Part 7
Tällaisena hetkenä ei hän enää voinut tehdä työtä; aura sivuttain käännettynä ja hevonen ohjakset irrallaan ajoi hän pihaan, riisui hevosen ja meni kamariinsa. "Joko on valmista?" kysyi äiti hänen mennessä ohitse. "On täksi päiväksi", vastasi hän. Sitten meni hän edelleen portaita ylös ja heittäytyi vuoteeseensa. Silloin tunsi hän kaikkien jäsentensä vapisevan. Mutta samalla kertaa tunsi hän onnellista, leppoisaa rauhaa, joka sai hänet unhottamaan kaiken muun.
Silloin rukoili Hans Nielsen Hauge Jumalaansa. Rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka olivat vajonneet pahuuteen, että Jumala armossa viivyttäisi rangaistustaan, että he voisivat tulla kääntymykseen.
Ja hän kuuli sielunsa korvalla Jumalan äänen, joka vastasi hänen rukoukseensa:
"Kenenkä minä lähetän kutsumaan minun suurelle ehtoolliselleni, kutsumaan kaikilta kulmilta, pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä?"
Hänen rintansa kautta kulki kuin tulen poltto, hänen siinä maatessaan kädet ristissä rinnalla ja silmät auki. "Herra, lähetä minut!" kuiskasi hän. Ja hän tunsi samalla, että hän voisi vaikkapa kuolla pelastaakseen yhden ainoankin sielun.
Sitten puhui taasen Jumalan ääni, tällä kertaa aivan kuin hänen omasta sisimmästään:
"Sinun pitää tunnustaa minun nimeni ihmisten edessä, kehoittaa heitä kääntymykseen ja etsimään minua, niin kauan kuin minä olen läsnä, ja sinun tulee liikuttaa heidän sydämiään niin, että he voisivat kääntyä pimeydestä valkeuteen."
Hans Hauge ummisti silmänsä.
"Niin, aivan niin, Herra!" kuiskasi hän ja jäi kauaksi aikaa siten makaamaan.
Kun äiti tuntia myöhemmin tuli ylös, nukkui hän. ja äiti ihmetteli lapsen hymyä nukkuvan poikansa kasvoilla.
Äiti herätti hänet.
"Sinäpä nukut hyvät päivällisunet", sanoi hän.
Hans katsahti ihmetellen ympärilleen. Sitten hän muisti kaikki ja hymyili. "Aivan niin, äitiseni", vastasi hän. "En ole pitkiin aikoihin niin makeasti nukkunut."
"On mainio ilma", sanoi äiti.
"Niinpä on -- oikein siunattu ilma", sanoi Hans Nielsen Hauge ja nousi hymyillen istumaan.
"Onpa silloin aika tarkoin käytettävä että saadaan vilja maahan", sanoi äiti.
Hans Nielsen istui kuten ennenkin, onnellisesti hymyillen.
"Niinpä niin; nyt on Jumalan siemen kylvettävä", sanoi hän, "ja minä tulen käyttämään tarkoin aikani."
Äiti katseli alaspäin, puhumatta mitään.
Ja Hans Hauge tunsi palavaa halua tarttua hänen käsiinsä ja kertoa hänelle kaikki, jotta hänkin voisi tulla uskovaiseksi ja onnelliseksi, kuten Hans itsekin oli, mutta samalla oli kuin hän ei olisikaan mitään tuntenut ja hän tunsi itsensä äkkiä varsin ujoksi.
Niinpä vaikeni hän, pani verkalleen takin päällensä ja meni taas työhönsä. Mutta siinä päivän pitkään kyntäessään tunsi hän koko ajan vastustamatonta halua puhua kaikille autuutensa asiasta; hänestä tuntui kuin olisi jokainen hetki, minkä hän uhrasi tämän maailman asioille, korvaamaton synti ja vahinko; sillä milloin tahansa voi joku sielu mennä pois ennen kääntymystä.
Niinpä hän ei enää voinutkaan olla puhumatta läheisilleen asiastaan; vaan heti kun aurinko oli laskenut ja työ lopetettu pyysi hän illallisen jälkeen molempia sisariaan, Kaarinaa ja Annea, tulemaan kanssaan.
Sisaret nousivat ylös ja seurasivat häntä ihmetellen.
Sitten kulkivat he kaikki hänen osottamaansa tietä vainioiden poikki sille pellolle, jota hän sinä merkillisenä päivänä oli kyntänyt.
Siihen seisahtui Hans Nielsen Hauge.
Hän tarttui kummankin sisarensa käteen ja hänen silmissään oli jotakin erikoisen lempeätä.
"Ainoastaan erään seikan tahdoin sanoa", sanoi hän lämpimällä äänellään. "Minä uskon saaneeni rauhan Jumalani kanssa; jotta, jos minä tänä yönä kuolisin, menisin minä autuuteen. Kunhan voisin siellä tavata teidät molemmat."
Molemmat sisaret olivat hämmästyksissään ja vaikenivat.
Sitten Anne yhtäkkiä rupesi itkemään: "Jumala antakoon meille armonsa, että niin tapahtuisi", sanoi hän. Ja kun toinen sisar katsahti ylös oli hänenkin silmänsä kyynelissä. Mutta Hans Nielsen Hauge silitteli Anne-sisarensa kättä tavan takaa.
"Tehkäämme työtä siinä mielessä", sanoi Hans iloisesti.
Ja nämä kolme sisarusta kävelivät kauan vainioilla sinä kevätiltana.
"Missä te olette olleet?" kysyi äiti, kun he tunnin kuluttua palasivat.
"Me olemme kyntäneet ja kylväneet", vastasi Hans Nielsen Hauge ja katseli hymyillen sisariaan.
Ja hekin hymyilivät.
SEITSEMÄS LUKU
Kevät edistyi.
Hans Nielsen Hauge kävi työssään, kuten ennenkin. Ei hän puhunut kenellekään omaiselleen ihmeellisestä kokemuksestaan tuona kevätpäivänä; mutta koko hänen olennostaan ilmeni rauhan ja hiljaisen onnen piirre, minkä kaikki huomasivat.
Äiti tämän parhaiten huomasi. Kun hän säännöllisesti puuhasi talon monissa askareissa ja oli usein huolissaan että kaikki menisi järjestyksessä tuossa suuressa talossa, jossa oli paljon ihmisiä, oli hänen vaikeata käsittää mitenkä hänen poikansa päivä päivältä, viikko viikolta voi käyskennellä niin hiljaisena ja niin onnellisesti hymyillen.
"Mistä sinä olet niin iloinen?" kysyi hän eräänä päivänä, kun Hans tuli työstään tupaan juomaan.
"Iloitsen Jumalan armosta, äitini", vastasi hän.
Äiti vaikeni.
"On kuin joisin elävää vettä" sanoi Hans. Hän laski astian kädestään ja seisoi, katsellen äitiään.
"Niin, Jumalan armo on suuri", vastasi vihdoinkin äiti. "Mutta maa on kuitenkin täynnänsä surua ja syntiä."
"Mutta sitä ei ole taivaassa, äiti", vastasi Hans Nielsen Hauge.
Äiti vaikeni taaskin ja rupesi jotakin hommaamaan. Ei hän voinut väitellä enempää pojan selvän järjen ja selvien, lyhyitten vastausten vuoksi. Ne tekivät hänet kuin aseettomaksi.
Mutta vähän ajan kuluttua sanoi äiti:
"Mutta etkö sinä nyt ole maan päällä, Hans?" Hän ei katsonut poikaan puhuessaan.
Nyt poika oli hetkisen vaiti.
Hän tuli ajatelleeksi äidin hyvyyttä ja kaikkia hänen huoliaan maallisista asioista, mitkä johtuivat rakkaudesta häneen ja muihin, ja hän tunsi melkein tuskaa siitä, että hänet yhdellä nykäisyllä oli vedetty pois kaikista maailman huolista, onnelliseen sielun yhdessäoloon Jumalan kanssa.
"Meidän Herramme on ollut hyvä minulle", sanoi hän hiljaisesti.
Äiti teki töitään.
"Sehän on varsin hyvä asia", sanoi hän.
Hans astui äitiään kohden. Hänessä syttyi erityinen rakkaus äitiin, joka työskenteli niin suurella huolella heidän kaikkien hyväksi.
"Rakas äiti!" sanoi hän lempeästi ja lämpimästi; hän seisoi äidin lähellä silmät loistavina.
Äiti nosti silmänsä työstään.
"Rakas Hans!" sanoi hän. Sitten hän väsyneesti hymyili.
Sitten hän taas katseli työtään ja jatkoi sitä.
"Kunhan sinulle vaan ei mitään tapahtuisi", sanoi äiti hiljaisesti ja lempeästi.
"Kunhan et vaan mene pois meidän luotamme?" sanoi hän vielä, vapisevin äänin.
Ja taaskin lämpeni Hans Haugen mieli äitiään kohtaan.
"Kunpa sinullekin, äiti, tapahtuisi jotakin!" sanoi hän liikutettuna.
Äiti katseli häneen. Silmät kysyivät, mutta hän ei puhunut mitään.
Silloin sanoi poika:
"Sinä olet kastettu Mariaksi, äiti. Maria istui Vapahtajan jalkaan juuressa; mutta oli toinen, jonka nimi oli Martta -- hän huolehti enemmän maallisista asioista."
Ensimäisen kerran oli hän äidilleen tehnyt huomautuksen ja sen he molemmat tunsivat.
Äidin kelmeille kasvoille ilmestyi vähän enemmän väriä.
Hän katsahti poikaansa äkkiä, mutta loi taas silmänsä alas ja jatkoi työtään.
"Saapa vaan huolehtia", sanoi hän. "Niinkauan kuin täällä maan päällä puuhailee", lisäsi hän hiljaisesti.
Sitten Hans Hauge silitteli äitinsä hartioita.
"Älä ole minuun pahastunut, äiti", sanoi hän.
Äiti loi silmänsä häneen ja hymyili sekä jatkoi sitten taas työtään.
Poika lähti pois hitaasti ja hiljaisena.
* * * * *
Hans Nielsen Haugessa oli syntynyt väsymätön halu tutkia Jumalan sanaa, samalla kun hän tunsi etääntymistä kaikesta maallisesta. Oli kuin hän olisi elänyt henkiolemustilassa. Päivätyön loputtua meni hän mielellään heti ylös kamariinsa ja siellä voivat hänen äitinsä tahi sisarensa aina tavata hänet, kumartuneena raamatun tahi vanhan postillan yli. Oli kuin olisi henki ollut kysymyksessä hänen valmistuakseen ja päästäkseen täyteen selvyyteen. Hänestähän oli tuleva Jumalan todistaja maan päällä!
Yön toisensa jälkeen istui hän ylhäällä; hän nukkui ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa, ajatteli, luki ja ajatteli, luki ja ajatteli.
Hän tunsi kuin olisi hän ammentanut tyhjentymättömästä kaivosta; hän tunsi olevansa ikäänkuin ajan ja paikan ohitse vietynä ja että hän yhdessä Jumalan pyhäin todistajain kanssa maan päällä hallitsi lihansa voidakseen puhua hengen ikuisia puheita.
Aterioilla ollessa söi hän vähän. Äiti, joka tämän huomasi, kehoitti häntä:
"Sinun täytyy syödä", sanoi hän.
"Sitähän teen", vastasi poika.
"Mutta sitähän sinä et tee", väitteli äiti.
Sitten söi hän vähäsen, tehdäkseen äidille mieliksi.
"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä", sanoi hän silloin mielellään.
Mutta äiti vilkasi toisiin ja ravisti päätään.
Taisipa täten kulua kuukausi. Hans Nielsen Hauge, vaikka hän olikin luonnostaan voimakas, alkoi havaita seuraukset siitä henkisestä ja ruumiillisesta jännitystilasta, jossa hän niin kauan oli ollut. Hän oli tullut kalpeaksi ja alkoi laihtua; öisin hän hikoili ja vähän väliä tunsi hän väsymystä, ja ruokahalua ei ollut.
Isä, joka muuten ei yleensä paljon puhunut eikä erikseen pannut huomiota lasten ulkonäköön, tarttui eräänä päivänä asiaan.
"Oletko sairas, Hans?" kysyi hän.
Hans hymyili.
"En ole", vastasi hän.
Isä katsoi häneen tutkivasti.
"Sinä olet kalpea", sanoi hän.
"Voihan niinkin olla", vastasi Hans. "Kysytään voimia tullakseen Jumalan lapseksi."
Isä vaikeni ja katseli häntä.
"Vai niin", sanoi hän.
Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
"Saatpa lueskella kohtuudella. Ihmisen on vastattava myös ruumiistaan."
Hans Nielsen astui lähemmäksi.
"Sielu on ensi sijalla", vastasi hän.
Isä katsahti alaspäin.
"Niinpä niin -- mutta" -- nyt hän taasen katsoi ylös. "Tee vaan niin, mikä oikein on, Hans", sanoi hän hiljaisesti, lempeällä, vakaalla äänellään. "Ehkäpä löytyy neuvo ruumiiseenkin nähden."
Silloin tarttui Hans Hauge isänsä käteen.
"Rakas isä", sanoi hän.
Ja he menivät kumpikin omalle taholleen.
Mutta sinä iltana tuli äiti itkenein silmin yläkamariin, jossa Hans istui ja luki.
Hän tuli aivan lähelle, kumartui pojan yli ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
"Rakas Hans, lopeta nyt", pyysi hän. "Tämä käy hullusti."
Ja hän purskahti itkuun.
Hans Nielsen käänsi kasvonsa hänen puoleensa.
"Ei, äiti", sanoi hän. "Kyllä kaikki hyvin käy."
Äiti nyyhkytti eikä päästänyt häntä.
"Ei," sanoi hän itkien. "Sinä luet järjen itseltäsi. Sinä luet terveyden itseltäsi! Rakas Hans, lopeta nyt tämä homma!"
Silloin irroitti Hans Hauge vakavana äidin käsivarren kaulaltaan.
"Ei äiti! Siihen sinä et minua milloinkaan saa!" sanoi hän lempeästi, mutta varmasti.
Äiti kääntyi hänestä.
"Sinä menet pois meiltä", nyyhkytti hän kädet silmillä.
"No, koetahan sitten löytää minut uudestaan!" sanoi Hans Nielsen Hauge. "Sinunhan tulee siinä tapauksessa kulkea vaan samaa tietä."
Hän oli noussut seisomaan.
"Silloinhan täytyy kuolla", kuiskasi äiti.
"Se on vaan elämäksi, äiti", vastasi poika. "Hyvä Jumala! Muutama vuosi aikaisemmin tahi myöhemmin meidän kuitenkin täytyy kuolla, mutta sielu elää, äiti. Siitä vaan on kysymys saapuuko se Jumalan luo vai joutuuko se kadotukseen."
Sitten äiti oli vaiti pitkän ajan. Hän seisoi poispäin kääntyneenä; poika seisoi ja katseli häntä odotellen.
Vihdoinkin äiti puhui:
"Kunhan vaan voisi", kuiskasi hän.
Sitten Hans Nielsen Hauge käänsi hänet itseensä päin.
"On vaan koetettava, äiti", sanoi hän. "On vain annettava itsensä Jumalalle. Kunhan tietäisit miten autuasta se on! Silloin loppuvat surut!"
Äiti syleili häntä.
"Oi, Hans, Hans!" nyyhkytti hän.
Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän:
"Uskotko minun tohtivan!"
Hiljaisuus vallitsi. Poika seisoi ja tuki äitiään.
"Sen toki tohdit", sanoi hän vihdoin hiljaisesti.
"Sen kaikki tohdimme heti kun kadumme syntimme."
Äiti puristi Hansin kättä.
"Sinähän sen tiedät!" kuiskasi äiti.
Hans Nielsen Haugessa tuntui jotakin kummallista. Hänestä tuntui kuin olisi hänen äitinsä hänen oma lapsensa.
Hän pani kätensä äidin pään päälle ja luki hiljaisesti "Isä meidän!"
Ja Jumalan rauha laskeutui tuohon pieneen kamariin.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge oli alkanut kansanopetus-työnsä. Kevättyönsä Norjan kristikansan keskuudessa ja omassa perheessään, ja siunaus seurasi häntä.
Kesällä vuonna 1796 oli koko Niels Mikkelsenin perhe kääntänyt mielensä taivaallisiin asioihin pois maailman menoista; he olivat ruvenneet ymmärtämään, mitä Hans tahtoi ja että hänellä oli erikoinen kutsumuksensa toimitettavana.
Isä, joka jo kauan oli ollut vakavaluontoinen mies ja joka kaikkein ensimäiseksi oli ymmärtänyt poikansa, oli nyt, kun hän havaitsi, että poika teki työtään terveellä ja vakavalla pohjalla, innokkain häntä tukemaan ja vahvistamaan häntä hänen aikomuksessaan: herättää elävä ja hedelmällinen usko Jumalaan kansan keskuudessa.
Kun äiti toisinaan murehti sitä, mitenkä heidän poikansa, joka oli oppimaton mies, voisi ottaa tuon suuren vastuun, joka johtui Jumalan sanan muille julistamisesta ja heidän sielujensa pelastukseen johtamisesta, lohdutti isä häntä aina sillä, että Kristuksen opetuslapsetkaan eivät olleet muuta kuin alhaisia, oppimattomia kalastajia, ja "onhan talonpoika toki yhtä hyvä kuin kalastajakin", lisäsi hän hymyillen.
"Ei kuitenkaan ihmisiä kalastamaan", vastasi silloin äiti.
"Mutta kylvämään Jumalan sanaa kautta maan", sanoi Hans Nielsen Hauge itse, joka useinkin kuunteli näitä vakavia neuvotteluja hänestä ja hänen tulevaisuudestaan. Mutta kun kyläläisiä, sukulaisia ja muita tuli Niels Mikkelsenin luokse ja kun nämä puhuivat ja olivat huolissaan siitä, mihin tämä kaikki johtaisi, silloin Niels Mikkelsen aina vastasi:
"No, kyllä Hans asiansa toimittaa."
Nyt tapahtui kuitenkin sellaista, mitä vanhemmat vähimmin ajattelivat, että nimittäin Hans Nielsen Haugen vakavimmin valmistautuessa työhönsä tulikin kiusauksen pahin rajuilma hänen päällensä.
Hän tutkisteli raamatun oppia armon valinnasta. Sanat: "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut" olivat kuin tulikirjaimin hänen sielunsa silmissä sekä öin että päivin.
Jos asianlaita kerran oli siten, että Jumala oli valinnut muutamat ja etukäteen hyljännyt monet, niin mitäpä sitten hyödyttääkään niiden, jotka olivat hyljätyt, koettaa kääntyä synnistään? Eiväthän he missään tapauksessa voineet odottaa saavansa armoa! Ja mitäpä silloin hyödytti hänenkään lähteä opettamaan noille monille Jumalan sanaa ja koettaa kääntää heidän sielujaan Hänen puoleensa? Jos he jo etukäteen olivat hyljätyt, niin eihän hän voinut heitä enää auttaa. Ja jos taasen toiset olivat etukäteen valitut, niin tulivat he pelastetuiksi ilman hänen apuaan; heidänhän _täytyi_ tulla pelastetuiksi.
Hän kärsi epätoivon tuskia. Ehkäpä hän itsekin oli yksi hyljätyistä ja ainoastaan kuvitteli saaneensa vastaanottaa Jumalan armon?
Silloin hän sielunhädässään turvautui seuraavaan raamatun paikkaan: "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset autuaiksi ja totuuden tuntoon tulisivat", ja joka kerta kun kiusaus kävi häneen käsiksi, kertasi hän tämän kohdan kuuluvasti itsekseen.
Vihdoinkin hän pääsi asiasta selvyyteen. Jumala, tuo rakas ja vanhurskas Jumala, ei voinut ketään valtakunnastaan sulkea, kun he vaan sydämestään häntä etsivät; ihmiset itse, kääntymällä pois hänestä, sulkivat itsensä pois armosta, ja kun Jumala kaikkitietäväisyydessään näki ettei armoa otettu vastaan, otti hän sen heiltä pois ja antoi heidän sydämensä paatua. Ja taaskin tuntui nuoresta talonpojasta kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen.
Mistä sinä tiedät kutka noiden monien kääntymättömien joukossa ovat minun valituitani ja niitä, jotka tulevat pelastetuiksi? Mutta kuinka he voisivat tulla pelastetuiksi kun ei kukaan heille julista? Lähde sinä, valitsemani ase, ja puhu kaikille, jotka ymmärtävät puhettasi! Mene ja puhu koko kansalle! Sillä minun aikani on läsnä!
Hans Nielsen Hauge oli taas voittanut rauhan sielulleen ja hänen sydämensä paloi päästä olemaan Jumalan todistajana maailmassa.
Mutta olipa muitakin seikkoja, muitakin kiusauksia, jotka ensin olivat voitettavat.
Hän, kuten muutkin nuoret miehet, alkoi tuntea luonnon suuria kiusauksia. Se, mitä hän ennen oli tuntenut vaan tuulahduksena vaarallisesta vietistä, kuin eksyneenä tuoksuna jostakin vieraasta asiasta, se ilmestyi nyt voimakkaine vaatimuksineen.
Hänen ajatuksensa rupesivat kohdistumaan naisiin, vaikka hän ei tuntenutkaan kaipausta ketään erityistä kohtaan. Hän kyllä tiesi, että tämä kaipaus oli luonnollinen asia, mutta hän tiesi myöskin, että synti väijyi sen lähellä aivan kuin kyykäärme ruusupensastossa, ja hän tunsi sekä öin että päivin mitenkä se asia pyöritti hänen ajatuksiaan tässä ainoassa ja vieroitti häntä hengellisistä. Tämä ei saanut tapahtua. Ja Hans Nielsen Hauge ei ollut sellainen mies, että olisi jättänyt asian kesken, kun hän kerran oli käynyt siihen käsiksi. Aina kun nuo ajatukset ja unelmat ilmestyivät, karkoitti hän ne pois.
Öisin hän makasi valveilla rukoillen; päivin hän teki raskainta työtä. Mutta kun taistelua kesti liian kauan ja hän tunsi, että paha ei tahtonut häntä jättää, silloin hän itki ja valitteli vuoteellaan ja puheli äänekkäästi Jumalan kanssa:
"Rakas Isäni ja pyhä Jumala! En voi Sinua palvella enkä tunnustaa Sinun nimeäsi ihmisten edessä tahi opettaa muita silloin, kun minua itseäni pahat himot vaivaavat!"
Silloin hänestä tuntui kuin olisi Jumala vastannut:
"Sinun pitää vallita himosi eikä himosi sinua! Mene rauhaan ja opi olemaan oma herrasi; mutta älä rukoile, että orjasi, himo, otettaisiin sinulta pois. Joka päivä tulee hänen palvella sinua ja sinun pitää olla hänen valtijansa."
Ja nuori mies, joka oli luullut voivansa karkoittaa maalliset asiat tässä maailmassa, oppi taipumaan nöyryydessä Jumalansa edessä, oppi käymään jokapäiväistä hengen ja lihan taistelua.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge kirjoitti.
Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli tullut selville kutsumuksestaan ja aivan tähän saakka -- nämä kaksi kuukautta, mitkä olivat hänelle olleet kuin kokonainen elämä -- oli hän tilaisuuden sattuessa puhunut ihmisten kanssa siitä, mikä oli hänen sydämellään. Useat olivat heränneet hänen puheestaan, mutta useimmat kohtelivat häntä ivaten ja pilkaten ja hänestä rupesi käymään kaikenlaisia kummallisia huhuja paikkakunnalla. Oli jotain aivan uutta ja ennen kuulumatonta, että alhainen talonpojan poika tahtoi ruveta julistamaan Jumalan sanaa ihmisille, ja olipa niin tuoreessa muistissa sekä Kristen Glengin että Puukenkä-Ingebrigtin sanan julistus, ettei kukaan voinut ajatellakaan sellaisen voivan loppua muuhun kuin intoiluihin ja erhetyksiin.
Hans Nielsen Hauge kirjoitti.
Hänestä oli ennen kaikkea tärkeätä, että ihmiset, ennenkun hän julkisesti esiintyisi, olisivat täydellisesti ja totuuden mukaisesti selvillä sekä hänen kääntymisensä historiasta että siitä, mitä hän piti todellisena kristillisyytenä. Sittenpähän maailma voisi puhua mitä pahaa vaan haluaisi. Kaikki he saisivat kuitenkin selvän ja todellisen tiedon asiasta!
-- -- --
Oli tultu keskikesään vuonna 1796.
Haugen talon suuressa tuvassa istui Niels Mikkelsen itse leveän pöydän päässä. Hänen vasemmalla puolellaan, seinänvieruspenkillä, istui hänen poikansa Mikkel, joka siihen aikaan oli Tunen pitäjän nimismiehenä; häntä vastapäätä istui Hans. Oli aamupäivä; ovi oli auki; aurinko paistoi pöydälle; äiti askarteli milloin ulkona, milloin sisällä.
Hans Nielsenin edessä oli avoinna olevia kirjoja ja niiden vieressä kirjoitettuja papereita.
Nuo kaksi muuta istuivat vakaina kuunnellen; Hans Nielsen Hauge puhui.
Hän luki omaisilleen kirjaansa "Maailman turmeluksesta."
Nyt lopetti hän lukemisensa ja vilkasi kysyvästi noihin toisiin.
Oli tultu kohtaan, joka sieti tarkkaa punnitsemista. Mikkel-veli katseli suoraan eteensä; hänen silmissään oli epäilyksen ilme, hänen lempeät kasvonsa olivat sangen vakavat.
Isä puisteli hiljalleen päätään.
"Ne ovat kovia sanoja", lausui hän.
Hans Nielsen nyökkäsi päätään.
"Siinä on Jumalan oma tuomio vääristä ja farisealaisista Jumalan sanan julistajista", vastasi hän.
Nyt puhui veli Mikkel Nielsen.
"Juuri niin on asianlaita", sanoi hän, "ja sen kaikki ymmärtävät, että sinä vastustat sekä pappi Seebergiä että sitä kuollutta kristillisyyttä, jota kirkoissa julistetaan. Mutta mahtaneeko sinun, oppimattoman miehen, asiana olla niin ankarasti hätyyttää oppineita; siitä seuraa vaan se, että he vainoovat sinua ja tekevät sinulle kaikkea vahinkoa, minkä voivat. Siten on tätä ennen tapahtunut, siten tulee kaiketi nytkin käymään."
"Aivan niin käykin", sanoi isä.
Hans Nielsen Hauge katseli isäänsä ja veljeään.
Sitten sanoi hän iloisesti hymyillen.
"Sellaista täytyy olla valmis kärsimään, jos tahtoo palvella Jumalaa täällä maailmassa. Niin on tapahtunut ennenkin; enhän voi odottaa, että minulle tapahtuisi toisin."
Hän istui paikallaan varsin levollisena.
Tuli hetkeksi hiljaisuus. Isä istui kauan ja tuijotti eteensä. Sitten sanoi hän sävyisästi:
"Ei -- tosiaankaan ei ole muuta odotettavissa." Ja hän huokasi syvään.
Sitten sanoi Mikkel-veli:
"Sinä joudut vankilaan, Hans!"
Hans katsoi suoraan veljeään.
"Niin tapahtukoon. Kristuksen opetuslapset joutuivat myöskin vankilaan. He kuolivat Jumalan tähden!"
Mikkel Nielsen Hauge nyökkäsi.
"Niinpä niin", sanoi hän, "mutta millä tavalla luulet saavasi toimeen sen, mitä aiot, kun istut vankilassa etkä saa kenenkään kanssa puhua, etkä kenellekään kirjoittaa?"
Hansin kirkkaat, ymmärtäväiset silmät tarkkasivat kysyvästi veljeä.
Hans Nielsen Hauge oli vaiti.
Tämäpä oli väite, jota hän ei ollut ajatellutkaan.
"Eikä kirja siitä tule huonommaksi, jos pyyhitkin siitä pois nuo kovat sanat pappeja vastaan", lisäsi Mikkel.
Hans Nielsen istui epäröivänä.
"Ehkäpä", sanoi hän vihdoin ja alkoi selailla kirjoittamiansa papereita.
Sitten hän taasen vaikeni.
Hiki nousi hänen otsalleen.
Tulisiko hänen, oman itsensä vuoksi ja helpottaakseen työtään, pyyhkiä siitä se, mikä on täyttä ja surullista totta? Tulisiko hänen jättää sillensä se, että papit olivat väärentäneet ja kieltäneet kristillisyyden sisimmän ytimen?
Tahi ehkäpä _hän_ ei ollutkaan kutsuttu tuomitsemaan niitä, jotka Jumalan asettama hallitus oli pannut opettamaan Jumalan sanaa maailmassa?
Hän pyyhki hien otsaltaan.
"Ehkäpä", sanoi hän. Ja vähän ajan kuluttua lisäsi hän:
"Saanpa miettiä tätä seikkaa!"
Ja nuo kolme miestä harkitsivat kirjoitusta päivän mittaan tunnin toisensa jälkeen.
-- -- --
Hans Nielsen Haugelta meni neljätoista päivää ennenkuin hän tuli tästä kohdasta lopulliseen päätökseen. Mutta kun hän vihdoinkin oli tehnyt ratkaisunsa monen valvotun yön taistelun jälkeen, silloin olikin hänessä vakaantunut se päätös, että kaikki saisi jäädä sellaiseksi kuin hän ensin oli kirjoittanut.
"Ethän ole mitään pyyhkinyt?" kysäsi veli häneltä melkeinpä hämmästyneenä.
"En", vastasi Hans Hauge. "Se, mitä kirjoitin, oli vuodatettu sydämestäni ja se oli minun syvintä vakaumustani; sen vuoksi saapi se olla semmoisenaan. Tiedäthän ettei ole hyvä tehdä omaatuntoaan vastaan."
"Tee kuten tahdot", sanoi veli vakavana. "Mutta saatpa sitten myös olla valmis vastaanottamaan yhtä ja toista."
"Olenpa kylläkin valmis", vastasi Hans Hauge ja ojensi kätensä veljelleen. "Ja luulenpa, että tekisit kuten minä, jos olisit minun sijassani."
Silloinpa Mikkel Hauge hymyili.
"Voisipa tosiaankin niin olla", sanoi hän.
* * * * *
Oli kaunis kesäpäivä ennen juhannusta. Tunen pitäjän ja Kristianian kaupungin välisellä tiellä asteli yksinäinen vaeltaja. Hän oli talonpojan puvussa, kädessä oli sauva ja laukku selässä.
Hän käveli nopeasti, tuo muutaman vuoden yli kahdenkymmenen vanha mies. Toisinaan asettui hän lepäämään tien vierustalle, sitten hän taas asteli aika vauhtia.
Kulkija oli Hans Nielsen Hauge, joka oli matkalla pääkaupunkiin, saadakseen kirjansa painetuksi.