Part 8

Kotoa pääseminen oli ottanut kovalle. Isä oli pyytänyt hänen tarkoin miettimään asiaa ja äiti oli itkenyt; mutta Hans Hauge oli ollut jäykkä.

"Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä", oli hän sanonut.

"Mene sitten Jumalan nimeen", oli isä sanonut. Ja äiti oli pannut eväät laukkuun sen enempiä vastaväitteitä tekemättä. Mutta kun hän oli saapunut portille ja oli sitä juuri aukasemassa, oli Anne-sisar tullut juosten hänen jälkeensä. Hän oli tarttunut Hansin käteen, katsonut myötämielisenä ja kalpeakasvoisena häntä silmiin.

"Jumala olkoon kanssasi, Hans!" oli hän sanonut. "Minä rukoilen joka ilta että sinulle kävisi hyvin."

Ja siitä oli hänen sielunsa saanut erikoista lohdutusta.

Sen vuoksi olivat tien varrella olevat ihmiset hänen ohi kulkiessaan kuulleet laulua; hän oli laulanut ollessaan iloisella mielellä; ja murheellisena ollessaan oli hän laulanut saadakseen mielensä iloiseksi.

-- -- --

Kello oli noin viiden paikoilla iltapäivällä. Hans Hauge oli kahdentoista aikana lähtenyt kotoa ja oli nyt ehtinyt parin penikulman päähän. Oli aika ruveta syömään ja hän tunsi, että oli tullut nälkä.

Hän istui maantien vieressä olevalle kivelle, otti laukun selästään ja kaivoi ruuan esille.

Avattuaan laukun oli kuin hän olisi saanut salaman iskun. Kirjan käsikirjoitus, joka oli ylinnä laukussa, omassa osastossaan, oli poissa.

Tulikuumana kiireestä kantapäähän etsi hän tarkoin koko laukun, mutta ei löytänyt mitään. Käsikirjoitus oli kuin olikin hukassa.

Hän tunsi kurkussaan kuin tulpan. Hän pani laukun taas selkäänsä ja lähti astumaan, niin väsyneenä ja nälkäisenä kuin hän olikin, takaisinpäin koko neljännespenikulman, tarkoin etsiskellen.

Mutta hän ei löytänyt mitään.

Sitten istui hän pahoilla mielin ja mietiskellen tiepuoleen lepäämään.

Oliko tämä tapaus Jumalan viittaus? Olivatko ne, jotka olivat varottaneet häntä hyökkäämästä pappien kimppuun, kuitenkin olleet oikeassa? Tahtoiko Jumala tällä tavalla estää häntä ryhtymästä toimeensa?

Hän istui kauan tätä miettien. Hänestä tuntui kovalta, että tämä hänen pitkällinen työnsä nyt oli mennyt hukkaan ja mitättömäksi; tämä työ, joka oli tuottanut hänelle niin monta sielun tuskaa ja niin monta valvottua yötä. Mutta nöyrä kun hän oli, taipui hänen tahtonsa siihen, mitä oli tapahtunut, ja hän otti asian Jumalan armollisena sallimuksena, jonka tarkoituksen hän tahtoi koettaa ymmärtää.

Näiden ajatusten lohduttamana päätti hän sitten keskeyttää matkansa. Hän otti taas eväslaukkunsa esille levollisena ja rauhallisena.

Lopetettuaan ateriansa, lähti hän sivutietä erääseen taloon, jonka omistajan hän tunsi; hänellä ei ollut halua tulla kotiin samana päivänä, ja hän oli sitä paitsi sangen väsynyt pari kolme penikulmaa käveltyään.

Talon isäntä oli kotona ja otti hänet hyvin vastaan. He joutuivat puheisiin hengellisistä asioista ja siten päivä kului iltaan.

Juuri kun he asettuivat syömään illallista, ajoi joku tuntematon mies taloon ja pyysi yösijaa.

"Saathan sen", sanoi isäntä.

Ja mies riisui hevosensa.

Kun hevonen oli saatu talliin ja miehen matkatavarat tuotu tupaan, kutsuttiin vieraskin syömään illallista isännän ja Hans Nielsen Haugen kanssa, joiden ateria oli jäänyt kesken.

Hän kiitti kutsusta ja pani eväspussinsa syrjään.

Mutta ennenkuin hän istui pöytään, aukasi hän eväspussinsa ja otti sieltä esille jotakin.

"Tämän minä löysin tieltä, noin puoli penikulmaa täältä", sanoi hän ja pani tukun papereita sivulla olevan astiakaapin päälle.

Paikallaan istuessaan Hans Nielsen Hauge sävähti. Hän kalpeni huomattavasti ja punastui sitten.

"Minäpä olen juuri kadottanut eräitä papereita", sanoi hän.

Vieras ojensi hänelle paperipinkan.

"Sepä olisi kummallista", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge aukaisi ja luki. -- Siinäpä oli hänen oma käsikirjoituksensa.

Hän jäi aivan hiljaa istumaan ja katseli alaspäin.

"Minun nämä tosiaan ovat", sanoi hän hiljaisesti.

Sekä talon isäntä että tuo vieras ihmettelivät. Heidän kummankin mielestä tämä oli ihmeellinen sattuma. Silloin katsoi Hans Nielsen heihin vakavasti.

"Minusta se on Jumalan ihme", sanoi hän. "En uskonut näitä papereita enää ikinä näkeväni."

"Kutsu tapahtumaa miksi tahdot", sanoi vieras; "ihmeellistä se kaikessa tapauksessa oli!"

Ja hilpeän mielialan vallitessa jatkettiin illallisen syöntiä. Mutta kun Hans Nielsen Hauge illalla oli mennyt vuoteeseensa ja hänen laukussaan olivat nuo kalliit paperit, ei hän moneen tuntiin saanut unta. Ajatukset palasivat aina vaan tuohon, näitä papereita kohdanneeseen tapaukseen.

Tämähän oli aivan kuin Jumala erityisesti olisi tarttunut asiaan. Eikö ollut kuin olisi Hän erittäin silmiin pistävällä tavalla antanut viittauksen siitä, että hänen tulisi pysyä aikomuksessaan, kaikesta huolimatta.

Kun hän, lämpimästi rukoiltuaan Jumalalta voimaa seurata ja saattaa loppuun kutsumuksensa, vihdoin asettautui nukkumaan, vallitsi rauha hänen sielussaan, ja hän oli tehnyt varman päätöksen että tämän käsikirjoituksen hän painattaisi, vaikkapa se maksaisi hänelle kaikki ne kolmesataa taalaria, mitkä hän vuosien kuluessa ahkeruudellaan ja työteliäisyydellään oli säästänyt.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, otti jäähyväiset isäntäväeltä ja lähti iloisin mielin astelemaan edelleen Kristianiaa kohden.

Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja sää leuto. Hauge tunsi erikoista iloa luonnossa ja erikoista onnea sydämessään, siinä yksin tomuista maantietä kulkiessaan. Hänessä nousi halu kiittää Jumalaa ja rukoilla hänen siunaustaan matkalleen, ja ennenkuin hän itse tiesikään, oli hän seisahtunut, pannut kätensä ristiin ja rukoili nyt kuuluvalla äänellä. Hän oli niin kiintynyt rukoukseensa, ettei hän huomannut, että muuan mies -- matkamies, kuten hän itsekin -- tuli kävellen ja seisahtui nyt kuulemaan ja katselemaan. Ihminen, joka seisoi keskellä yleistä maantietä ja rukoili kädet ristissä yksin, oli sekä tavaton että kummallinen nähtävyys.

Kun Hauge vihdoin lankesi polvilleen, meni vieras kulkija hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Oletko sairas?" kysyi hän.

Hauge, joka oli tullut aivan yllätetyksi, keskeytti rukouksensa ja nousi seisomaan.

"En", sanoi hän hymyillen. "Ruumiini on aivan terve; mutta sielu kyllä tarvitsisi parantelemista yhdestä jos toisestakin."

"Sen kyllä huomaan", vastasi vieras. Hän nähtävästi uskoi, että hän oli tekemisissä mielipuolen miehen kanssa.

"Ehkäpä käy sinun niin kuin minun", sanoi Hauge rohkeasti, "että nimittäin tunnet olevasi sairas Jumalan edessä?"

Mies ei vastannut. He menivät hitaasti eteenpäin.

"Olisipa aika sinunkin ruveta rukoilemaan", lisäsi Hauge. "Ei kukaan tiedä milloin hänen aikansa loppuu, ja silloin se on myöhäistä."

Mies pudisti päätään.

"Ei sinun pitäisi tällä tavalla yksin kuljeskella tiellä", sanoi hän, "sairas kun olet."

"Enhän minä yksin kuljeskele", sanoi Hauge, "Jumala on kanssani."

Toinen katseli Haugea ja puisteli taaskin päätään.

"Sinähän olet järjiltäsi", vastasi hän.

Silloin vaikeni Hauge ja hetken aikaa kulkivat he ääneti tietä edelleen.

Vihdoin seisahtui Hauge.

"Sinä olet ehkä tästä pitäjästä?" kysyi hän mieheltä.

"Olen kyllä."

"Olet ehkä talonpoika?" -- Hauge puhui kuin välinpitämättömästi.

"Olen niinkin."

"Sinä, kuten minäkin", sanoi Hauge.

Vieras katseli häntä, mutta ei sanonut mitään. He kulkivat taasen vaiti eteenpäin.

"Sinulla on ehkä talokin?" kysäsi Hauge taaskin.

"On minulla."

Vastaus tuli varmasti ja lyhyesti.

"Onpa sinulla sitten paljon huolehtimista."

Vieras katseli Haugea.

"Niinpä onkin", sanoi hän.

"Laiho on aika hyvää tänä vuonna", jatkoi Hauge. "Se, jolla on paljon rukiita kylvössä, saa oivallisen sadon."

"Eipä se huonolta näytä." Ja taaskin vieras katseli Haugea.

"Rehun saanti on ainakin varma tänä vuonna", sanoi Hauge. "Sitä saadaan sekä paljon että hyvää. Mutta lienee viisainta korjata se nyt. Luulenpa, että kohdakkoin tulee sade."

"Olenpa siten jo tehnyt", sanoi vieras. "Apilas vaatii hyvän kuivattamisen", lisäsi hän vielä.

Hauge nyökäytti päätään.

"Ei pitäisi kenenkään kylvää apilasta yksin", sanoi hän. "Timotei ja apilas yhdessä antavat paremman sadon. Ja tavallisesti saa enemmän maitoakin sekaheinillä syöttäen."

Vieras katseli Haugea ihmetellen.

"Vai niin luulet?" kyseli vieras.

"Olenpa siitä varmakin", sanoi Hauge. "Sen olen kokenut jo usean vuoden aikana."

Vieras mies vaikeni ja ajatteli. Tämähän oli ihmeellinen mies! Joku hetkinen sitten käyttäytyi hän kuin mielipuoli ja nyt puhuu hän viisaammin kuin monet muut yleensä.

Keskustelu yhä vilkastui; se koski talonpojan kaikkia vaikeuksia, kaikkia hänen raskaita toimiaan ja työtään, ja Hans Nielsen Hauge osasi sekä puhua kaikesta tuosta että antaa hyviä neuvoja.

"Kyllä se käy, kunhan vaan pitää hyvää huolta kaikesta" sanoi hän vihdoin. "Se on vaan ikävää, että juuri kun ihminen on huomannut ja saanut kaikki luonnistumaan, tulee kuolema -- ja silloin ei ihmisellä ole mitään iloa kaikesta tuosta."

Talonpoika seisahtui ja katseli häntä. Hänen kasvoilleen nousi omituinen levoton ja kummasteleva ilme, mutta hän ei sanonut mitään, vaan käveli eteenpäin.

Hauge käveli hänen sivullaan ja oli hänkin vaiti. Siten kävelivät he monta minuuttia.

Sitten Hauge sanoi:

"Ja silloin voi ainoastaan yksi asia auttaa."

Talonpoika seisahtui ja katsoi häneen kysyvästi.

"Se riippuu siitä, onko ihminen työskennellyt sielussaankin samalla tavalla, peratakseen sen kivistä ja rikkaruohoista kuin peltonsakin. Muutoin jokainen tietää mihinpäin on menossa."

Talonpoika loi silmänsä alas.

"Sinäpä jotakin sanot", virkkoi hän.

"Muuten kaikesta seuraa vaan surkeutta", lisäsi Hauge. "Jos sielussa saa versoa kaikki paha, niin elonkorjuun tullen ovat seuraukset huonot."

He kävelivät yhä eteenpäin.

Talonpoika kulki vaiteliaana.

Hetkisen kuluttua hän seisahtui.

"Pelkäänpä, että on rikkaruohoa jokaisessa", sanoi hän vilkaisten Haugeen.

"Onpa niinkin", sanoi Hauge.

"On mahdotonta saada sitä pois", sanoi talonpoika ja tuijotti eteensä.

"Tahtoisitko siis saada sen pois, jos voisit?" kysyi hän.

"Kukapa sitä ei tahtoisi?" vastasi hän. "Mutta sehän on mahdotonta -- ainakin minulle."

Hän käveli eteenpäin ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.

Hauge kulki mukana. Hänen kasvonsa loistivat ilosta hänen siinä kulkiessaan hiljaisesti hymyillen.

"Sinun pitäisi saada apua", sanoi hän.

Talonpoika hymyili väkinäisesti.

"Apuako!" huudahti hän. "Eihän suinkaan sellaiseen ole saatavissa apua!"

Hauge käveli hänen sivullaan.

"Minullapa on ystävä, jolla on paljon valtaa", sanoi hän; "ehkäpä hän tietäisi neuvon!"

Talonpoika seisahtui taaskin ja katseli Haugea.

"Jumala", sanoi Hauge, jonka siniset silmät kirkastuivat.

Silloinpa talonpoika katsoi alaspäin.

"Vai niin", sanoi hän. "Se mies on sangen kaukana."

Haugen katse lämpeni, hän laski kätensä talonpojan käsivarrelle.

"Eipä niinkään", sanoi hän ja hänen äänessään oli voimaa. "Minä uskon että hän on aivan lähellä!"

Talonpoika kohotti katseensa.

"Mistä sinä sen voit uskoa?" kysyi hän.

"Siitäpä vaan, että tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi, ja niin kaiketi on sinunkin laitasi?"

Talonpojan suupielissä väreili hänen siinä seisoessaan.

"En", sanoi hän. "Sielussani tuntuu vaan kipua."

Hans Nielsen Hauge nyökkäsi päällään.

"Niin pitää asianlaidan ollakin. Jumalamme on ruvennut kyntämään sieluasi. Samoin tapahtui minullekin. Oli vaikea taistelu saada sielu kynnetyksi ja kivet sekä rikkaruohot pois kitketyksi; mutta kun sitten Jumala sai kylvetyksi ja kylvö rupesi orastamaan -- kunpa tietäisit, minkä ilon se tuotti."

Hans piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.

Toinen katseli alas ja vapautui hiljalleen Haugen kädenpuristuksesta.

"Saatpa nyt jättää minut", sanoi hän. "Minä en enää puhu mitään."

Hän lähti kulkemaan eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta kalpeat.

Hans Nielsen Hauge seurasi vaiti ollen; vierettäin he astelivat edelleen päivänpaisteessa.

Vähän ajan kuluttua seisahtui talonpoika eräälle portille.

"Tähän minä menen", sanoi hän.

"Vai niin", sanoi Hauge. "Tämä on kaiketi sinun talosi?"

"Niin on", sanoi talonpoika ja katseli talon rakennuksiin päin.

"Sepä on kaunis talo", sanoi Hauge. "Sen omistaja tulee hyvin toimeen."

"No, jotakuinkin", vastasi talonpoika. Hän oli kädellään jo tarttunut portin hakaseen lähteäkseen.

Silloin meni Hans Nielsen Hauge suoraan hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.

"Hyvästi, siis!" sanoi hän.

"Hyvästi!" sanoi mies. "Ehkäpä vielä tavataan."

"Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme, kun hän kutsuu meidät täältä", sanoi Hauge. "Silloinpa olisimme me kumpikin iloiset."

Hän kääntyi mennäkseen.

Silloinpa talonpoika hellitti hakasen ja tuli Haugea kohden.

"Mitä tulee minun tehdä siihen päästäkseni?" kysyi hän.

Silloinpa Hauge hymyili.

Hän pani kätensä talonpojan käsivarrelle ja sanoi:

"Tulehan nyt, niin saamme miettiä keinoa siihen."

He menivät yhdessä eteenpäin. Talonpoika kyseli ja Hauge vastaili, ja mitä pitemmälle he kävelivät, sitä innokkaammaksi kävi keskustelu; talon toisensa jälkeen he sivuuttivat sitä huomaamattaankaan; yhä valoisammaksi kävi tuntemattoman talonpojan kasvojen ilme. Hän oli tavannut maailman ihmeellisimmän miehen ja oli saanut tuulahduksen sellaisesta ilosta, jota hän ei aikaisemmin ollut tuntenut, eikä hän aikaisemmin ollut tietänyt sellaista iloa maailmassa löytyvänkään.

Vihdoinkin, kauan puheltuaan, olivat he puhelleet loppuun saakka ja kävelivät hetkisen aivan vaiti.

Silloinpa talonpoika säpsähti.

"No jopa nyt jotakin!" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Hän oli kävellyt koko penikulman kotoaan.

Silloin hymähteli Hans Nielsen Hauge.

"Tuostapa näemme", sanoi hän. "Siten käy, kun joutuu tekemisiin Jumalan kanssa."

Sitten he erosivat ja Haugen täytyi luvata käydä talossa takaisin tullessaan.

"Saanpa sitten nähdä, miten pitkälle olet päässyt kyntämisessä ja kivien raivaamisessa", sanoi hän leikkisästi. "Ehkäpä minulla sitten on mukanani kylvöä varten jyviäkin."

Ja nämä kaksi pienviljelijää lähtivät kumpikin omaa tietänsä.

* * * * *

Tuolla kulkee mies laukku selässä Egeberg-tietä Kristianiaa kohden. Hän seisahtuu äkkiä ja katselee epäröiden kaupunkia; sitten hän taas lähtee kulkemaan.

Kulkija on Hans Nielsen Hauge.

Tämä rohkea talonpoika, joka eilen, täynnä uskoa ja luottamusta Jumalaan ja omaan oikeaan asiaansa, oli julistanut Jumalan sanaa muille, oli tänään suurimmassa sielun hädässä. Nähdessään kaupungin monine rakennuksineen ja torneineen oli hänet vallannut selittämätön kauhu! Mitä oli hänellä, tuntemattomalla talonpoikaispojalla, tekemistä tuolla maan suurten ja voimallisten keskellä? Mitäpä voisi hän yleensä saada aikaan, ja miten saisi hän aikaan sen, mitä halusi?

Ehkäpä kirjanpainaja, nähtyään hänen käsikirjoituksensa, kieltäytyisi sitä painattamasta, esivaltaa peljäten. Ehkäpä hän ilmiantaisi hänet piispalle ja sitten hänet vangittaisiin eikä hän saisi mitään toimeen. Hänelle tulisi käymään aivan niin kuin hänen veljensä oli ennustanut!

Hans Hauge oli ponnistellut tällaisia ajatuksia vastaan.

Eikö Jumala ollut selvästi osottanut, että hänen kirjansa olisi painatettava? Ja eikö hän juhlallisesti ollut luvannut itselleen, että hän tulisi uhraamaan kaikki seuratakseen tätä Jumalan selvää sormenosotusta? Tapahtukoon siis mitä hyvänsä; hänen olisi kärsittävä, mitä Jumala hänen kannettavakseen panisi.

Tämän päätöksen lohduttamana oli hän kulkenut eteenpäin; mutta pian tulivat nuo kiusaavat ajatukset uudestaan toisessa muodossa.

Hänestä tuntui kuin olisi sisällinen ääni kysynyt:

"Mitä sinulla on tekemistä kirjoittamisen, rankaisemisen ja muitten opettamisen kanssa?"

"Jumalan sana käskee siihen", vastasi hän itselleen.

"Niin, opeta siis hiljaisuudessa -- muusta ei ole mitään hyötyä", sanoi sisäinen ääni hänessä.

"Ei mitään hyötyä, ei mitään hyötyä", lausui hän uudelleen sisällisesti.

Suuri raskasmielisyys ja väsymys valtasi hänet. Hän kulki kuin unessa. Ja äkkiä hänen sieluunsa meni kuin kuolon tuska. Ehkäpä koko meidän elämämme on vaan uni! Ehkä on valhetta ja ihmisten keksintöä kaikki, mitä Jumalan sana opettaa. Ehkäpä ihmisellä ei olekaan kuolematonta sielua, vaan on hän kuin eläinkin maan päällä, hän elää kuin eläin ja kuolee kuin eläin ja pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi! Ei ole ehkä helvettiä, ei ikuista autuutta! On vaan elettävä ja nautittava täällä maan päällä. Sitten on kaikki lopussa, lopussa.

Hans Nielsen Hauge hikoili tuskan hikeä, tietä kulkiessaan. Puut ja rakennukset olivat kuin pitkänä kujana hänen silmissään ja ehtimiseen oli hän takanaan kuulevinaan kolkon äänen, joka kaukaa huusi:

"Käänny takaisin ja mene kotiin!"

Äärimmäisessä hädässään huusi hän kovalla äänellä:

"Mene pois minun tyköäni, saatana! Auta minua Herra Jumala!" Sitten tuupertui hän lopen väsyneenä tien varrella olevalle kivelle ja jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan.

Kun hän siitä nousi, oli hänen henkensä voittanut. Hän tunsi mielensä levolliseksi -- se oli hiljaista harkittua lepoa aivan kuin olisi hän tehnyt tilin elämän kanssa ja valmistautuisi kuolemaan.

Uskoen tehtäväänsä meni hän nyt rohkeasti tuohon tuntemattomaan kaupunkiin ja kysyi ensimäiseltä vastaantulevalta, missä kirjapaino oli.

No, olihan se Raatihuoneen kadun varrella, aivan yliopiston kirjastorakennuksen ja hotelli d'Angleterren vieressä.

Hauge kyseli tavan takaa, päämääräänsä päästäkseen, ja pian seisoi hän, sydämen kuuluvasti pamppaillessa, Raatihuoneen kadun varrella olevan Jens Örbeck Bergin kirjapainon ulkopuolella.

Hän tarttui varovasti oven ripaan ja astui sisälle.

"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän melkein vapisevin äänin.

Kirjanpainaja Berg, joka itse oli saapuvilla, seisoi pöydän ääressä, joka oli Raatihuoneen kadulle päin olevan ikkunan vieressä ja selaili joitakin papereita.

Hän katseli silmälasiensa yli Haugea.

"Ei", vastasi hän. Hän oli heti havainnut, että tulija oli talonpoika; ne tulivat usein tuoden lauluja ja muutakin painettaviksi, mutta niillä ei koskaan ollut millä maksaa.

Kirjanpainajan terävä vastaus vaikutti Haugeen kuin isku vasten suuta. Hän jäi seisomaan oven suuhun aivan puhumattomana. Hän katseli ujosti ympärilleen ja oli vaiti. Kirjanpainaja Berg katsahti taasen tuohon nuoreen talonpoikaan.

"Emme me painata sellaista", sanoi hän. "Eikä minulla muuten ole aikaakaan sinun kanssasi enää puhella."

Hän kokosi paperinsa, pisti ne taskuunsa ja meni ulos.

Hauge jäi vielä seisomaan nuorten miesten keskelle, jotka seisoivat ja latoivat käsikirjoituksia, jokainen kirjasinlaatikkonsa ääressä.

Ei siinä paljonkaan puhuttu. Nuorukaiset vilkasivat häneen tavan takaa ja hymyilivät.

Kun Hauge oli vähäisen päässyt entiselleen, otti hän esiin kirjoituksensa.

Lähinnä oleva nuorukainen katseli kirjoituksia kauempaa.

"Sinulla taitaa olla viisuja?" kysäsi hän sitten.

Hans Hauge puisteli päätään.

"Eivät ne sellaisia ole", vastasi hän.

Nuorukainen tuli latomalaatikoltaan hitaasti laahustaen Haugen luo.

"Saanko katsoa", sanoi hän.

Hauge antoi hänelle kirjoituksensa.

Nuorukainen luki päällekirjoituksen:

"Mietelmiä maailman huonoudesta, laatinut 5 luvuksi ja lyhyesti kirjoittanut vähän kokenut ja vähän kirjanoppinut nuorukainen Hans Nielsen Hauge Rolfsöstä Tunen pitäjästä."

Nuorukainen luki tämän puoliääneen.

"Tämä taitaa olla hauska kertomus tahi rakkausjuttu", sanoi hän.

Hans Hauge punastui mielipahasta.

"Saatpa uskoa että se on hauska juttu", sanoi hän.

"Mutta rakkauskirja se tavallaan voi olla."

Nuorukainen rupesi selailemaan. Hän luki sieltä ja täältä. Mutta sitten hän lopetti ja ojensi käsikirjoituksen takaisin Haugelle.

"Tämähän on jumalinen kirja", sanoi hän. "Sitä ei kannata painattaa. Eihän kukaan sellaista osta."

Haugen siniset silmät välähtivät.

"Luulin eläväni kristityn kansan keskellä", sanoi hän ja hänen äänessään oli omituinen sointu, jonka kaikkien täytyi huomata ja ymmärtää.

Kirjanpainaja-nuorukainen hymyili.

"No niin, sinä olet nyt kirjapainossa", vastasi hän.

"Niinpä olenkin", vastasi Hauge, "ja juuri täällä kaiketi on saatavissa apua Jumalan sanan levittämiseksi!"

Hän oli pannut käsikirjoituksensa taskuunsa.

Latoja ei vastannut heti. Hän katseli toisia, jotka hymyilivät.

"Täytyyhän jokaisen elää", vastasi hän. "Eihän voi painattaa sellaista, jota ei kukaan osta."

Hauge oli lämmennyt.

"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Täytyy kunkin elää. Ja johtuupa suuri edesvastuu painattaa sellaista, joka houkuttelee kansaa hukkaamaan sekä sielunsa että ruumiinsa ja unhottamaan, että löytyy sellaistakin, jota kutsutaan ijankaikkiseksi elämäksi -- tahi ijankaikkiseksi kuolemaksi. On synti ja häpeä, että sellaista painetaan ja myydään."

Ei kukaan vastannut. Latojat seisoivat latomalaatikkojensa luona ja tekivät työtään.

Mutta vähän ajan kuluttua sanoi se latoja, joka oli puhunut Haugen kanssa:

"Etpä sinä näytä olevan pelkuri."

Hän ei katsonut Haugeen.

Hauge seisoi nyt levollisena. Oli kuin kaikki epäilys ja pelko olisi poispyyhitty.

"En ole", sanoi hän. "Sen, joka tekee oikein, ei tarvitse mitään peljätä. Muuten minulla on se, joka auttaa, jos hätä tulisi."

Nuorukainen katsoi häneen.

"Vai niin, kuka se on?" kysäsi hän. Häneen pälkähti ajatus, että Hauge ehkä oli jonkun Kristianian mahtavan herran lampuoti.

"Jumala", vastasi Hans Nielsen Hauge värähtämättä ja silmiään nuorukaisesta kääntämättä.

Tämä tuli omituisen näköiseksi kuultuaan Haugen sanat.

Hän yritti hymyillä.

"Eihän se ole huono ystävä", sanoi hän.

"Eipä ole", vastasi Hauge. "Se mies olisi hyvä olemaan ystävänä yhdelle ja toisellekin."

He katselivat toisiaan, eikä kukaan vastannut.

Sitten sanoi vihdoin se, joka seisoi lähimpänä:

"Saatpa tulla huomenna puhumaan kirjanpainajan itsensä kanssa; häntä ei voi enää tänään tavata."

"Aivan siten on Jumalammekin laita", vastasi Hauge. "Voipa tulla se päivä, jolloin hän ei ole tavattavissa. On parasta pitää varansa."

Sen sanottuaan hän lähti.

"Sepä oli kummallinen mies", sanoi latoja toisille.

Toiset hymyilivät.

-- -- --

Seuraavan päivän aamuna ennenkuin kirjanpainaja Jens Örbeck Berg vielä oli tullut konttoriinsa, tuli Hans Nielsen Hauge takaisin.

"Ei ole", vastasi pari latojaa hänen kysymykseensä. "Saatpa tulla takaisin illalla. Mestari ei ole tänään päivällä tavattavissa."

Hauge meni.

Illan suussa tuli hän kolmannen kerran.

Silloin oli latomossa vaan yksi ainoa nuorukainen, sama, jonka kanssa hän oli eilen puhunut.

"Eipä olisi hyvä, jos Jumala olisi niin vaikeasti tavattavissa kuin kirjapainon mestari täällä", sanoi Hauge.

Nuorukainen nauroi.

"Mutta minusta hän nyt ei kuitenkaan pääse", jatkoi Hauge. Hän otti esille käsikirjoituksensa ja alkoi selailla sitä.

Nuorukainen seisoi ja katseli.

Hauge istui siellä olevalle puutuolille.

"Kirjan täytyy tulla painetuksi, vaikkapa itse sen latoisin", sanoi hän ja hymyili.

"Saisitpa sitten käydä opissa", sanoi nuorukainen. "Sepä kestäisi monta vuotta."

"Mikäpä muu auttaisi", sanoi Hauge. Hän selaili taaskin ja luki.

"Sinä olet täällä luottamusmies, kuten huomaan", sanoi hän ja katsoi lempeästi latojaan. "Ehkäpä sinä voisit antaa minulle neuvoja yhdessä jos toisessakin."

Nuorukainen ei vastannut.

Sitten Hauge nousi ylös, meni pöydän luo ja ojensi nuorukaiselle käsikirjoituksen.

"Luehan tuosta", sanoi hän. "Luuletko olevan vaarallista painattaa sellaista."

Latoja luki. Se oli juuri eräs niistä kohdista, joissa oli hyökkäyksiä papistoa vastaan ja jonka hänen veljensä oli kehottanut pois pyyhkimään.

Latoja luki kauan. Vihdoin nosti hän silmänsä.?

"Sinäpä olet sotainen mies", sanoi hän.

"Täytyyhän olla sotainen siinä, missä on kysymys totuudesta ja oikeudesta", vastasi Hauge.

Latoja katsahti häneen ja katseessa oli jotakin ihailua.

"Aivan niin", sanoi hän. "Jos se on totta, niin on se totisesti myös sanottava."

"Totta se on", sanoi Hauge lämpimin äänin, "ja sanottava se on, vaikkapa sitten joutuisin kuritushuoneeseen siitä!"

Latoja hymyili.