Part 9
"Olet sotainen mies", sanoi hän uudelleen. "En muuten luule, että siitä mitään vaaraa koituu. Ethän ole mitään nimiä maininnut, etkä ketään erikseen syyttänyt; jos joku vaatisi sinulle rangaistusta, niin täytyisi hänen myöntää olevansa syyllinen siihen, josta sinä pappeja olet syyttänyt, mutta sitäpä en usko kenenkään tahtovan tehdä."
Hän ojensi Haugelle käsikirjoituksen.
Hauge tuli sangen iloiseksi nuorukaisen sanoista.
"Siinäpä sinä totisesti olet oikeassa", virkkoi hän. "Sinä siis uskot, että saan sen kuitenkin painetuksi."
Nuorukainen katseli muualle.
"Tulehan uudelleen huomenna, niin tapaat itse mestarin", vastasi hän vältellen. "Kirjain painaminen tulee kalliiksi", lisäsi hän vielä.
"Niinpä asianlaita lienee", vastasi Hauge ja meni. Seuraavana päivänä seisoi hän taasen kirjanpainaja Bergin latomossa. Berg oli itse saapuvilla ja tervehti varsin ystävällisesti Haugea, tämän tullessa.
Hauge uudisti nyt kysymyksensä saisiko hän kirjansa painetuksi. Kirjanpainaja vilkasi siihen nuorukaiseen, joka eilen oli puhunut Haugen kanssa.
"Saanko nähdä käsikirjoituksen", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Hauge antoi sen hänelle.
Berg istui kauan ja selaili, oli lukevinaan ja selaili taaskin.
Latomossa oli sangen hiljaista; kuului ainoastaan hiljaisia kolahduksia kirjasinten sattuessa ladontahakoihin. Hauge tunsi sydämensä pamppailevan. Nyt hänen kohtalonsa ratkaistaisiin.
Vihdoinkin laski kirjanpainaja käsikirjoituksen pöydälle, meni jo mainitun nuorukaisen luo ja puhui kuiskien hänen kanssaan pari minuuttia.
Hauge tunsi toivonsa nousevan.
Nyt kääntyi kirjanpainaja ja tuli hitaasti Haugen luo.
"Kyllä", sanoi hän. "Käy laatuun saada se painetuksi; mutta -- se tulee maksamaan aika tavalla."
Haugessa tuntui ilon värähdys; mutta samalla kertaa nousi hänessä salainen pelko: ehkäpä se maksaisikin paljon enemmän kuin mitä hän omisti tahi voisi hankkia.
Kirjanpainaja vilkasi taasen nuorukaiseen.
"Kuinka paljon?" kysyi hän sävyisästi.
"No, kolmekymmentä riksiä vähintäin", vastasi hän.
Hauge henkäsi helpotuksesta. Mutta liikemies kun hänkin oli ja oli saanut kokea sitä petkutusta, jota talonpoikiin nähden harjoitettiin, ei hän ollut mitään huomaavinaan.
"Sepä on kovin kallista", sanoi hän.
Jens Örbeck Berg asettautui kovin vakavaksi.
"On tosiaan kallista painattaa kirjoja", sanoi hän ja meni takaisin pöytänsä luo, missä käsikirjoitus oli. Hän siirteli sitä.
Hauge seisoi hetkisen.
"Eikö kävisi laatuun tehdä se kahdestakymmenestä riksistä?" kysyi hän.
Kirjanpainaja ravisteli päätään.
"Ei käy laatuun", sanoi hän ja vaihtoi taasen silmäyksen nuorukaisen kanssa. "Mutta jos sinulla on vähän rahoja, niin olkoon menneeksi kahdestakymmenestäviidestä."
Hauge, joka pelkäsi että asia raukeaisi, jos hän enemmän tinkisi, suostui.
"Niinpä niin", sanoi hän. "Eihän siinä muu auta. Täytynee maksaa kaksikymmentäviisi riksiä."
Kirjanpainaja nyökäytti päätään.
"Onko sinulla rahat mukana?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi Hauge. "Tahdotko etukäteen?"
"Tahdon", sanoi Berg. "Ainakin puolet. Se on tapana, kun olemme tuntemattoman kanssa tekemisissä."
"Niinpä niin!" Hauge otti esille lompakkonsa ja maksoi 13 riksiä. "Saatpa kirjoittaa kuitin", sanoi hän.
Jens Örbeck Berg kirjoitti, otti vastaan rahat ja antoi kuitin Haugelle.
Silloinpa hymyili Hans Nielsen Hauge.
"Nythän minä uskon sinua paremmin kuin sinä minua", sanoi hän. "Sinä saat kaikki, mitä minä olen kirjoittanut ja kaikki mukana olevat rahani; minä saan vaan sanasi. Mutta eihän siitä vaaraa. Jumala tuntee meidät molemmat. Hänen kanssaanhan meidän kuitenkin on lopputili tehtävä."
Kirjanpainaja Berg ei tähän mitään vastannut.
Hän lukitsi rahat ja käsikirjoituksen pöytälaatikkoonsa.
Sitten Hauge lähti tyytyväisenä hyvin toimitettuun tehtäväänsä.
* * * * *
Taaskin vaeltaa mies Kristianian ja Tunen pitäjän välisellä tiellä. Hänellä on laukku selässä, mutta siinä ei ole muuta kuin evästä sen verran, että se riittää, kunnes hän ehtii kotiin. Ja kallisarvoinen käsikirjoitus on tuolla suuressa, vieraassa kaupungissa. Samoin kaikki hänen rahansa. Ja Hans Nielsen Hauge tuntee taasen sielussaan samaa levottomuutta ja epävarmuutta kuin ensi kerran, nähdessään kaupungin rakennukset ja tornit.
Samoilla paikoilla, missä hän mennessään oli taistellut kovan taistelunsa epäuskoa ja kuolemanpelkoa vastaan, ahdistivat kiusaukset taaskin häntä.
Kuka oli hän, Hans Nielsen Hauge? Pieni matonen rajattoman suuressa maailmassa, matonen, joka tänään eläisi ja huomenna ehkä katoaisi pois!
Mikä varmuus oli hänellä ijäisestä autuudestaan?
Mistä tiesi hän, ettei Jumalan sana ollut ihmisten keksintöä? Ehkäpä sellaisten, jotka tahtoivat että kaikkien muiden tuli uhrata, olla puutteessa ja kärsiä tässä maailmassa, jotta heillä itsellään olisi hyvä olla ja saisivat nauttia kaikkia tämän maailman iloja täysin mitoin ja rajattomasti?
Häntä puistatti kylmä väristys. Ehkäpä hän olikin mielipuoli, joka kulki eksyksissä ja houkutteli muita tekemään samoin!
Hän rukoili äänekkäästi Jumalaa hädässään; hän huudahti: mene pois minun tyköäni, saatana! Mutta kiusaukset eivät tahtoneet häntä jättää. Epätoivoissaan ja surussaan poikkesi hän tieltä metsään. Ehkäpä suuresta luonnosta olisi lepo löydettävissä. Tahi ehkäpä kuolema hänet tapaisi.
Päivä oli tyyni ja lämmin. Metsässä tuntui pihkan tuoksua ja hyönteiset surisivat ja parveilivat. Hän kulki pientä metsäpolkua varjoon.
Metsä kävi tiheämmäksi, suuret hongat soivat vilpoisaa varjoa; pieniä lintuja lenteli pelokkaina syvemmälle metsään; vilpoisan puron lirinä alkoi kuulua.
Hans Nielsen Hauge pyyhki hikeä, meni tuon pienen puron luo, otti yltään matkalaukun ja joi purosta. Ja pian tunsi hän onnellista väsymystä. Oli kuin hänen yläpuoleltaan olisi kuulunut siipien havinaa, viheriä metsä oli kuin harsona hänen ympärillään; tuntui niin vilpoisalta.
Hän istui hetkisen puron partaalla ja tuijotti eteensä; hän tunsi vaan leppoisaa väsymystä.
Sitten otti hän matkalaukkunsa, pani sen päänsä alle, heittäytyi pitkäkseen ja nukkui.
Ja nukkuessaan näki hän unta pilvistä, valkoisista, kultareunaisista pilvistä ja hän liiteli hiljaisessa tuulessa pois, ylös ja pois.
Sitten hän ei enää tuntenut mitään. Ainoastaan syvää, epäselvää tietoisuutta levosta ja ilosta.
Aurinko oli jo laskussaan Haugen herätessä. Hän nousi heti ylös ja katsoi ympärilleen vieläkin unen pökerössä. Sitten hän muisti kaikki.
Mutta kaikki raskaat ajatukset olivat kuin pois pyyhityt ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi maailmassa olevan kaiken hyvän liittolaisena.
Ja metsän ympärillään, sinisen taivaan, puron, joka loristen juoksi, ja kaiken sen iloisen linnun laulun, mikä nyt alkoi, kun auringon paahde oli loppunut ja illan viileys oli alkanut -- kaiken tuon tunsi hän Jumalan suurena armona, ijankaikkisen voiman ilmestyksenä.
Ja hän lauloi kuuluvasti kulkiessaan eteenpäin, sauva kädessä ja laukku selässä. Ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää milloinkaan mietiskelisi järkensä avulla hengellisiä asioita ja ijäisyyttä. Emmehän voi käsittää pientä jyväistä maailmassa, mitenkä me sitten voisimmekaan ymmärtää Jumalan olemusta ja luomisen salaisuutta. Meidän asiamme on vaan ottaa vastaan ja nauttia kaikesta.
* * * * *
Saavuttuaan kotiin Kristianiasta alkoi Hauge heti kirjoittaa uutta kirjaa Jumalan viisaudesta. Vastustamattoman sisällisen voiman ajamana ja täynnä palavaa totuuden rakkautta, joka antoi hänelle melkein yli-inhimillisen kestävyyden ja hengen voiman, sai hän tämän hyvin loppuun parin kuukauden kuluessa, ja samoihin aikoihin rupesi hän pitämään hartaushetkiä, ensiksi omassa kodissaan, jossa hänen sukunsa ja lähimmät ystävänsä kohta kokoontuivat hänen ympärilleen, myöhemmin myöskin ympärillä olevissa taloissa kotipaikkakunnallaan, jossa huhu hänen esiintymisestään heti herätti suurta huomiota.
On itsestään selvää, että Hans Nielsen Haugen esiintymisen täytyi tuottaa hänelle monta vihamiestä. Häntä kohtasikin julkisen vaikutuksensa alussa sellainen pilkka, että hän usean kerran joutui epätoivoon ja oli kadottamaisillaan uskon siihen, että hänellä olisi mitään toimittamista Jumalan valtakunnan edistämiseksi maailmassa. Hänen epätoivonsa meni niin pitkälle, ettei hän monesti muuta toivonut kuin saada kuolla ja siten vapautua tehtävästä, jota hän ei uskonut voivansa toimittaa. Usein hän silloin sanoi rakkaalle Anne-sisarelleen, jossa jo silloin iti sen taudin alku, mikä tuli viemään hänet ennenaikaiseen hautaan:
"Rakas Anne, sinä ja minä olemme kohta valmiit lähtemään täältä; oi, kuinka iloinen olenkaan saadessani seurata sinua kuolemaan ja päästessäni pois kaikesta tästä!"
Silloin hymyili hänen kalpea sisarensa ja vastasi:
"Ei, Hans! Sinut tarvitsee Jumala levittämään hänen valtakuntaansa tässä maailmassa, etkä sinä pääse niin helpolla kuin minä."
Silloin Haugella oli tapana tarttua sisarensa käteen ja sanoa:
"No, jos niin on laita, niin on se vaan sen vuoksi, että sinä olet niin paljon parempi minua!" Ja lohdutettuna hän aina poistui.
Paitsi sitä pilkkaa ja häväistystä, joka tuli Haugen osaksi hänen kyläläistensä puolelta, täytyi hänen kestää myöskin Tunen pitäjän uuden papin, Stevelin Urdahlin vainoa.
Tämä mies, joka oli tullut virkaan virasta erotetun esipappi Seebergin sijaan, kuului, kuten tämäkin, hernhutilaiseen suuntaan, mutta oli lahjaton, itserakas ja kiivas mies. Aivan heti oli hän tuntenut vastenmielisyyttä Haugea kohtaan, jonka vaatimusta vakavasta kääntymyksestä ja puhtaasta elämästä pelastuksen ehtona hän ei voinut hyväksyä. Hänen vihansa osottautui kohta räikeimmässä muodossa; jos hän tapasi Haugen seuroissa jossakin talossa pitäjällä, vaati hän hänen heti poistumaan. Menipä hänen vihansa niinkin pitkälle, että hän, kun Hauge kerran kahden kesken puheli hänen kanssaan pastorin kansliassa, äkkiä nousi ylös aivan raivoissaan, löi häntä nyrkillä kasvoihin ja uhkasi häntä hengen rangaistuksella hänen esiintymisestään Jumalan valtakunnan itseoikeutettuna julistajana.
Hans Hauge kesti papin raa'an esiintymisen kristillisellä levollisuudella ja kärsivällisyydellä. Hän pyysi hänen Kristuksen, meidän Vapahtajamme tähden olemaan siten kiivastumatta ja sanoi ettei hän muuta toivonut, kuin että hänelle neuvottaisiin hänen erhetyksensä Jumalan sanan avulla, ja pyysi lopuksi papin saapumaan kuulemaan hänen hartaushetkiään.
* * * * *
Oli syyskuu vuonna 1796. Graalumin talossa, Tunen pitäjässä, oli joukko ihmisiä koolla, seebergiläiset valoisine, onnellisine kasvoineen, haugelaiset jäykkinä ja vakavina, mustissa juhlapuvuissaan, irtolaiskansaa paikkakunnalta ja kauempaa, uteliaita ja odottavaisia.
Niitä seisoi ulkona kartanolla, niitä istui porstuassa ja niitä oli tupa täysi, jossa itse isäntä, talollinen Iver Graalum ja hänen vaimonsa kulkivat edestakaisin, kantoivat tuoleja ja panivat puisia penkkejä paikoilleen, jotta kansa saisi enemmän sijaa.
Kaikki olivat hiljaisessa odotuksessa; sillä tänään tulisi Hans Nielsen Hauge pitämään hartaushetken.
Hän itse oli saapunut jo sitä ennen ja oleskeli tuvan takaisessa kamarissa, josta tuon tuostakin näkyivät hänen lempeät kasvonsa, Iver Graalumin sinne mennessä ja sieltä tullessa.
Oli kulunut aikaa yli määrä-ajan; odotettiin nähtävästi jonkun saapuvan ennenkuin hartaushetki voisi alkaa.
Vihdoin, kello 4:n aikaan, kuului rattaiden jyrinää; vallitsi muuten hiljaisuus. Kaikki katselivat porttia kohden ja isäntä Iver Graalum meni ulos vastaanottamaan tulijoita.
Kahden hevosen vetämät vaunut seisahtuivat pihalle. Kolme hännystakkiin puettua herraa astui vaunusta.
Siinä oli pitäjän esipappi Stevelin Urdahl, jota seurasi kappalainen Hans Mossing Schjödt ja kruununvouti Radich.
Iver Graalum oli pyytänyt pitäjän papin olemaan läsnä hartaushetkessä ja Urdahl oli ottanut kruununvoudin mukaansa, jotta tarvittaessa myöskin maallinen valta olisi edustettuna.
Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät, näiden kolmen herran astuessa sisälle.
Hiljaisuuden vallitessa asettuivat he istumaan heille varatuille tuoleille. Kaikki tuo tapahtui syvimmän hiljaisuuden vallitessa.
Sitten astui Hans Nielsen Hauge sisälle.
Hänen kasvonsa olivat sinä päivänä kalpeat; sinisenharmaat silmät suurina; mutta hänen suunsa ympärillä oli vakavan päättäväisyyden piirre ja hän piti lujasti raamattua käsissään astuessaan paikalleen.
Sitten hän alkoi puhua.
Hän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä ja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin vakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi itsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä, Urdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.
Hauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui itsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan välittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni sydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.
Vihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan kirkon puolesta maailmassa.
Kun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi suuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa maailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.
Silloin nousi pappi Urdahl seisomaan.
Hän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa puolesta ja lausui:
"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt, koska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana. Sen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan että Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun mukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta sekaannusta seurakuntaan -- kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea enempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja seurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain rangaistusta siitä."
Pappi yskäsi taaskin, katseli virallisesti ympärilleen ja istuutui.
Tuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat ihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa alas.
Silloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja lempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi:
"Minä kuulen, että pappi pyhän virkansa oikeudella kieltää minua pitämästä hartaushetkiä; sitä en usko kenenkään Jumalan ja oikeuden avulla voivan tehdä niin kauan kuin pysyn Jumalan sanassa ja ainoastaan kehoitan kanssaihmisiäni elämään sen mukaan. Tahdonpa siis papilta kysyä onko hän minun puheessani havainnut mitään, joka sotisi oikeata oppia vastaan."
Hans Hauge katseli suurilla harmaan-sinisillä silmillään vapaasti pappia.
Stevelin Urdahl ei vastannut tehtyyn kysymykseen; ei hän edes katsonutkaan sinne, missä Hauge seisoi, vaan kääntyi ainoastaan kruununvouti Radichin puoleen, joka istui hänen oikealla puolellaan:
"Minä pyydän herra kruununvoudin hyväntahtoisesti ilmoittamaan täällä läsnäoleville, mitä laki tässä kohdassa säätää", sanoi hän kylmällä äänellä ja paikaltaan nousematta.
Kruununvouti Radich käytti nyt puheenvuoroa.
"Asianlaita on niin kuin hänen hyvämaineisuutensa sanoo", lausui hän. "Asetus tammikuun 13 päivältä 1741 kieltää tällaiset hartauskokoukset, ja ovat ne, jotka sellaisia pitävät, karkoitettavat pitäjästä, tarpeen tullen nimismiehen avulla."
Kruununvouti asettui istumaan ja pani käsivartensa ristiin.
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge uudelleen seisomaan.
"Minulla on mukanani tuo 1741 annettu asetus", sanoi hän varsin levollisena ja veti esiin paperin takkinsa taskusta. "Antakaa jonkun tarkoin lukea se tässä, niin voivat täällä läsnä-olijat itse päättää, mitä laki vaatii ja käskee." Hän katseli talonpoikia.
"Lue sinä, Iver Graalum", sanoi hän ja ojensi tälle paperin.
Silloin nousi Stevelin Urdahl äkkiä ylös ja ojensi kätensä.
"Ei, Hans Hauge", sanoi hän. "Sellaista lukemista ei sallita!"
"Eikö sallita?"
Hans Hauge katseli pappia ihmetellen. Useat talonpojat olivat nousseet seisomaan, niiden joukossa talon isäntä Iver Graalum.
"Ei sallita!" uudisti Stevelin Urdahl kovalla äänellä. "Ei ole tämän kokouksen asiana, vaan meidän, maan hengellisen ja maallisen esivallan, selittää lakia ja asetuksia. Eikö niin, herra kruununvouti?"
Kruununvouti Radich nyökkäsi päätään.
"Asetusta ei tässä lueta", sanoi hän päättävästi.
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Rauhallisena pisti hän paperin takaisin takkinsa taskuun ja asettui istumaan.
"Kaikki esivalta on Jumalalta", sanoi hän sitten hiljaisesti, "ja tehkööt he tiliä Jumalan kanssa."
Mutta talonpoikain kesken nousi äänekäs napina. Useat puhuivat yht'aikaa kova-äänisesti ja äkkiä astui Iver Graalum papin eteen.
"Mistä te syytätte Hans Haugea?" kysyi hän harmistuneena. "Ja mitä pahaa hän on siinä tehnyt, että hän puhuu ja lukee? Sen kaikki tietävät, että moni, joka ennen harjoitti juoppoutta, epäsiveellisyyttä ja muutakin moitittavaa, on nyt tehnyt parannuksen ja kääntynyt, kun hän on saanut heille puhua. Minkätähden siis sellainen kielletään? Onko tarkoitus että esivalta tahtoo vastustaa hyvää ja estää meitä puhumasta ja lukemasta Jumalan sanaa yhdessä? Mutta muita maallisia kokouksia, joissa harjoitetaan tanssia, juoppoutta ja peliä -- sellaisia esivalta sallii! Jos niin on, niin sanonpa papille, että sellaiseen me kristityt talonpojat emme tyydy!"
Nousipa siitä suuri napina.
"Me menemme kuninkaan luo ja tahdomme kumottavaksi sellaisen lain, joka on aivan Jumalan käskyjä ja raamatun sanaa vastaan!"
"Sen me teemme!" sanoivat monet äänet. Ja miehet olivat nousseet seisomaan; niiden joukossa oli monta paikkakunnan mahtavinta ja suuressa arvossa pidettyä miestä.
Pappi ja kruununvouti katselivat toisiaan. Tätä he eivät olleet odottaneet.
Hans Nielsen Hauge istui ja katseli alaspäin.
Silloin sanoi Stevelin Urdahl:
"Herra kruununvouti! Täällä meillä ei enää ole mitään, tekemistä. Asia on ilmoitettava esivallalle; sittenpähän nähdään kuka on oikeassa. Tulkaa ja lähtekäämme!"
Nuo kolme virkamiestä lähtivät äkkiä pois kokouksesta isäntä Iver Graalumin seuraamana, joka vaieten antoi valjastaa heidän hevosensa.
"Hyvästi, Iver Graalum!" sanoi pappi Urdahl punaisena kasvoiltaan, tarttuessaan ohjaksiin. "Tuletpa katumaan sitä, mitä olet tänään puhunut ja tehnyt."
"Enpä niinkään, pappi", vastasi Iver Graalum. "Sitä en koskaan tule katumaan; mutta voipa tapahtua, että te kadutte, kun olette tahtoneet kieltää meitä kuulemasta Jumalan sanaa."
Pappi ei vastannut. Vaunut vierivät suurella vauhdilla ulos portista ja nuo kolme virkamiestä katosivat tomupilveen.
Mutta kun Iver Graalum taasen palasi tupaan, sanoi Hans Nielsen Hauge kaikille kuuluvalla äänellä:
"Tämä on alku; mutta paljon tulee tapahtumaan ja paljon täytyy jumalan lasten kärsiä, jos sanaa tahdotaan saarnata kautta koko Norjan maan."
"Jumala on voimallinen", sanoi Iver Graalum, ja hänen rehelliset silmänsä saivat lämpöisen sävyn.
"Kunpa me, Hänen lapsensa vaan pääsisimme osallisiksi Hänen voimastaan", sanoi Hans Nielsen Hauge. "Silloin ei mikään, eipä epäkristillinen esivaltakaan, voi meitä kukistaa."
Muutamia päiviä sen jälkeen kun tämä oli tapahtunut, lähetti pappi Stevelin Urdahl sanan Hans Nielsen Haugelle. Pappi pyysi hänen käymään luonaan, jotta he voisivat enemmän yhdessä puhua, ja, jos mahdollista, tulla yksimielisyyteen.
Hans Nielsen Hauge meni.
Pappi Urdahl osottautui silloin häntä kohtaan erittäin ystävälliseksi. Hänen täytyi vihdoin syödä päivällinen papin kanssa, ja myöhemmin, kun he istuivat kansliassa, antoi hän Haugen ymmärtää, että hän piti häntä varsin rehellisenä miehenä ja ettei hän enää tahtonut olla hänen vastustajansa, mutta että hänen virkavelvollisuutensa vaati kertomaan piispalle hänen hartaushetkistään; hän pyysi sen vuoksi saada jäljennöksen siitä Haugen hartauspuheesta, minkä hän oli Graalumin talossa pitänyt, ja Hans Nielsen Hauge lupasi hankkia hänelle sen.
He erkanivat silloin ystävinä ja kahdeksan päivää myöhemmin sai pappi luvatun jäljennöksen, minkä hän lähetti tuomiokapituliin, asiaa koskevan kertomuksen ohella. Tässä kertomuksessaan kuvasi hän Haugen vaikutusta häiriönä, josta voisi olla pahemmat seuraukset ja joka sen vuoksi olisi alkuunsa tukahutettava. Mutta piispa ei pitäjän papille antanutkaan apua, jota tämä oli toivonut.
Vastauksessaan Urdahlille lausui piispa, ettei hän ollut yhtä mieltä siinä, että olisi toimeen pantava vaino haugelaisia vastaan; se oli, mikäli hän voi ymmärtää, rauhallinen lahko ja olisi parasta halveksia niitä innoitteluja, joita joku intoilija oli herättänyt. Jos näitä intoilijoita vainottaisiin, tehtäisiin asia vaan pahemmaksi; itsestään tuollaiset ilmiöt tulisivat lyhyen ajan kuluessa lakkaamaan.
Tällaisen kirjoituksen piispalta saatuaan, jätti Stevelin Urdahl Hans Nielsen Haugen rauhaan. Hauge piti kenenkään estämättä hartauskokouksiaan. Yhä useammat paikkakunnalla yhtyivät häneen, ja kun hän syksyllä 1796 matkusti Kristianiaan, saadakseen uuden kirjansa "Jumalan viisaudesta" painetuksi ja kiiruhtaakseen ensimmäistä "Maailman huonoudesta"-nimistä kirjaansa, oli Tunen pitäjässä kristillinen elämä niin vallalla, että se oli, kuten hän itse sanoi, "kuin Jumalan puutarha".
Kristianiassa viipyi Hauge tällä kertaa kauemmin kuin oli suunnitellut. Kirjojen julkaisemiseen nähden nousi monia esteitä; mutta Hauge, joka oli käytännöllinen mies, ei antanut ajan hukkaan kulua. Niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä hän Kristianiassa viipyi, oppi hän painamaan ja sitomaan kirjoja, mistä hänellä sittemmin oli paljon hyötyä. Joulun tienoissa hän äsken painettuine kirjoineen palasi kotiin Tunen pitäjään. Koko jouluajan hän osaksi käytti hartaushetkien pitämiseen, osaksi kirjojensa sitomiseen, ja joulun loputtua laajensi hän vaikutusalaansa läheisiin naapuripitäjiin: Rådeen, Ryggeen ja Glemmingeen.
Råden pappi, Kristen Hesselberg, joka kuului hernhutilaiseen suuntaan, tuki Haugea hänen vaikutuksenaan; mutta Ryggessä kohtasi häntä kova vastustus sikäläisen papin Wilhelm Schnitlerin puolelta, joka meni niin pitkälle Haugen vastustamisessa, että hän kerran hyökkäsi Haugen veljen Mikkelin kimppuun ja muiden nähden löi häntä.
KAHDEKSAS LUKU
Hans Nielsen Haugen julkinen vaikutus oli nyt alkanut. Kotiseudultaan ulotti hän vaikutuksensa kaikkiin naapuriseutuihin ja edelleen Fredriksstadiin, missä hän piti hartaushetkiä Nils Baersön ja Nils Stillaugsenin luona, joihin molempiin miehiin oli vaikuttanut seebergiläinen suunta. Täältä lähti hän edelleen Mossiin, Kristianiaan ja Drammeniin, piti hartaustilaisuuksia Akerissa, Askerissa ja Lierissä, ja kaikkialla etsi hän yhteyttä niiden ihmisten kanssa, jotka aikasemmin, varsinkin Veljeysseurakunnan kautta, olivat heränneet uuteen hengelliseen elämään. Hän palasi kesällä takaisin kotiinsa, jossa hän tavalliseen tapaansa otti osaa maanviljelystöihin Haugen tilalla, lähti jälleen matkalle Holmestrandiin, vaelsi kreivikuntien läpi Tönsbergiin, samalla julistaen Jumalan sanaa ja lujasti kiinnittäen yhä useampia itseensä. Syksyllä palasi hän jälleen Drammeniin, missä hän asui kauppias Mads Möllerin luona Bragernesissä. Täältä matkusti hän Kongsbergiin, kävi Ekerissä ja palasi syksy-myöhällä Tuneen.
Herätettyinä Haugen saarnan kautta ja hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkoi hänen seuraajistaan yksi toisensa jälkeen eri paikkakunnilla kulkea ja vaikuttaa kuten hänkin, näiden joukossa ennen kaikkea hänen kaksi veljeänsä, Ole ja Mikkel, hänen sisarensa poika Paul Gundersen, veljekset Iver ja Torkel Gabestad Trögstadista, eräs Haugen sukulainen, nimeltä Gunro Viuldsen Ramstad, Haugen sisarenpoika Elling Höidal ynnä jotkut muut.
Haugen toiminnassa tänä ensimäisenä vuonna saattoi huomata suurta varovaisuutta. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut vielä täysin varma asiastaan, kuin olisi hän halunnut etsiä voimaa toisilta kristityiltä eri seuduilla. Hän tunsi tarvetta saada muilta apua. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut olevansa enemmän oppilas kuin opettaja, kuin olisi hän odottanut vielä erikoista kutsua Jumalalta, täysin ja kokonaan uhrautuakseen sille asialle, jolle hänen sydämensä paloi.