Part 11

Mutta pian hän hillitsi itsensä, nousi ja riensi kuin takaa ajettu metsätietä myöten suurelle maantielle. Marttyyriristin luokse asti oli hänelle vallan tuttua, hän oli nähnyt sen satoja kertoja, mutta siitä alkoi se outo avara maailma, jolta kaikki siihen pakenevat pyytävät ja toivovat onneaan. Mutta hän, joka oli saapunut elämään luvattomia syrjäteitä, tahtoi kaiken velvollisuudentunnon mukaan nöyrästi maksaa sen vaatimattoman osan, joka hänelle suodaan. Hänen täytyi ei ainoastaan olemassaolollaan vaan myöskin olemassaolonsa tähden tyydyttää Jumala ja maailma.

Kun hän oli sivuuttanut muuratun rajapylvään sateen kuluttamine tauluineen, kiinnitti tuntematon tie hänen kaiken huomionsa, tuhannet esineet vaativat katselemista ja hänen korviinsa kuului hälinää läheltä ja kaukaa. Hänen kaikki aistimensa olivat toimessa, ja ajatusten täytyi seurata lähintä ympäristöä. Hän kulki kuin uneksuen ketojen, pienien kylien ja yksinäisten talojen ohi; illan tullen hän astui erään ylängön lievettä pitkin ja lähestyi piirikaupunkia.

Kuinka hän kyseli löytääkseen tien, ja kuinka ihmiset häntä ohjasivat, sen hän muisti vain niin kauan kuin tarvitsi, siihen saakka, kunnes hän rauhattomasta ja kiirehtivästä ihmisjoukosta saapui erääseen hiljaiseen eteiseen ja kuuli katurähinän haihtuvan korvistaan astuessaan rauhalliseen huoneeseen, jonka oven pieni ystävällinen mummo aukaisi hänelle.

Huoneessa istui vanha mies karkeassa nojatuolissa. Lampun valo valaisi hänen kasvojansa ja Magdaleena tunsi hänet heti sedäksensä. Hänen kasvojensa piirteet muistuttivat joka kohdassa vanhaa Reindorferia; setä oli kuitenkin useita vuosia vanhempi ja sentähden raihnaisempi. Mutta aivan tämän eikä minkään muun näköinen on isä, kun hän saavuttaa näin korkean ijän, jota häneltä elinvoimiensa perustuksella kyllä voi odottaa. Magdaleena sitä ainakin kaikesta sydämestään toivoi, vaikkei hän ollut aivan selvillä toivottiko hän siten isälle hyvää vai pahaa.

Mummo huusi sangen kovasti ukon korvaan, kuka oli tullut; hänen täytyi se tehdä useasti, ennenkuin vanhus hymyeli ja nyökytti päätään, mutta hymy oli välinpitämätöntä ja hänen kasvoissaan kuvastui rahtunen närkästystäkin, sillä ukko ei ollut sittenkään varma oliko hän kuullut oikein. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. "Vai niin, vai niin, veli Joosefin tyttö. Ja niin suuri jo! Oikein suuri. Katsoppa Liisaa!"

"Liisa on sisareni. Hän on jo kauvan ollut naimisissa."

"Jahah, vai mennyt naimisiin."

"Minä olen Leena. Nuorin."

"Ei, mutta, -- minä en ole tiennyt, että veljelläni on kaksi tytärtä. Hän ei ole sinusta mitään puhunut."

"Mutta hän sanoi lähettäneensä veljeni ja sisareni kaupunkiin teidän luoksenne, kun minä synnyin."

"Vai niin, milloin se tapahtui?"

"Kahdeksantoista vuotta sitten."

"Kahdeksantoista vuotta? Onpa hullua etten sitä muista. Mutta kun hänen ensimäinen lapsensa tuli maailmaan, muistan sen yhtä tarkoin kuin eilisen tapahtuman. Siitä on kolmekymmentä kuusi vuotta. Silloin hän syöksyi koputtamatta sisään, tyrkkäsi oven selkosen seljalleen ja huusi: 'Meillä on poika!' Se oli kaunis lapsi, mutta he eivät saaneet häntä kauan pitää. Sen muistan kuin tämänpäiväisen asian, -- mutta sinun veljesi ja sisaresi täällä käynti?" Hän nojasi päätänsä kättä vastaan ja mietti. Hetkisen kuluttua hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, jonka Magdaleena oli asettanut hänen eteensä. Hän mursi sen auki vapisevilla heikoilla käsillään ja koetti lukea, hän käänteli sitä ja sanoi lopuksi: "Heh, en näe, mitä hän kirjottaa. Hänkin on tullut vanhaksi, Joosef parka, -- hänkin. Mitä hän kirjottaa?"

Mummo oli vanhuksen hykertelyjen aikana nyökäyttänyt pari kertaa päätään Magdaleenalle ja kohottanut sitten valittavan näköisenä katseensa ylös. Niin, mikä risti ja tuska onkaan näin vanhasta miehestä! Mummo toivoi, että säälittäisiin häntä eikä vanhaa miestä, jonka hyväksi hän teki mitä vain voi. Hän otti nyt kirjeen ja sai töin tuskin vanhan koulumestarin ymmärtämään sen sisältöä.

"Lapsi parka", sanoi mummo, "on itsestään selvä, että pidämme sinut yötä luonamme. Mutta siinäpä onkin kaikki, mitä voimme tehdä, sillä emme me enää kykene auttamaan ja neuvomaan ketään. Maailma ja ihmiset ovat meille vieraita, me olemme niille kuolleet ja haudatut. Jaa-a!"

Tyttö sai pienen kapean sohvan makuupaikakseen. Vanha koulumestari oli sitten saatettava sänkyyn. Se ei ollut helposti tehty. Jokaiseen ystävälliseen kehotukseen hän vastasi tyytymättömällä ärtyisyydellä ja jokaiseen kärtyiseen muistutukseen loukkaantuneella tunteellisuudella. Kului pitkältä iltaa ennenkun hänet saatiin asettumaan.

Magdaleena ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että tuollainen vanha mies on yhtä kitajava ja oikullinen kuin lapsi, vaikkei hän milloinkaan osaa olla niin rakastettavan näköinen. Mutta hän oli yhtä avuton ja samallaisen hoidon tarpeessa kuin lapsikin, ja jos hän ei sitä saanut, koski se häneen kipeästi. Noin korkealla iällä tuottaa muille vaivaa ja vastusta tavallista enemmän, eikä sen saavuttaminen ole itsellekään iloksi. Nyt hän myöskin käsitti, miksi hän oli toivottanut isä Reindorferille pitkää ikää. Isälle se ei olisi miksikään hyväksi; se oli vain tyttären itsekkyyttä, mutta myöskin rakkauden itsekkyyttä, sillä hän ei karttaisi mitään vaivoja osottaakseen hellyyttä isälle viimeisinä elonpäivinä ja hoitaakseen häntä. Hän tahtoisi osottaa, ettei hän ole unhottanut, mikä tämä vanha raihnainen mies on kerran hänelle ollut. Näiden ajatusten vallassa Magdaleena rukoili, että Jumala suojelisi isän hänelle, ja sitten hän koetti nukkua. Mutta epämukava vuode, se outo tunne, että hän nyt ensi kerran elämässään nukkui vieraan katon alla, katuhälinä, joka yön hiljaisuudessa taasen selvemmin kuului, ei korvialumpeuttavana tärinänä niinkuin päivällä, vaan kaukaisena kohinana ja jymynä -- nämä kaikki estivät hänet sitkeästä, syvästä unesta. Hän vaipui vain puolihorroksiin, josta päivän koittaessa heräsi väsyneempänä ja alakuloisempana kuin maata mennessään.

Vanha setä nukkui vielä, täti istahti vuoteelle ja suuteli Leenan poskea. Magdaleena meni ulos raittiiseen aamu-ilmaan ja etsi tien rautatieasemalle. Hän osti luukulta piletin, ja kun juna tuli kohisten asemalle, hän astui junaan ja painautui pelokkaana vaunun soppeen.

Matka oli kestänyt pari tuntia. Magdaleena ei katsellut enää ikkunasta eikä matkatoverejakaan. Oli jo toinen päivä, jonka kuluessa hän oli nähnyt ainoastaan vieraita seutuja ja vieraita kasvoja lukuunottamatta vanhaa koulumestaria, joka muistutti isä Reindorferia. Hän tunsi itsensä upo-oudoksi näiden vieraiden ihmisten keskellä, jotka eivät tahtoneet hänelle hyvää eikä pahaa eivätkä koskaan antaneet hänelle kiitoksen eikä moitteen tahi hylkimisen aihetta; aivan näin vieraaksi ja tahdottomaksi hän varmaan kaupungissakin itsensä tuntee, ja totta totisesti hän ei voisi sanoa, tokko lainkaan menisikään kaupunkiin, jos joku luotettava olento koettaisi johtaa hänet muille teille varsinkin näillä hetkillä, jolloin jokainen viittaus näyttäisi hänelle suorastaan taivaasta lähetetyltä.

Hän katseli polvellaan olevaa matkakääröä ja hiveli sormillaan sen poimuja.

"Sinä mietit paljon, neitonen", sanoi eräs ääni. Kun hän katsahti kysyen ylös, kohtasi hänen katseensa punakat, pyöreät, valkeiden hapsien ympäröimät kasvot, joista pari viisaannäköistä harmaata silmää tarkasteli häntä.

"Mietit paljon, tyttö. Kauasko matkustat?"

"Pääkaupunkiin."

"Vierailemaan?"

"Ei, palvelusta etsimään."

"Ai! Sinä joudut kauas kotiseudultasi, outojen ihmisten ja tapojen keskuuteen. Sinä olet nuori, voit oppia paljon ja totut vieraihin tapoihin; mutta eikö olisi parempi, että tekisit, mitä jo osaat, ja pysyisit sinä mikä olet?"

Leveä känsäinen koura tarttui tytön oikeaan käteen. -- -- --

Tämä käsi johti hänet sillä hetkellä, jolloin Magdaleena piti jokaista hänelle annettua viittausta taivaasta lähetettynä, kokonaan toiselle tielle. Ja tämän kädenojennuksen jälkeen hän ei enää voinut varmuudella sanoa, meneekö hän kaupunkiin ollenkaan. --

Hän ei mennyt sinne koskaan.

XIII.

"Eikö olisi parempi, että tekisit mitä jo osaat ja pysyisit sinä mikä olet?" kysyi vanha mies tarttuessaan Magdaleenan oikeaan käteen.

"Voisi olla", vastasi tyttö ja nyökäytti hiljaa. "Mutta olen menossa sinne, enkä minä tiedä muuta neuvoa."

"Mitä yksi ihminen ei tiedä, sen tietää kenties toinen," virkkoi vanhus. "Sitä paitsi minä näen, ettet halua sinne."

"Enpä juuri."

"Minulla voisi olla toinen paikka, jos tahdot sen."

"Voimmehan siitä puhua."

"Voimme kyllä, sitä minä tarkotankin." Hän vaikeni hetkiseksi, hiveli valkeaa tukkaansa ja kysäisi äkkiä: "Kenties tunnetkin Grasbodenin isännän Föhrndorfista?"

"En."

"Mistä sitten olet?"

"Langendorfista."

"Langendorf? Niin, olen kuullut mainittavan. Se on kai hyvin kaukana? Siellä eivät varmaankaan tunne Grasbodenin isäntää eikähän hänestä siis kannata puhua -- tahi kyllä oikeastaan on tarpeellista että kerron hänestä sinulle." Hän vaikeni taas, veteli sormillaan hiuksiansa ja kysyi sitten: "Mikä sinun nimesi on?"

"Magdaleena Reindorfer."

"Eipä sentähden, että olisin utelias; mutta jos meille syntyy sopimus, niin täytyyhän meidän tuntea toisemme. Sanon siis, että Grasbodenin isäntä Föhrndorfista on minun vävyni. Hänen vaimonsa -- Jumala suokoon levon lapselleni! -- kuoli useampi vuosi sitten. Hän jätti jälkeensä pienen tytön, joka on nyt kaksitoistavuotias ja on aina sairastanut. Mutta sitä sinun ei tarvitse peljätä, tauti ei ole tarttuva. Kuka sen on saanut, hän saa sen yksin kärsiä. Eräs professori, jonka luona lasta käytimme, sanoi sitä hermotaudiksi, -- voisi nauraa, ellei se olisi niin surullista. Sellaisia sairaita lienee kaupungissa paljonkin, mutta meidän keskuudessa vaan yksi lapsi! Pienokais-raukka tarvitsee valvontaa ja hoitoa, ja kuta vanhemmaksi hän tulee, sitä vaikeampi on hankkia hänelle sitä. Hän ei kärsi palvelijaa, joka ei seiso varpaillaan hänen edessään, ja siitä syystä on hyvin moni pian saanut matkapassin; monta oivallista renkiä ja piikaa on hänen tähtensä lähetetty pois. Niitäkään, jotka ovat aina hänen tahtoaan noudattaneet, hän ei enää ole kärsinyt, ja se on pahan pahentanut. Mutta kun minä tässä istuessani katselin sinua, juolahti mieleeni, että hän kenties hyvinkin pitäisi sinusta, jos tulisit sinne. Olen katsellut sinua, tyttöseni, hyvin tarkoin. Kun ensinnäkin nuo kaksi herraa tuolla nurkassa sinun virkeämpänä ollessasi juttelivat hullutuksiaan, puristit sinä suutasi, sillä ilveily on ilveilyä, ja oikein on, että sen huomaa. Mutta kun se sinusta näytti sopimattomalta, niin hyvin ajan kuin sisällönkin puolesta, sinä hallitsit nauruhalusi, olisitpa tarvittaissa voinut sanoa vakavan sanankin; juuri tällaista itsekieltämistä ihminen ennen kaikkea maailmassa tarvitsee ja sitä olisi lapsille jo pienestä alkaen opetettava. Sillä niin kauvan kun ne ovat silmiemme alla, voimme niitä suojella kaikenlaisista tyhmyyksistä, mutta kun olemme päästäneet heidät vapauteen, emme enää voi. On, näet, niin, tyttöseni, että jos kaikki ihmiset jaksaisivat hillitä itsensä, ei maailmassa olisi pahuutta eikä syntiä. Enhän minä, rakas lapsi, näin lyhyen tuntemisen perusteella voi päättää, minkä verran sinulla on itsekieltämisvoimaa, mutta minusta näyttää, että sinä voit hankkia kunnioitusta itsellesi, ja tyyni käytös vaikuttaa muihin rauhottavasti. Lääkärit sanovat, että kylpy- ja vedenjuontiparannuspaikoissa veden ominaisuudet vaikuttavat meihin tehden meidät joko terveiksi taikka sairaiksi; paljon suuremmalla syyllä voimme sanoa että ihmisten hyvyys tahi pahuus vaikuttaa lähimäisiin joiden kanssa he alinomaa seurustelevat. Soisin että päättäisit lähteä kanssani katsomaan pientä tyttöämme. Sinun katseesi on tyyni ja vakava. Hillitsevä katse on Jumalan lahja, se vaikuttaa monasti silloinkin, kun kaikki sanat ovat voimattomia. Niin, niin!" Hän veteli jälleen sormin valkeita hiuksiaan ja sanoi huokaisten: "Oh, sinun kanssasi on vaikea puhua, sinä et kysy etkä virka mitään."

"Enhän tiennyt, oletko sinä lopettanut. Sitä ennen ei minun sopinut puuttua puheeseen."

"Se oli erehdys. Pitäähän minun haastaa, ettei keskustelu katkeaisi, mutta sinä istut siellä mykkänä Ja pakotat minut puhumaan enemmän kuin kykenen."

"Mitä sitten sanoisin? Olisin onnellinen, jos tapahtuisi sinun luulosi mukaan. Mutta ken sen tietää, voiko pieni tyttö minuakaan kärsiä?"

"Mutta sinä suostut kuitenkin seuraamaan minua?"

"Suostun."

"Vaikka näkisimme turhaa vaivaa, ei sinun tarvitse peljätä, että kärsit tappiota matkasi keskeyttämisen tähden. Grasbodenin isäntä on minun vävyni, eikä hänellä ole ansiotta hyvä maineensa. Enkä minäkään, joka vien sinut kerallani, jätä sinua vahinkoa kärsimään. Jokainen Föhrndorfin ja Hinterwaldenin lapsi tuntee minut, Haldenkartanon isännän Hinterwaldenista. Se on siis päätetty, tyttöseni!" Hän ojensi oikean kätensä, johon Magdaleena paiskasi omansa.

"Minä seuraan", sanoi tyttö, "mutta en ollenkaan tiedä, onnistunko; sillä ulkomuodosta tehdyt päätökset muodostuvat sen mukaan millä silmillä katsoo."

"Niin kyllä, mutta vähintäänkin yhtä paljon ulkomuodon mukaan. Jos en olisi siitä varma, ei omatuntoni olisi sallinut minun houkutella sinua matkaasi keskeyttämään. Kun juna ensikerran pysähtyy, lähdemme vaunusta ja ajamme Föhrndorfiin. Nähtyäsi tytön ymmärrät, kuinka isoisä voi tehdä senkin, että pyytää matkalla aivan vieraita ihmisiä auttamaan siinä, missä hän itse ei mitään voi."

Magdaleena puristi molemmin käsin vanhan miehen kättä.

"Sinä olet hyvä tyttö", sanoi vanhus hymyillen, "ja kauniisti teet minua seuratessasi."

Kun juna pysähtyi, molemmat lähtivät ulos. Junankuljettaja tervehti Halden isäntää, mutta Magdaleenan pilettiin katsahdettuansa hän sanoi nauraen: "Ei, lapsi kulta, sinne on vielä pitkä matka!"

"Hän keskeyttää matkansa", huomautti vanhus.

Junankuljettaja nosti kätensä hatun laitaan.

Asema oli mäellä, ja lehtikujan läpi päästiin siitä lähellä olevaan kylään, jota kirkas päivänpaiste valaisi.

Ennen lehtikujaan astumistaan vanhus pani molemmat kämmenensä torveksi suun eteen ja huusi voimansa takaa: "Hiesl!" [Nimen Mathiels, Matias, lyhennys.]

"Tääll' ollaan", huudettiin mäen alta ja kun vanhus ja Magdaleena laskeutuivat lehtikujaan tulla rutisivat pienet ajoneuvot heitä vastaan.

"Vai jo isäntä ehti takaisin? Hyvää päivää!" Ajaja oli pitkä ja laiha mies ja polttaa pauhkutti lyhytvartista piippua, n.s. nenänlämmittäjää, jolla oli niin kookas pesä, että miehen terävä leuka ja laihat, ruskeat, kurttuiset kasvot melkein peittyivät sen taakse. Leveälierinen hattu, jonka hän päivänpaisteen tähden oli painanut syvään otsalleen, verhosi kasvojen yläosaa.

Vanhus kiipesi rattaille, sitten hän ojensi kätensä Magdaleenalle auttaen hänet rinnalleen. "Aja nyt", sanoi hän rengille.

"Kyllä, isäntä. Mutta ken sinun muassasi on?" kysyi renki ennenkun tarttui ohjaksiin.

"Hän tulee vävyni taloon; pieni Burgerl [Burgerl = Walburg] saa hänestä seuralaisen, toivon."

Renki katsoi Magdaleenaa silmiin ja nyökkäsi sitten isännälleen; "Minä melkein toivon samaa." Hän heilautti piiskaa ja rattaat lähtivät liikkeelle. Tie kulki ensin kylän pienien rakennusten ohi, sitten vainioiden ja niittyjen välitse, vihdoin se kääntyi metsään, ja kun puut jälleen harvenivat, saavuttiin laajalle heinätasangolle. Kaukana siinsi kirkontorni ristineen.

Ajaessa ei puhuttu mitään paitse niitä kehotussanoja, joita renki lausui hevoselle. Kuumuus oli tukahduttava, ja hienon pölyävän maantientomun tähden kukin koetti puristaa suutaan kiinni. Nekin ihmiset, joilla ei ole paljon ajattelemista, olisivat säästäneet tarinoimisen sopivampaan aikaan. Vasta kun kirkontorni oli selvästi näkyvissä ja sen juurella rakennuksia huomattavissa, viittasi vanhus sinnepäin.

"Föhrndorf", selitti hän.

Kun he hetkisen kuluttua olivat tulleet vielä lähemmäksi, vanhus jälleen kohotti kätensä.

Peltojen poikki ja pitkin tienviertä kulki päättymättömän pitkiä pensas-aitoja, jotka ympäröivät tummanvihreitä ruohikkoja, ja kaukana kuvastui sinistä taivasta vasten tumma juova, joka myöskin näytti pensasaidalta, vaikka olikin vuoren kaltaalla kasvava hongikko; siellä kohosi näet jyrkkä ylänkö ja sen juurelta levisi toinen melkein yhtä laaja tasanko kuin tämäkin.

Nyt vanhus viittasi kämmenellään ikäänkuin jakaakseen maan vainion yli kulkevasta pensas-aidasta tummaan metsänreunaan asti, jonne hän sitten etusormellaan viittasi.

"Siellä on Grasboden" hän sanoi, ja kun tytön kasvot ilmaisivat ihmettelyä, nyökkäsi hän hymyillen. Mutta sitten hän äkkiä painoi päänsä alas ja mutisi: "Eihän siellä köyhyyttä ole."

He olivat nyt saapuneet kylän ensimäisen rakennuksen luokse. Se oli yksikerroksinen talo, jonka seininä oli harmaita muureja ja ruskeita hirsiä, katto oli korkea ja liuskakivillä peitetty. Ullakon kummassakin päätyakkunassa, jotka olivat tietä kohden, oli valkeat verhot; siellä ylhäällä siis asui ihmisiä.

He eivät menneet tämän talon ohi; jo ennen kun he olivat aivan sen luona ajoi Hiesl suuresta portista sisään.

Toisella puolella oli puutarha, joka ulottui asuinrakennukseen saakka, toisella aitta- ja tallirakennusten rivejä; siinä välissä oleva kaita pihamaa näytti pieneltä kylätieltä.

Rattaat mennä hyrisivät pihamaatakin kappaleen matkaa, ennenkun Hiesl veti ohjakset kireälle ja läiskäytti piiskalla.

"Isä, isoisä tuli!" huusi kirkas ääni puutarhassa.

Kun he olivat laskeutuneet rattailta, tuli mies puutarhan portista taluttaen pientä tyttöä, joka oli tarttunut kiinni hänen käteensä. "Hyvä päivä, appi", sanoi hän, "onpa hauska nähdä sinua taas." Hän nyökkäsi sitten vastaukseksi rengin tervehdykseen: "Terve, Hiesl!"

"Terve Grasbodenin isännälle!" vastasi vanhus puistaen oikealla kädellään vävynsä kättä ja nostaen isommalla pienen tytön leukaa. "Kuinka sinä voit, Burgerl?"

"Kiitos, hyvin, isoisä", vastasi lapsi.

Hän oli ikäisiään pienempi, mutta vartalonsa hentuudesta huolimatta oli hän kehittynyt aivan säännöllisesti ja sopusuhtaisesti. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kyllä kalpeat, mutta syvät tummat silmät ja hajallaan oleva musta kiharatukka teki kalpeuden vielä huomattavammaksi.

Ensi silmäyksellä ei pienokainen näyttänyt ollenkaan sen miehen näköiseltä, jonka kädestä hän kiinni piti. Grasbodenin isäntä oli kookas ja vankkarakenteinen, hän oli "komea" mies, sanoivat tytöt. Monet heistä katselivat mielihalulla kaunista ja rikasta leskeä ja olivat harmissaan, kun se oli turhaa; sillä tämä mies ei silmäyksillään pakottanut heitä ketään punastumaan. Isännän leveiden harteiden yläpuolelle kohoava pää näytti pieneltä muun ruumiin kokoon ja voimakkuuteen verraten. Kasvojen alaosassa oli jotakin puristetun näköistä, sitä muistuttivat kapea leuka ja lujasti yhteen liittyvät huulet, jotka ilmaisivat tavallisesti vain lapsissa tavattavaa mielenrauhaa. Nenä oli hiukan kaareva ja vaaleiden kiharain alla levisi laaja otsa, yhtä kirkas ja selkeä kuin hänen suurien tummansinisten silmiensä katsekin. Lapsen otsa kehittyi samanlaiseksi, ja kun talven tullen auringon valo ei enää poskia ruskettanut, hävisi isänkin kasvoilta terve väri.

Halden isäntä meni heti tervehdyksen jälkeen kaivolle ja viittasi syrjässä seisovan Magdaleenan luokseen. "Tule, auta minua saamaan vettä, tyttö! Helle ja tomu kirveltävät silmiäni."

Magdaleena meni hänen luokseen ja pumppusi vettä oikealla kädellään, vasemmalla kädellä hän piteli vaatekääröään.

Vanhus piti kättään vesitorven alla ja huuhteli sitten silmiään vedellä. Kun hän tuli vävynsä luo, joka oli nyt vasta huomannut tytön, kysyi tämä: "Onko sinulla ollut matkaseuraa?"

"Otin hänet matkalta mukaani."

"Minkätähden? Vietkö hänet palvelijaksesi?"

"Kenties hän jää tänne", sanoi vanhus katsahtaen merkitsevästi tyttärensä tyttäreen.

Grasbodenin isäntä heilautti olkapäitään ja katsoi sitten terävästi tyttöön, joka vieläkin seisoi kaivolla; hän murahti: "Voihan taas koettaa."

Burgerl heitti irti isänsä käden ja juoksi yli pihan Magdaleenan luo, joka näytti epäilevän laskisiko nyyttinsä maahan vai kaivonkannelle. "Et saa panna sitä tomuuntumaan etkä kastumaan", kielsi lapsi, "anna tänne, minä pitelen."

"Kiitoksia paljon", sanoi Magdaleena hymyillen, käänsi hihansa kyynärpään yläpuolelle ja tarttui kaivon tankoon.

Mutta Burgerl pidätti hänet. "Pidä käsiäsi alla, niin minä pumppuan!"

"Se olisi kyllä hyvä, mutta sinä et saa vaivautua minun tähteni."

"Sinä pidät alla, minä pumppuan", toisti pieni tyttö otsaansa rypistäen ja nipisti Magdaleenaa käsivarresta, niin että tämä kirkaisi ja irrotti nauraen kätensä tangosta. Burgerl pumppusi ja haastoi samalla: "Kuule, tahdotko sinä heti tälle pihalle astuttuasi olla yhtä epärehellinen minua kohtaan kuin kaikki muutkin? Kaikki ne sanovat minulle vasten kasvoja, etten minä saa vaivautua, en ainakaan heidän tähtensä, voidakseen sitten seljän takana selitellä, etten minä voi tehdä mitään ja että minä olen liian ylpeä auttaakseni ketään. Tule, tässä saat jälleen nyyttisi."

Magdaleena kuivasi kätensä esiliinaan, nosti toisen jalkansa kaivonkannen kulmalle, pani nyytin polvelleen ja veti jälleen suoraksi puseron vasemman hihan. Burgerl tarttui hänen oikeaan käsivarteensa ja sanoi: "Sinullapa on kauniit käsivarret, niin pyöreät, pehmeät ja niin kaunis-ihoiset, ei ruskeat eikä vitivalkeat." Hän veti ylös oman hihansa.

"Mutta niissä on jo pieni muisto sinusta", sanoi Magdaleena nauraen ja osotti pientä mustelmaa.

"Joutavia", sanoi Burgerl, "tuon pienen mustelman vuoksi et toki liene vihoissasi." Hän painoi siihen huulensa. "Tahtoisin sitä purra."

"Jätä se tekemättä, ole hyvä", huudahti Magdaleena tempaisten pois käsivartensa.

Burgerl nauroi ja näytti valkeita hampaitaan sekä juoksi sitten isoisänsä luo. "Mikä on tuon tytön nimi?" kysyi hän.

"Leena."

"Tuleeko hän sinun taloosi?"

"Tulee kaiketi. Mutta jos pyydät kauniisti, niin jätän hänet sinun toveriksesi."

"Minä en pyydä koskaan."

"Sinä uhmapää! No, ei tarvitse pyytääkään; jos tahdot, jätän hänet tänne."

"Se on hyvä, isoisä". Tyttö kääri lyhyet kätensä isoisän vyötäisille ja huusi sitten: "Leena, tule tänne, sanon sinulle uutisia!" Sitten hän juoksi puolitiehen Magdaleenaa vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Tiedätkö, sinä jäät meille, minun toverikseni."

Halden isäntä katsoi hymyillen vävyynsä. Tämän suuret silmät suurenivat vieläkin enemmän ja hän nyökkäsi ystävällisesti tervehtivälle Magdaleenalle.

"Minä tahdon olla sinun hyvänä toverinasi", sanoi Magdaleena luullen tekevänsä hyvin, kun taivutti hiukan polviaan ja kumarsi päänsä puhutellessaan pienokaista.

Mutta Burgerl vastasi ärtyisästi: "Seiso silloin suorana! Sinä et saa tehdä minua pienemmäksi kuin olen, etkä sinä", lisäsi hän nauraen, "ole lähestulkoonkaan niin suuri kuin minä olen pieni."

Hän tarttui Magdaleenan käsivarteen ja vei hänet puutarhaan. Ennenkun se oli läpi kuljettu ja siellä tehty Magdaleenalle tarkka selko kaikista puista ja pensaista, kasvilavoista, niihin kylvettävistä ja istutettavista vihanneksista, ravinto-, koriste- ja lääkekasveista ja hyväksi lopuksi tarkastettu erityinen Burgerlille aidattu alue, vierähti siihen hyvä kotva aikaa. Vaelluksen kestäessä Magdaleena huomasi seuralaisensa jäsenissä omituista rauhattomuutta, tempova liike vavautteli hänen jalkojaan ja käsiään, ja hän katsahti tuon tuostakin arasti Magdaleenaan nähdäkseen, huomasiko tämä sen.

Aurinko teki jo mailleenmenoa, kun Grasbodenin isäntä astui pihamaan yli ja huusi puutarhaan: "Burgerl, isoisä lähtee kotiinsa!"

Tytöt juoksivat käsikädessä puutarhasta.

Vanhus silitti kädellään Burgerlin kiharaa tukkaa ja hiveli sitten hänen poskiaan. "Ole hyvä ja ahkera, niin rakas Jumala tekee sinut jälleen terveeksi." Hän laski sitten kätensä Magdaleenan hartioille: "Jumala suokoon siunauksen tänne tulollesi. Jos saat jotakin aikaan, emme unhota sitä."

Sen sanottuaan hän meni rattaiden luo. Burgerl seurasi häntä isänsä kanssa, joka ohi mennessään kuiskasi Magdaleenalle: "Mutta varma on, ettei sinulla täällä ole paljon iloa."

Miehet pudistivat toistensa kättä, Hiesl käski hevosia, ja rattaat vierivät pois.