Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu kiinteäksi... Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat häviävät myöhempiin... Kaikki häviää omaan itseensä... kaikki syntyy oman itsensä häviöstä... Kaikki kiertää itseänsä... kaikki kiertää toistansa... Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea... Siksi ei mikään hajoa... ei mikään häviä... ei eksy.