Part 12

Kun iltasoitto oli kirkontornissa tauonnut, astui Grasbodenin isäntä kummankin tytön kanssa asuinrakennukseen. Eteisessä oli kaksi ovea auki. Toisen oven kautta loisti räiskyvä lieden valkea, toisesta kuului useiden äänien surinaa. Edellinen ovi johti keittiöön, jossa kaksi talon palvelustyttöä puuhasi, toinen vei palvelusväen huoneeseen, jossa joukko renkejä ja piikoja istui ja jutteli pitkän pöydän ympärillä odotellen iltaruokaa. Burgerl tarttui Magdaleenan käteen ja nousi hänen kanssaan portaita ylös. Isäntä meni palvelusväen huoneeseen, jossa hän kullekin päivän kuluessa osotetun ansion mukaan jakeli kehotuksia, hyväntahtoisia sanoja ja kysymyksiä. Hän odotti, kunnes täydet ruokavadit oli pöytään kannettu, sitten hän luki ääneen rukouksen ja poistui molemmin puolin lausuttujen toivomusten "syökää terveydeksenne" ja "hyvää yötä!" toistuessa.

Hän meni omaan huoneeseensa, joka oli toisessa kerroksessa. Paitsi useita vanhanaikuisia huonekaluja, joiden joukossa oli kaksi taiteellisilla leikkauksilla kaunistettua tammikaappia, oli siellä yhtä ja toista uuttakin, jota ei tavallisesti näe talonpoikain huoneissa. Erittäinkin näytti suuri leposohva vieraalta. Pyöreää pöytää, jonka luona Magdaleena ja Burgerl istuivat, peitti hieno, valkea liina.

Emäntä vainaja ei ollut atrioinut palvelusväen kanssa, suurina juhlapäivinä vain hän teki poikkeuksen, istui saman pöydän luona ja osotti olevansa antelias emäntä. Silloin elettiin talossa uhkeasti. Muuten hän söi aluksi kahdenkesken miehensä kanssa. Kun pieni Burgerl syntyi ja varttui, istuivat he kolme pöydän ääressä. Sellainen oli tapa vaimon kuolemaan asti, joka tapahtui viisi vuotta sitten. Silloin isäntä asettui tyttärensä kanssa perheenpöydän yläpäähän, mutta kun vaikea sairaus pian tavotti Burgerlin, katsoi hänen isänsä olevansa pakotettu siirtämään hänet pois palvelusväen näkyvistä, ja niin he alkoivat jälleen aterioida omassa huoneessaan.

Kun isäntä oli asettunut pöydän ääreen kahden tytön luo, kantoi vanha palvelijatar ruuan pöydälle.

"Seferl", sanoi isäntä.

"Kuulen", vastasi palvelijatar.

"Nyt olemme saaneet uuden tytön."

"Vai niin."

"Hänen nimensä on Leena."

"Leena?"

"Hän jää Burgerlin toveriksi."

"Ahah."

"Ajattelen, että hän nukkuu ensi yön vierashuoneessa."

"Sitten vasta nähdään."

"Kyllä, kyllä."

"Olen jo Traudelin käskenyt vuodetta tekemään".

"Vai niin."

"Mutta katso, onko kaikki järjestyksessä."

"Kyllä", lupasi mummo ja meni tiehensä yhtä kömpelösti kuin oli tullutkin.

"Mutta, isä, voihan hän jo heti nukkua minun huoneessani", sanoi Burgerl ja viittasi Magdaleenaan. "Sinä olet jo niin kauan ollut minun luonani, että voit jo suoda lepoa itsellesi ja jäädä tänne alas."

"Mutta ajattele, Burgerl, että se on ensimäinen yö", muistutti isä.

Tyttö teki kärsimättömän liikkeen. "Kerran hänen kuitenkin on tultava."

"Niin, niin, mutta ei näin valmistamatta; huomenna on jälleen päivä, silloin voimme hänelle selittää."

"Ei", keskeytti pienokainen kiivaasti.

"Ajattele, jos se kohtaa sinua taas".

"En sitä pelkää", sanoi Burgerl, mutta hänen ruumistaan kuitenkin värisytti hiljaa. "Anna hänen vain tulla minun kanssani."

"Kernaasti minun puolestani", myöntyi talonpoika ja nousi.

"Saako hän, isä?" huudahti pienokainen ylös kavahtaen ja hivellen isänsä kättä.

"Mutta eikö olisi viisaampaa, Burgerl --?"

"Ei!" Hän polki jalkaa.

"Kernaasti minun puolestani, kernaasti minun puolestani", sanoi Grasbodenin isäntä. Hän seisoi hetkisen neuvotonna. "Ei, minun on vielä kerran ennen maata menoani käytävä katsomassa taloa. Hyvää yötä!" Olkapäitään kohottaen ja päätään puistaen laskeutui hän leveitä portaita alempaan kerrokseen. Burgerl juoksi keveästi kapeaa ja jyrkkää porrasta ullakolle. Hän se siis asui siellä. "Tule, Leena", huusi hän.

Kun Leena aikoi seurata, tarttui vanha Seferl, joka korjasi ruokaa, hänen käsivarteensa. "Jos sinä tietäisit", kuiskasi vanhus, "kynttilä ja tulitikkuja on suuren lipaston päällä. Olet ottanut raskaan ristin kannettavaksesi. Hyvää yötä!"

"Leena", huudettiin ylhäältä.

Magdaleena riensi portaita ylös ja molemmat tytöt menivät yhdessä pieneen ullakkokamariin.

"Emmekö sytytä tulta?" kysyi Magdaleena.

"Minkätähden?" vastasi Burgerl. "Täällä on kylliksi valoa, että kumpikin löydämme vuoteemme. Minun vuoteeni on tuossa, sinun vastakkaisella seinällä. Sinä et voi törmätä oven vieressä olevaan lipastoon etkä pesukaappiin, joka on ikkunain välissä. Ja jos et kaada pientä pöytää ja paria tuolia, en tiedä, mitä muuta täällä voisit särkeä, sillä muuta täällä ei ole."

Burgerlin hilpeys rauhotti Magdaleenaa, jonka isoisän viittaukset, isän sanat ja vanhan palvelijan mielenpurkaus jo olivat huolettaneet, sitä enemmän, kun hänellä ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli peljättävä.

Paitse muutamien koirien haukuntaa, joka tuon tuostakin kajahteli kaukaa, kuitenkaan erityisesti häiritsemättä, ei kylästä kuulunut ainoatakaan ääntä. Yön hiljaisuus oli levinnyt seudun yli. Kaihomielisiä ajatuksia hiipi Magdaleenan mieleen, hän muisti kotia, kaikkia, jotka jäivät sinne ja lähtönsä syytä, -- äkkiä hän vavahti kauhusta, vastaiselta seinältä kuului omituista jyskettä. Mikä rauhattomuus vaivaakaan lasta, kun sänky niin tärisee?

Magdaleena nousi kiireesti ja meni lipaston luo etsimään tulitikkuja.

"Ei tulta", huusi lapsi, "ei tulta, Leena!" Mutta hänen äänensä oli niin outo, että Magdaleena koetti sitä innokkaammin saada valoa. Kun se vihdoin onnistui ja Magdaleena lähestyi sänkyä, tallasi hän Burgerlin permannolle viskautuneelle peitteelle. Lapsi makasi vuoteella alastonna, ruumis valkeana kuin liitu, ja rajut säännöttömät puristukset tärisyttivät hänen jäseniänsä, silmät tuijottivat, suu oli vääntynyt.

Magdaleena seisoi kauhistuneena ja painoi nyrkkiin puristetuilla käsillään polveansa. Mutta hänen kauhunsa hävisi, kun pienokainen alkoi valittaa.

"Voi, enkö sitä sanonut? Ei tulta! Nyt sinäkin pelkäät minua ja kammoat kuin kaikki muutkin lapset, kun tahdon niiden kanssa leikkiä, ja suuret ihmiset, kun toivon, että olisivat minulle ystävällisiä. Sanovat minussa olevan tanssitaudin. Nyt näet, millaista se on. En voi hallita käsiäni enkä jalkojani, en kohta kieltänikään. Kun koetan sitä päivällä kaikin tavoin vastustaa, tulee se yöllä sitä vaikeampana. Oi, Leena, minä en kuitenkaan ole tehnyt kellekään pahaa, en ole tehnyt pahaa ihmisille, enkä pilkannut taivaan Jumalaa, miksi minun siis pitää kärsiä?"

Magdaleena kumartui kyyneleisin silmin hänen vuoteensa yli, ja kuuma pisara putosi lapsen kalpeille poskille.

"Kaulaan", soperteli tämä liikutettuna, "kaulaan!"

Mitähän hän tahtoo, ihmetteli Magdaleena, eihän hän tarkottane, että ottaisin häntä kiinni kaulasta, jota hän alati kiertää ja kääntää? Hän ymmärsi äkkiä, otti onnettoman pienet tempovat käsivarret ja kääri ne oman kaulansa ympäri pitäen niitä sitten kiinni. "Minä en pelkää", sanoi hän sillävälin, "minä en kammo sinua, Burgerl."

Lapsen suu vääntyi rumalla muodottomalla tavalla. Mutta hänen silmänsä avaantuivat ja niistä lähtevä silmäys ilmaisi, että pienoinen tahtoi hymyillä.

Pitkä, tuskallinen hetki kului, pitkä, koska se oli niin tuskallinen, sitten laukesi kouristus, pienet käsivarret vaipuivat raukeina ja väsyneinä, lapsi makasi hiljaa ja vaipui uneen.

Magdaleena nousi hiljaa, otti peitteen permannolta ja levitti sen lapsen yli.

"Oi sinua, pientä poloista!"

* * * * *

Kevät-aamun pilvetön taivas ja kirkas ilma ennustivat kaunista päivää. Grasbodenissa oli muutamia kylvettäviä peltoja. Palvelusväki teki lähtöä niille, ja isäntä itse annettuaan ensin työnjohtajille käskynsä, katseli sitä pihamaalla.

Silloin syntyi asuinrakennuksessa hälinää. Burgerl samosi portaita alas ja juoksi puutarhan läpi.

Magdaleena seurasi häntä nauraen. "Katsopa, kuinka kovasti sinä juokset pienillä säärilläsi."

Burgerl tempasi puutarhan portin auki. "Hyvää huomenta, isä! Hyvää huomenta! Tuolla tulee Leena, hyvä Leena, kaunis Leenani. Eikö hän ole kaunis?" kysäisi hän ikäänkuin ylpeillen siitä.

Isäntä ja Leena nauroivat.

Mutta pienokainen tikosi: "No mutta vastaa, isä!" Ja kun talonpoika vastasi hymyillen: "Kyllä sinä olet oikeassa", Magdaleena punastui.

"Tänään me menemme niityille, että sinä saat nähdä täällä kaikki", sanoi Burgerl. Sitten hän hiipi aivan Magdaleenan luo ja lisäsi kuiskaten: "Mutta minä yksin vien sinut sinne, missä muut eivät näe meitä, sillä minä tahdon pitää sinut yksin."

Isä katsoi Magdaleenaan kirkkain, ystävällisin silmin. "Hän on oikea kultalapsi -- vai kuinka?"

"Minä noudan ensin puutarhahattuni", huusi Burgerl. "Tahdotko sinäkin, Leena? Antaisin sinulle mielelläni äitivainajan hatun. Saanko antaa, isä?"

Talonpoika nyökkäsi.

Tyttö juoksi puutarhan läpi asuinrakennukseen.

He seisoivat nyt kahden vastakkain.

Hetken kuluttua lausui isäntä katsoen syrjään: "Sinä nukuit huonosti?"

"En ainakaan paljoa."

"Sen uskon."

"Mutta minkä nukuin, nukuin hyvin."

Isäntä katsahti häneen kysyvästi, laski sitten jälleen katseensa maahan ja äänsi hiljaa: "Hän on kovin rauhaton."

"Ymmärrän, isäntä", sanoi Magdaleena, "että sinun on vaikea puhua lapsesi onnettomuudesta; ymmärrän senkin, että nyt tahtoisit tietää, mitä minä ajattelen. Olkaamme siis suoria. Ensi säikähdyksessäni eilen en voinut ajatella muuta kuin pois rientämistä, mutta kun hän valitti hätäänsä ja kääri pienet kätensä kaulani ympärille, en iki päivinä olisi voinut jättää häntä. Minä olen lapsesi luona niin kauan kuin tahdot."

"Siinä teet erinomaisen hyvin."

Hän ei sanonut muuta. Magdaleena katsoi kuitenkin kummastuen häneen. Kuuli, että sanat tulivat voimakkaan miehen sydämen syvyydestä.

Hän näki lapsensa tulevan puutarhassa ja nosti kättään ikäänkuin huomauttaakseen siitä Magdaleenalle. Hän astui sitten askeleen taakse ja sanoi: "Minulla on vasta tilaisuus puhua sinulle yhtä ja toista."

Burgerl juoksi paikalle olkihattu kiharaisilla kutreilla ja toinen kädessä heiluen, ja Magdaleenan täytyi myöntyä siihen, että tyttö sovitti sen hänen päähänsä. "Tämä litistynyt olkihattu päässäkin näytät sinä kauniilta", nauroi Burgerl. "Ja minä luulin saavani sinut hassun näköiseksi. Tule nyt, tule mukaan!"

Hän tarttui Magdaleenan käteen ja vei hänet takaportin kautta sille tielle, jota palvelusväki oli aikaisemmin kulkenut päivänpaisteisille niityille ja vainioille.

He astuivat kapeita polkuja huojuvien heiniköiden sivua sekä niiden poikkikin ristiin rastiin, "sillä huono heinänkasvu ei varovaisuudesta parane", arveli Burgerl, "eikä vahva heinä säikähdä muutaman jalan jälkeä". Magdaleena huomasi, että pieni tyttö näennäisestä sinne tänne kulkemisesta huolimatta pyrki määrättyyn suuntaan.

Kaksi pitkää varjoa riensi tyttöjen edellä. Magdaleena osotti niitä. "Kun nuo kaksi mustaa haamua kutistuvat pieniksi, polttaa aurinko sangen kovasti. Eikö kuumassa ulkoilmassa liikkuminen vahingoita sinua?"

"En minä vähästä kuumuudesta välitä", sanoi Burgerl, "vaikken olekaan maurilainen, jotka, niinkuin opettaja on sanonut, paleltuisivat täällä."

"Ohoh, vai puhuu opettajasi sellaista?"

"Niin, mutta mistä tuo vanhus maurilaiset tuntisi? Ei täällä ole niitä muita kuin se yksi, joka kauppiaan ilmotuskilvessä myö sikareja ja paperosseja. Hän on sen oppinut kirjoistaan niinkuin kaiken muunkin, jota meidän sitten pitää lukea ja kirjottaa. Jos antaisimme hänen kirjansa meidän ensimäiselle rengillemme Heinerille, joka lukee yhtä pian kuin puhuukin, hän voisi helposti pitää koulua tuon ukon sijasta."

"Minusta tuntuu että sinä olet ynseä opettajallesi", sanoi Magdaleena nauraen. "Sanopa, onko teillä tänään koulua? Kenties oletkin koulutuntisi kulkusalla ja minä autan sinua."

"Kyllä hän pitää koulunsa, mutta minä en sairaaksi tultuani ole käynyt siellä. Ukko itse on sanonut isälle, että minä joko nauratin niitä nuoria höperöitä tahi säikytin niitä. Sen jälkeen hän on tullut meille illalla koulutyönsä päätyttyä ja opettanut minulle erikseen saman minkä koulussakin. Sunnuntai-illoin käyn minä kirkossa uskonnonopetustunneilla; siitä ei ole minua vielä estetty."

He kulkivat kotvan aikaa äänetönnä toistensa rinnalla. Äkkiä Burgerl huusi iloisesti: "Nyt me olemme täällä. Tule, Leena!" Hän juoksi eräälle kummulle, jolla seisoi kyhmyinen tammi. Sen latva oli taittunut, muta sitä leveämmälle oli se levittänyt oksiaan.

"Etkö täällä saa tarpeeksi varjoa?" kysyi Burgerl osottaen puuta. "Ja katsopa ympärillesi, niin näet koko Grasbodenin eteesi leviävän." Hän ojensi molemmat kätensä ja pyörähti ympäri. "Eikös isällä ole liian paljon viljelyksiä? Katsopa, pitkin koko kylän pituutta ja sen takanakin molemmin puolin, niin kauas kuin pensas-aita tien tällä ja tuolla puolen ulottuu maantietä pitkin, ja sitten koko alue tänne sivulle tuohon kaukaiseen kulmaan asti, jossa näet pienten olentojen liikkuvan -- ne on meidän työväkeä -- edelleen aina tuonne hongikkoon asti."

"Se ei ainakaan enään ole teidän?"

"On se. Siellä on maantie, jota isä pitää omalla maallaan kunnossa."

"Siellä metsässä on varmaan hyvin kaunista."

Burgerl käänsi arasti katseensa. "Minä en mene koskaan sinne", sanoi hän hiljaa. Hän istahti ruohopenkereelle puun juurella. "Olet nyt nähnyt tarpeeksi, tule, istu luokseni varjoon ja kerro jotakin." Magdaleena istui hänen viereensä, ja Burgerl alkoi häneltä kysellä, mistä hän oli, minkälaista oli Langendorfissa ja hänen vanhempiensa kodissa, hän kyseli hänen vanhempiaan, veljiään ja sisariaan sekä sanoi lopuksi:

"Onko sinulla siellä sulhanenkin?"

Magdaleena vavahti ja hänen poskensa lensivät purpuranpunaisiksi. Hän heitti Burgerliin vihaisen silmäyksen ja vastasi: "Ei." Ääni oli kova ja tyly.

"Leena", huudahti Burgerl, "älä suutu! Minä ajattelin sitä sentähden, kun sinä olet niin rakastettava ... mutta se oli kuitenkin tyhmästi, sillä jos ketä rakastaa, ei silloin pakene niin kauvaksi kuin sinä."

Magdaleena huomasi tehneensä väärin lapsen kysymyksestä pahastuessaan. "Burgerl", sanoi hän puristaen hellästi pieniä käsiä, jotka tyttö piti yhteen puristettuna polvellaan, "älä kysy sellaista. Mitä sinä siitä tiedät? Ja sitä parempi, kuta kauemmin siitä on tietämättä, kuta vähemmän sitä tulee kokemaan. Jos tietää paljon voi helposti saada sydämen tuskia."

Niin hän istui oikea käsi lapsen käsien päällä, vasemmalla hän nyppi maasta ruohon toisensa jälkeen. Jonkun ajan kuluttua Burgerl sanoi: "Lähtekäämme nyt, Leena. On aika mennä kotiin."

He nousivat ja lähtivät. Burgerl poikkesi samalle tielle, jota he olivat tulleetkin. Magdaleena oli kummulta huomannut että taloon pääsisi paljoa pikemmin, jos kulkisi sitä maantietä, joka vei hongikosta ruohokenttien halki kylään. Lapsi oli tehnyt pitkän kierroksen. Kun he siis hetkisen kuluttua olivat tulleet lähelle maantietä, tahtoi Magdaleena mennä sinne.

"Miksi emme kulje maantietä?" sanoi hän. "Se on paljoa suorempi."

Burgerl käänsi pois päänsä ja teki käsillään torjuvan liikkeen. "Minä en mene sille", huusi hän.

"Mikä sinua siinä pelottaa?" kysyi Magdaleena. Hän huomasi sitten jonkun matkan päässä aivan tien vieressä matalan muurin, jonka takaa hautakiviä ja ristejä kohosi. "Eihän vain hautausmaa?"

Burgerl nyökkäsi.

"Kaikkia lapsellisuuksia, ethän toki peljänne vainajia? Ole rohkea, tule! Eikö äitisikin lepää siellä?"

"Hän juuri, hän juuri!" huusi Burgerl samalla kun hänen kätensä ja jalkansa alkoivat väristä.

"Hyvä Jumala, Burgerl!" Magdaleena riensi takaisin hänen luokseen.

"Niin, hyvä Leena", änkytti lapsi, "kukapa tietää kuinka asia on. Onko sinun vieressäsi kuollut ruumis maannut?"

"Ei, Burgerl."

"Ja ennen ruumiina olemista täytyy kuolla; oletko nähnyt kenenkään kuolevan?"

"En, Burgerl."

"Katso, Leena, sinä et siis tiedä, kuinka kauheaa se on, etkä sinä ymmärrä mikä tuska minut valtaa, kun minuakin tahdotaan tuonne."

"Kuka tahtoo? Miksi sellaisia kuvittelet?"

"Voi, minä olen kuullut usein sitä kuiskailtavan sekä ääneen puhuttavan, ja kenties isäkin ajattelee, että olisi parasta, jos Jumala korjaisi minut pois. Mutta minä en tahdo -- en --."

"Tule pois! Menkäämme", sanoi Magdaleena, joka oli tähän saakka vapisevaa lasta pystyssä pidellyt.

Burgerl katsoi häneen avuttoman näköisenä. "Minä en voi astua, Leena."

Magdaleena nosti hänet silloin syliinsä. Pää olkaan nojattuna, kädet riippuen kaulan ympäri pitkin selkää kantoi hän lasta kiiruusti kapeaa polkua pitkin.

"Oi, kuinka minä sinua vaivaan!" valitti lapsi.

"Sano mieluummin, että minun olisi pitänyt olla viisaampi. Minä seisoin ja käännyin sinne tänne samalla paikalla ja puhelin puita heiniä enkä ottanut vaaria sinusta; se ei kelpaa, olen ollut tyhmä!"

Magdaleena soimasi näin itseänsä kappaleen matkaa, kunnes Burgerl kuiskasi hänen korvaansa: "Älä soimaa niin itseäsi, älä soimaa, -- jää vain minun luokseni."

"Me jäämme toistemme luo, Burgerl."

Päivällisen aikoina ei kartanolla ollut ketään. Magdaleena pääsi huomaamatta ullakkokamariin. Hän laski siellä ensin lapsen käsivarsiltaan vuoteelle, sitten seisoi kotvan aikaa kiivaasti hengittäen ja painaen molemmin käsin jyskyttävää sydäntään. Vihdoin hän otti tuolin, istuutui ja puristi pienen potilaan käden omaan käteensä.

"Tätä ei tapahdu koskaan enään", hän sanoi.

Illemmalla kuului askelia portailta ja eräs pitkä laiha mies, jonka rinta oli sisäänpainunut, saapui huoneeseen. Poskiluut ulkonivat hyvin tuntuvasti hänen kuihtuneista kasvoistaan, silmälasit oli nenällä, ja harvaa, valkeata tukkaa peitti vaatemyssy, joka oli aijottu myöskin kylmää vuodenaikaa varten. Sen päälle oli ommeltu ja ylös kiinnitetty käden levyinen vaatekappale, jonka saattoi irrottaa ja vetää alas, jolloin se verhosi päätä kypärän tavoin.

"Kas, taasen sängyssä? Hm, hm", mutisi vanhus rykäisten.

"Niin, tänä päivänä teillä ei ole täällä työtä, jos olette koulumestari."

"Olen kyllä; ja te kai olette se uusi? Jahah." Hän tarttui jälleen oven ripaan. "Hm, hm, mutta kun aina sattuu näin, kun ei eilen tehty mitään, tänään ei tehdä mitään eikä huomenna mitään ... hm, hm ... ei hän koskaan pääse toisten tasalle ... hm ... ja jos hän jää jäljelle, pitää isä sitä minun vikanani ... hm, hm ... ja palkkani saan almuna, niin totta kuin yksi muna on toisensa näköinen. Hm!"

Hän meni ja sulki nuristen oven.

Koulumestarin mentyä tuli isäntä katsomaan ja sitten vanha Seferl kantaen iltaruokaa. Vihdoin oli pienessä huoneessa jälleen hiljaista ja pimeäkin saapui vähitellen.

"Burgerl", sanoi Magdaleena, "eihän sinua häiritse, jos minä sytytän tulen? Ja lainaathan sinä minulle kirjotustarpeitasi sekä lahjotat arkin paperia?"

"Ei valo tee minulle pahaa", vastasi Burgerl, "kirjotusneuvojani saat käyttää, ja ota paperia niin paljon kuin tahdot."

"Minun täytyy kirjottaa kotiin, että omaiseni tietävät, mihin olen joutunut. Isä luulee aivan varmaan, että olen Wienissä; hän kummastuu saadessaan kirjeen aivan oudosta paikasta."

Kun Magdaleena oli järjestänyt kaikki kirjotustarpeet eteensä, hän istahti lekottavan kynttilän ääreen ja mietti. Nyt oli hänen kirjotettava ensimäinen itsenäinen kirje elämässään. Koulussa oli kyllä äidinkielen harjotuksissa kokoonpantu "kirjeitä", mutta silloin oli hänellä aina ollut kirja tahi opettaja apuna.

Nyt hänen piti omin päin päästä selville, mitä hän kirjottaa -- siinä oli "aine" -- kuinka hän sen oikein esittää -- siinä oli "kirjotustapa" -- kuinka joka sana tavataan -- se oli "ainekirjotusta" -- ja minkä muotoiseksi kukin kirjain on tehtävä -- "kaunokirjotusta". Niin, hyvähän on että on oppinut jotakin, mutta eipä olisi uskonut, että yhden kirjeen laatimisessa on niin monta mutkaa.

Hän nojautui pöytään, mutisti huulet yhteen ja puristi sormet tiukasti kynän ympäri. Aluksi ei hän välittänyt pienistä perhosista ja itikoista, jotka kynttilässä kärvennyttyään putosivat paperille, mutta kun yksi sellainen onneton elukka ensin kasteli itsensä kirjotuksen musteessa ja veti sitten märillä siivillään pitkiä teitä paperiarkille, puhalsi hän suuttuneena pois kaikki hyönteiset.

Ensimäinen sivu oli jo täyteen kirjotettu. Hän istui siinä maltittomana uusi lause valmiina ajatuksissa ja kynä varalla ensimäistä sanaa piirtääkseen.

Mutta kirjotus ei tahtonut kuivua; varjoviivat olivat tulleet niin tanakoita. Hän otti paperin ja kuljetti sitä varovaisesti edestakaisin kynttilän liekin päällä, kunnes joka kirjain kuivui. Sitten hän kirjotti edelleen. Kun toinen sivu täyttyi, oli kirjekin lopussa. Helpotuksesta huoaisten hän piirsi nimensä alle. Nyt oli se vain kokoon taitettava ja osote kirjotettava.

Hän liikutti taasen kirjettä liekin yläpuolella ja katsahti samalla ikkunasta ulos. Yöllisellä taivaalla kimmelsi kirkas ystävällisesti vilkuttava tähtönen.

Armas tähtönen, loistathan sinä myöskin kotia kohden, vilkutat siellä kartanon kohdalla ja katsot kuvaasi myllyjoessa...

"Herra Jeesus!"

Paperi oli ollut niin kärsivällinen kuin mahdollista, se oli antanut paahtaa itsensä ruskeaksi, mutta nyt se leimahti tuleen ja paloi kirkkaalla liekillä.

Magdaleena tuijotti kauhistuksissaan kirjettänsä, hänellä tuskin oli voimaa puhaista liekkiä sammuksiin. Hänen vaivansa olivat menneet turhaan! Harmin kyyneleet silmissä hän tarttui uudestaan kynään, sillä hän ei tahtonut jättää kirjettä kirjottamatta; nyt hänellä oli siihen aikaa, kuka tietää tokko huomenna onkaan. Ah, niin hyvää kirjettä kuin ensimäisellä kerralla hän ei enää koskaan saa syntymään.

XIV.

Kului päiviä ja vieri viikkoja. Kun Burgerl oli nyt aina sellaisen vanhemman ja etevämmän toverin seurassa, johon hän päivä päivältä yhä suuremmalla mielenhartaudella kiintyi, ja kun hän tiesi, että tämä toveri pitää hänestä hyvää huolta, hän rauhottui aivan huomattavasti, taudinkouristukset harvenivat ja lieventyivät. Siitä syystä Burgerl riippui Magdaleenassa kuin takkiainen, niin että tälle ei jäänyt juuri ollenkaan aikaa itseänsä varten. Mutta tämä olikin Magdaleenalle parhaaksi. Hänellä oli täysi työ pitäessään huolta lapsesta ja koettaessaan perehtyä ja mukaantua uusiin oloihin. Nykyisyys vaati kaiken hänen huomionsa, niin ettei hänellä ollut aikaa ajatella tulevaisuutta eikä muistella menneisyyttä, vaikkei hän voinutkaan sitä kokonaan unhottaa. Hänen täytyi työntää entisyys sydämensä sisimpiin sopukkoihin, ja vaikka se usein yön unelmissa ja päivän hiljaisemmilla hetkillä tekikin kipeitä muistutuksiaan, täytyi himmeiden unikuvien kuitenkin väistyä päivän täyteläisien värien tieltä ja haaveellisten muistojen jäädä elävän todellisuuden varjoon.

Magdaleena sai käyttää itseänsä varten ainoastaan ne hetket, jolloin koulumestari opetti Burgerlia, mutta niiden luku olikin viime aikoina lisääntynyt. Vanhus oli jo kauan valittanut, että tyttö oli tarkkaamaton ja vaikea hallita, mutta hän oli avuttomuudessaan turvautunut ainoastaan talon renkeihin ja piikoihin tahi kylän rahvaaseen, jotka eivät enempää voineet kuin tahtoneetkaan häntä auttaa, käyttivät vain hänen lausuntojaan tervetulleina juorujen aiheina panetellakseen rikasta talonpoikaa. Jotkut syyttivät häntä huolimattomuudesta lastaan kohtaan, toiset pitivät Jumalan rangaistuksena, että tyttö oli sellainen kuvatus ja luultavasti siksi jäisikin. Mistä syystä Grasbodenin isännän täytyi tällainen rangaistus kärsiä, sitä asiaa kukaan ei ottanut selvittääkseen. Vihdoin opettaja sai sen ajatuksen, johon toinen ihminen olisi ensiksi tarttunut, hän päätti haastaa laiminlyövän oppilaan isälle. Mutta tälle levottomalle ukkopahalle ei suinkaan ollut helppo tehtävä kääntyä paikkakunnan huomatuimpaan henkilöön ja sanoa hänelle: sinun lapsesi on taitamattomampi pahanpäiväisintä torpparin vunukkaakin, joka retustelee paljain jaloin kylänraitilla ja tulee sieltä kouluun.