Part 6

"No, voinhan toki joskus sen tarvita", vastasi hän ja otti lahjan vastaan.

Ja kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli kirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän päätään ja katsahti äitiinsä. "Kyllä sinä sitä tarvitset", sanoi äiti.

Tulipa laukusta esiin tupakkakäärö, taas toinen, ja jopa kolmaskin.

"Koko miesväelle", sanoi Hans Nielsen ja hymyili.

"Ei, eihän toki," sanoi äiti.

"Sinähän annat pois kaiken, mitä olet ansainnut", sanoi Anne hiljaisesti.

Hans Nielsen katsahti heihin.

"Niinhän on tarkoituskin", sanoi hän.

Äiti katsoi häneen kysyvästi.

"_Sinäkö_ niin sanot", virkkoi hän. "Sinähän tahdoit, että jokaisen tuli säästää."

Hans pani kätensä hänen kädelleen ja katseli äitiään lämpimästi.

"Minä olen tahtonut paljon väärää, äiti", vastasi hän. "Mutta nyt teen lopun maailmallisista hommista, mitä minuun tulee. Saatpa nähdä, tästälähin on oleva toisin, äitiseni, -- Jumalan avulla!"

Hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.

Anne-sisar katsoi häneen rakkain silmäyksin.

Mutta äiti loi silmänsä alas ja toinen sisar, Kaarina, istui ihmetellen.

"Aivan niin -- hyvähän se on", sanoi äiti. "Mutta täytyypä ansaita elääkseen."

Äiti katseli Annea aivan kuin tukea odotellen.

Hans Nielsen sulki laukkunsa.

"Mutta minä rupean palvelemaan nyt yksinomaan Jumalaa, äitiseni", sanoi hän varmalla äänellä.

"Sen voi silti tehdä", sanoi äiti melkein surullisella äänellä.

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa", sanoi Hans Nielsen Hauge vakavana. "Se on varma se, äitini."

Hän oli pannut laukun kiinni ja ripusti sen nyt seinälle.

Äiti katseli alaspäin, neuvottomana.

"Voineepa niinkin olla", sanoi hän. Hän sai käsiinsä Annen uuden esiliinan ja pyyhkäsi sitä kädellään.

Vallitsi hetkisen hiljaisuus. Miesäänet alhaalta ladon sillalta kuuluivat uudelleen, toisinaan kuului isänkin karheampi ääni.

Äiti sai nyt rohkeutta. Sellaista ei varmaan isäkään hyväksyisi, jos hän saisi siitä kuulla.

"Uutisviljelys ojan varrella -- jätätkö senkin maatumaan?" kysyi hän äkkiä.

Hans Nielsen henkäsi kuuluvasti.

"Olen ajatellut myydä sen", sanoi hän.

Äiti vaikeni hetkiseksi.

"Ja mitä teet sen hinnalla?" kysyi hän sitten.

Hans Nielsen hymyili.

"Kyllähän siihen neuvo keksitään", vastasi hän. "Maailmassa on kylläkin köyhyyttä."

"Jumala meitä _siitä_ varjelkoon!" sanoi äiti.

"Ja muita myös", lisäsi poika.

Taaskin vallitsi hiljaisuus.

"Mutta mehiläisesi?" uskalsi Kaarina kysäistä.

"Ne me pidämme", vastasi Hans. "Niistä voi paljon oppia", lisäsi hän. "Ne lentävät kauas, mutta tulevat aina kotiin ja tuovat, mitä ovat koonneet."

"Lakkaatko siis tekemästä työtä?" kysyi äiti, melkein hätääntyneenä.

"En, äitiseni", vastasi Hans Hauge. "Nythän me vasta rupeammekin työhön -- me kaikki."

Äiti katseli häntä.

"Rupeatko sinä nyt meitä auttamaan?" kysyi hän.

"Tietysti me nyt kaikki autamme", vastasi poika.

Äiti nousi ylös.

"Täytyypä ajatella tulevaisuutta", sanoi hän ja huokasi samalla.

"Ja ijäisyyttä -- ensiksi", vastasi poika.

"Aivan niin, siinä olet oikeassa", sanoi äiti sävyisästi. Hän otti saamansa lahjan ja asteli hiljaisesti portaita alas.

Nuo kolme nuorta jäivät vielä istumaan.

Hans Nielsen katseli lempeästi molempia sisariaan.

"Me teemme kyllä työtä!" sanoi hän.

"Sitä kyllä saamme tehdä", vastasi Kaarina ja nousi seisomaan.

Hans Nielsen katseli häntä.

"En minä nyt aivan sitä tarkoittanut", sanoi hän. "Sinä ymmärrät minua kyllä, Anne" -- hän katseli toista sisartaan, joka myös nousi ylös lähteäkseen.

"Luulenpa ymmärtäväni", vastasi tämä.

Nuo kolme sisarusta menivät alas yksi kerrallaan, ja sitten ulos hiljaiseen kesäiltaan.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge näki sisarensa Annen yksinään menevän aittaan päin, aivan kuin hän olisi jotakin odottanut, seurasi Hans häntä.

Anne kääntyi veljeään kohti kuullessaan tämän tulevan.

"Rakas Hans", sanoi hän ja veli huomasi hänen lempeän silmäyksensä hämärässäkin.

"Niin", sanoi Hans ja seisoi aivan sisarensa vieressä.

"Sinä olet aivan oikeassa", jatkoi Anne. "Mutta menettele hellävaroin äidin suhteen -- tiedäthän, että hänellä on niin herkkä mieli."

Hans Nielsen katsoi sisartaan.

"Sen otan kyllä huomioon", sanoi hän.

"Niin, kyllähän sen tiedän", vastasi sisar. Ja molemmat kävelivät hitaasti edelleen vainion aidan luo, johon he jäivät seisomaan illan pitkän ja puhumaan hiljaisesti hyvistä asioista, tuo nuori mies ja tuo nuori nainen.

KUUDES LUKU

Oli joulu 1795.

Pienessä tuvassa, joka oli jonkun matkaa tieltä metsän keskellä Tunen ja Varteigin pitäjäin rajalla, laulettiin. Yhteistä yksiäänistä laulua. Ja pitkin kapeata talvitietä, joka valtatieltä johti tuvalle, kulki talviasuun pukeutunutta kansaa, miehiä ja naisia, useimmat mustissa puvuissa.

Pienen tuvan ovi oli auki talvipakkasesta huolimatta; oli tungosta ovella ja moni seisoi ulkopuolella.

Nyt loppui virsi ja vähän sen jälkeen rupesi joku mies puhumaan kovalla äänellä. Ääni vapisi itkuisesta onnesta; tuon tuostakin kuului se kuin huutona; sitten se aleni melkein kuiskaukseksi, joten puhetta eivät ulkonaolijat voineet kuulla. Ja kun puhe loppui, kuului moniääninen huokaus hiljaisuudessa.

Äsken kääntynyt seebergiläinen, Kristen Gleng, siellä piti herätyssaarnaa Tunen ja Varteigin pitäjäin kansalle.

Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat ulkona, kädet ristissä. Ihmiset olivat tulleet pitkäin matkain takaa näkemään ja kuulemaan tätä ensimäistä elävän Jumalan todistusta kuolleena aikakautena.

Vuosikausia he olivat isonneet ja janonneet sitä Jumalan sanaa, joka voisi ravita heidän sielunsa. Vuosikausia he olivat käyneet kirkossa ja tulleet sieltä tyhjinä takaisin. Sillä mitään he eivät olleet siellä tunteneet Jumalan vihan voimasta enempää kuin hänen armoaurinkonsa paisteesta ihmisten yli. Eivät he olleet tunteneet mitään sellaista, joka olisi saanut heidät itkemään tahi kauhistumaan; eivät he olleet nähneet Vapahtajaa, eivätkä tunteneet hänen verensä voimaa. Ainoastaan tyhjiä kehoituksia ja hyviä neuvoja, jotka he unhottivat heti kun pappi oli vaiennut. Ja ympärillä elettiin kevytmielisesti ja synnissä, papista ja raamatusta huolimatta.

Mutta tänään olivat tulleet tänne kaikki ne, jotka tunsivat janoa sielussaan; sillä kautta koko seudun oli kuin kulovalkeana levinnyt tieto, että nyt oli pappi Seeberg, ainoa, joka totuudessa harrasti kääntymystä ja armon saantia, tuomittu viralta ja erotettu kirkosta kuin rikoksen tekijä, uskonsa vuoksi. Ja heti olikin semmoinen ihme tapahtunut, että miehet, jotka ennen olivat synnin orjia ja elivät himojensa mukaan, eivät enää tahtoneet elää ilossa hekumallisen maailman kanssa, vaan pestä syntinsä Karitsan veressä ja tulla Jumalan iloisiksi ja lunastetuiksi lapsiksi.

Niinpä Kristen Gleng, soittoniekka, tuo juoppouteen ja kaikkeen lihan himoon vaipunut mies, oli hyljännyt maailman ja eli nyt onnellisena Jumalassa. Myöskin Puukenkä-Ingebrigt, tuo omituinen mies, jonka mielen ja tunnon saatana oli hämmentänyt, eli nyt Jumalan armon vapahtamana. Olihan siellä Klaus Tolvsenkin Lundeplatsista ja monia muita ymmärtäväisiä ihmisiä hänen mukanaan, jotka kaikki olivat pappi Seebergin lohtuna hänen kärsiessään viattomasti kuin Kristus ja hänen apostolinsa, mutta joka ei tahtonut luopua oikeasta, vainosta ja kärsimyksistä huolimatta, sillä Kristuksen haavoissa oli lunastus ja hänen verensä oli ilon juoma ijankaikkisuudesta.

Niinpä nyt he kaikki olivat tulleet ja istuivat pienessä tuvassa kuunnellen tahi seisoivat ulkona lumessa, kädet ristissä odottaen sitä voimaa, jonka tuleman piti.

-- -- --

Tulipa mies hiljalleen ajellen Varteigista päin. Hevosella oli pienet kulkuset ja itse istui hän kuormalla. Lumi narisi hevosen hiljalleen juostessa. Mies istui ja löi tavan takaa piiskalla lumikinoksiin, siinä tullessaan.

Tiellä vallitsi hiljaisuus; ei ketään ollut kulussa eikä tullut vastaan. Metsä tien kahden puolen oli lumesta raskaana. Pellot, sikäli kuin niitä oli, olivat heleän valkoiset ja autiot. Ajaja istui syviin mietteisiin vaipuneena, melkein tietämättä, että aika kului hänen siinä piiskalla lumeen läimähytellessään ja että hänen kuohuva sielunsa siten sai lepoa.

Mutta nuo syvät ajatukset tulivat ja menivät; ne loppuivat ja alkoivat taas, ajatukset Jumalasta, elämästä ja ijankaikkisuudesta.

Hevonen, joka koko ajan oli juosta hölkytellyt, hiljensi äkkiä kulkuaan, katseli sieraimiaan pärskytellen ympäriinsä ja rupesi kävelemään. Se höristeli korviaan ja käveli edelleen.

Se oli saapunut tienhaaraan, josta tie kääntyi tuolle pienelle, metsässä olevalle tuvalle.

Kuormalla istuja rupesi tarkkaavaiseksi hevosen ruvettua kävelemään; nyt hän katseli ympärilleen, ohjaksiin tarttuessaan.

Miksikä tuolla pienellä tuvalla oli niin paljon kansaa?

Hän istui, katseli ja kuunteli. Sitten hän äkkiä ymmärsi kaiken. Sillä huhut, mitkä kylillä liikkuivat Seebergistä ja hänen uskovaisistaan, oli hänkin kuullut.

Hän kuuli tuon kuuluvan, innostuneen äänen rukoilevan tuolla sisällä; hän pidätti tienhaarassa hevosensa, astui reestä, sitoi hevosen aitaan, tyhjensi säkistä hevoselle syötävää ja pani sitten tyhjän säkin hevosen selkään.

Sitten meni hän verkalleen ylös tuvalle johtavaa tietä ja seisahtui miesten keskelle ulkosalle.

Pari heistä nyökkäsi vakavasti tervehdykseksi. He olivat hänet tunteneet. Sitten he taasen seisoivat hartaina ja katselivat alaspäin, kädet ristissä.

"Sillä kuten häntä vainotaan, siten sinuakin vainotaan, jos vastaanotat armon Jeesuksen veressä" -- kuului tuolta sisältä.

Hans Nielsen Hauge kuunteli ja pani kätensä ristiin kuten muutkin. Sanat, mitkä hän kuuli, olivat kuin Jumalan erikoisesti hänelle sanomat.

Ja hän painoi päänsä alaspäin.

Sitten taasen kuului tuolta sisältä:

"Seuratkaamme siis, rakkaat, rakkaat ystävät, paimentamme, jonka petolliset opettajat ja profeetat ovat heittäneet ulos; sillä hänen luonaan on armo löydettävissä ja Jumalan sana puhtaana ja selkiänä. Seuratkaamme Jumalan valitsemaa, vaikka ei hänellä enää olekaan pappilaa, missä asuisi, eikä saarnatuolia lain mukaan; mutta armoa Kristuksen veressä ei kukaan voi häneltä ottaa pois. Rakkaat, kalliit ystäväni! Pysykäämme hänen veljinään Herrassa että hänen kanssaan yhdessä voisimme juoda Karitsan verta autuudeksi ja kiittää Herraa ijankaikkisesti!"

Hans Nielsen Hauge tunsi kuin pistoksen siinä kädet ristissä seisoessaan.

Paimen, tuo Jumalan valittu, oli puhujalle ainoana Vapahtajana. Sellaisen sanan käyttäminen syntisestä ihmisestä, vieläpä papista, joka oli virastaan pidätetty virkavelvollisuutensa rikkomisesta, tuntui hänestä Jumalan pilkkaamiselta. Mutta hän oli vaiti ja taasen kuului tuo ääni sisältä, Kristen Glengin käheä juopporatti-ääni:

"Ja iloitkaamme ja riemuitkaamme että saamme kärsiä hänen kanssaan, hänen, joka kärsii viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa -- että me voisimme heidän kanssaan kerran kokoontua Karitsan valta-istuimen ympärille!"

Kristen Gleng vaikeni -- hiljaisuudessa kuului tuolta sisältä raskaita huokauksia. "Minun syntini, minun syntini!" kuului jonkun vanhan ihmisen vapiseva ääni.

"Syntisi!" huudahti nyt Kristen Gleng. "Yksi ainoa pisara Karitsan verta on kylliksi pesemään pois kaikki sinun syntisi! Kuka voi seisoa omien tekojensa varassa? Sinä houkka! Kristus itse tekee hyvät työt puolestamme -- muutenhan kaikki menehtyisimme helvetin vaivassa. Ei suurempaa syntistä löydy kuin mitä minä olen ollut. Ja synti elää vieläkin lihassani, sen tunnustan vapaasti Jumalan ja teidän kaikkien edessä. Mutta mitäpä merkitsee nyt syntini! Olen pessyt itseni Karitsan veressä nyt, huomenna ja joka päivä. Mitäpä siis synnistäni? Ainoastaan suuri syntinen saa suuren armon, te hullut! Kiittäkää siis Jumalaa siitä, että olette syntisiä ihmisiä, jotta voitte tulla osallisiksi Jumalan armosta! Minä pukeudun Kristuksen haavoihin kuin hääpukuun. Ellei sinulla sitä ole, heitetään sinut ulos Karitsan häistä ikuiseen vaivaan!"

Hans Nielsen Hauge katseli lähellä seisovia, mutta ei kukaan vastannut hänen katseeseensa.

Sitten hän surullisesta ravisti päätään, kääntyi ja meni hitaasti ja hiljaisena takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta mennessään päätielle johtavaa polkua kuuli hän tuon laulavan yksitoikkoisen äänen, joka jatkui tuolla sisällä tuvassa, kuin painostuksena rinnassaan ja tunsi melkein halua ruveta itkemään; niin valtavaa surua hän tunsi.

Hän päästi hevosen hiljalleen irti, istui kuormalle ja ajeli kotia kohden.

* * * * *

Seuraavana yönä ei Hans Nielsen Hauge nukkunut.

Häneen oli tullut suuri ahdistus siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.

Koko syksyn ja talvenkin aikana oli hän hiljaisena toiminut talon askareissa muiden mukana. Ahkerasti oli hän käynyt kirkossa ja ahkerasti lukenut sekä raamattua että vanhoja postilloja. Oli myöskin tavan takaa muiden kanssa kylällä puhunut hengellisistä asioista, mutta enimmäkseen oli hän saanut osakseen pilkkaa, joka oli saattanut hänet yhä syvemmin näkemään vallitsevan kevytmielisyyden ja turmeluksen.

Näinä kuukausina kotona ollessaan oli hänelle yhä enemmän selvinnyt kuinka tarpeellista olisi, että joku ilmestyisi, joka voisi tässä saada toimeen muutoksen. Että hän itse olisi kutsuttu vaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi, sitä hän ei hetkeksikään tullut ajatelleeksi. Hänessä itsessään riehui vielä taistelu lunastuksesta ja kadotuksesta, ja joka ilta rukoili hän nöyrästi, että Jumala löytäisi hänet armon arvoiseksi. Sitä suurempaa surua tuotti hänelle kuulla, että Kristen Gleng ja hänen joukkonsa pitivät helppona asiana sitä, josta hän hikoili tuskan hikeä, ja että heille oli niin helppoa nähdä sekä itsensä että muut lunastetuiksi, kaikesta synnistä ja puutteellisuudesta huolimatta.

Ja Hans Nielsen Hauge väänteli ristissä olevia käsiään ja hikoili tuskan kylmää hikeä tuona yönä, ajatusten kiivaasti ajellessa toisiaan.

Ehkäpä olikin niin, että muutamat oli Jumala valinnut autuuteen, heidän julkisynneistään ja huonoudestaan huolimatta, samalla kun toiset siitä huolimatta, kuinka paljon he sydämissään huokailivatkaan armoa saadakseen, olivat määrätyt Jumalan valtakunnasta ulossuljettaviksi.

Eikö ollutkin raamatussa, että "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut."

Voihan siis tapahtua että hän, Hans Nielsen Hauge, vaikkapa hän harrastikin hyvää ja vaikka hän muisti Jumalaansa öin, päivin, ei kuitenkaan koskaan saisi nähdä Hänen kasvojaan, ei koskaan saisi maistaa autuuden iloa, samalla kun Kristen Gleng, Puukenkä-Ingebrigt ja muut olivat Jumalan ijankaikkisella päätöksellä valitut! Ja Hans Nielsenistä tuntui kuin olisi raskas mylly jauhanut hänen rinnassaan ja hän kohotti molemmat ristissä olevat kädet silmilleen ja alkoi kuuluvasti nyyhkyttää.

"Ikuinen vaiva, ikuinen vaiva", kaikui hänen sisällään. Hän tunsi kylmän hien peittävän koko ruumiinsa. Sitten hän yht'äkkiä sai levon. Jos Jumala niin oli päättänyt, oli hänen kärsittävä; silloin tahtoi hän nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle, silloin tahtoi hän mennä pois Jumalan kasvoin edestä ja sanoa: "Siunattu ollos Sinä, joka minut kiroat. Minä olen Sinun luomasi. Sinähän minut loit; tahdon kärsiä vaivani ja rangaistuksen synneistäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi!"

Ja hän rukoili hiljaa: "Isä meidän, joka olet taivahissa", ja hän tunsi saavansa rauhan, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut tuntenut; hän tunsi olevansa elävän Jumalan käsissä, ainoastaan Hänen; Jumala sai nyt tehdä hänelle, minkä Hän parhaaksi näkisi.

Sellaisena Hans Nielsen Hauge nukahti sinä yönä aamun valjetessa, kädet ristissä kasvoillaan, Jumalan köyhimpänä luomuksena, Jumalan ja Luojan huomaan. Mutta kun hän nousi ylös ja näki auringon paistavan ja selvästi muisti kaikki, mitä hän edellisenä päivänä oli kuullut, tunsi hän suurta mielipahaa.

Ensiksikin esipappi Seebergiä kohtaan siitä, että tämä oli puhunut tällaista näille maailman lapsille, joten he eivät ymmärtäneet mikä oli Jumalan laki ja tahto, ja joka esiintyi viattomasti kärsivänä, kuten itse Kristus ja hänen apostolinsa, vaikka hän tiettävästi oli menetellyt omavaltaisesti ja tottelemattomasti esimiehiään kohtaan.

Toiseksi oli hän sydämestään pahastunut myöskin Kristen Glengiin, joka, vaikka hän oli kurja mies, luuli olevansa kutsuttu Jumalan antamaksi opettajaksi maailmaan.

Mutta hän ei puhunut mitään vanhemmilleen eikä sisaruksilleen siitä, mitä hän oli kokenut. Hän hoiteli talon töitä kuten ennenkin ja vaikeni.

Kahdeksan päivää myöhemmin ajoi hän metsästä kotiin halkokuormaa. Silloin tapasi hän tiellä kolme vastaan tulevaa miestä. He olivat kaikki juovuksissa ja heidän joukossaan oli Kristen Gleng. Hans Hauge säpsähti tämän nähdessään. Hän seisautti hevosensa heidän mennessään ohitse.

"Jumalan rauhaa, Kristen Gleng!" sanoi hän.

Kristen Gleng seisahtui tylsänä ja tuijottavana.

"Jumalan rauhaa Kristuksessa, rakas veli", sanoi hän verkalleen ja niiskotellen.

"Käänny, Hans Hauge!" Hän tuli Haugea kohden hoiperrellen. "Käänny, että syntisi pyyhitään pois --", hän nikotteli taaskin ja huojui seisoessaan.

Sitten alkoi hän veisata virttä venytellen.

Hans Nielseniä puistatti sisällinen vilu. Hän läimähytti hevosta ja ajeli edelleen.

Ja hänen takanaan nuo kaksi muuta kävivät käsiksi Kristen Glengiin.

"Tule nyt, veli", kuuli hän heidän sanovan.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge sinä päivänä tuli kotiin, oli hän sangen kalpea kasvoiltaan.

"Viluttaako sinua?" kysyi isä.

"Viluttaa", vastasi hän.

"Minulla on mielessä jotakin perin surullista", sanoi hän.

Isä katseli kysyvästi häneen.

"Minä näin Kristen Glengin ja kaksi hänen veljeään Kristuksessa!" -- jatkoi hän -- "ja he olivat kaikki humalassa."

Niels Mikkelsenin kasvot tummenivat.

"Vai sitä tietä se siis menikin", mutisi hän itsekseen.

"Niin käy kun on sellainen meno", sanoi äiti ja huokasi.

-- -- --

Kevätpuolella kehittyivät seebergiläis-veljet vielä ikävämmiksi. Pappi itse kuljeskeli kylillä kansaa yllyttämässä. Ja kaikkialla, missä hän kulki, ilmoitti hän olevansa Jumalan vuoksi vainottu.

Hans Nielsen vaikeni koko ajan tuota kuullessaan. Mutta eräänä maaliskuun päivänä päätti hän puhua suunsa puhtaaksi.

Kolmen muun vakaan miehen kanssa lähti hän papin asunnolle hänelle suoraan puhuakseen. Mutta pappi Seeberg, joka ymmärsi minkä tähden nuo neljä miestä tulivat, vastasi ettei hän voinut ketään vastaan ottaa.

Noiden neljän miehen täytyi siis mennä kotiin, saamatta asiataan toimitetuksi. Mutta Hans Nielsen, joka oli tehnyt vakaan päätöksen ettei hän jättäisi asiata, sanomatta papille mielipidettään, käytti kaksi päivää kirjoittaakseen kirjeen, jonka hän saikin valmiiksi ja lähetti pappi Seebergille maaliskuun 24 päivänä 1796. Tässä kirjeessään kirjoitti Hans Nielsen Hauge muun muassa:

'Niinpä siis pyydän teidän hyväarvoisuuttanne Jumalan edessä ajattelemaan, että sen ihmisen, joka, kuten tekin, on osottanut rakkaudettomuutta lähimmäisiään kohtaan ja monella tavalla suuresti rikkonut Jumalan ja kuninkaan lakia, ei tule ylpeydessä ajatella kärsivänsä viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa, silloin kun hän teoistaan saa rangaistuksen.'

Kirjeeseensä ei Hauge saanut mitään vastausta; mutta sitä hän ei ollut odottanutkaan, koskapa pappi Seeberg oli aikaisemmin kieltäytynyt ottamasta vastaan häntä ja kylän muita miehiä. Hänelle riitti, kunhan sai sanotuksi sen, mikä sydämellä oli.

Oli tullut kevät vuonna 1796.

Huhtikuun ensi päivinä oli kevätkyntö alettu Haugen talossa.

Sää oli ihana; sinertävä ilma ja auringon paiste päilyi mäillä. Lumi oli aikoja sitten sulanut; ainoastaan siellä täällä metsässä ja läiskinä vainioilla oli sitä vähäisen jäljellä. Purot olivat suuret ja harmaat kevätvedestä; Glommen-järvi tulvehti.

Routa oli sulanut maasta sekä pelloilla että niityillä; ensimäinen kottarainenkin oli saapunut; varikset kuljeskelivat joukolla auran vakoja pitkin; aamuin ja illoin kuului lintujen laulua; sekä viheriävarpunen että leppälintu sirkuttivat onnekasta, toivorikasta viserrystään puiden oksilta.

Oli huhtikuun 5:s päivä.

Haugen talon vainioilla, rakennusten pohjoispuolella, oli Hans Nielsen Hauge kyntämässä. Hän tunsi sinä päivänä itsensä niin onnelliseksi ja mieleltään keveäksi; oli eloa ja auringon paistetta ympärillä; hänestä tuntui kuin kaikki nyt versoaisi.

Siinä auran jäljessä käydessään, hevosen vetäessä ja maan kamaran harmaina turpeina auran siivestä kaatuessa, lauloi hän. Hän lauloi tuttua virttä: "Jeesus, sun kanssasi olla ma tahdon." Ei hän laulanut kaikuvasti, jotta muut sen kuulisivat, vaan hiljaisesti ja aivan kuin itsekseen, sydämen syvimmästä pakosta. Ja hänestä tuntui kuin olisi koko luonto hänen ympärillään laulanut mukana; oli kuin kaikki tänä päivänä olisi pitänyt Jumalan juhlapäivää.

Kulkiessaan oli hänen helppo hengittää. Hän tunsi erikoista rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Kunpa hän voisi tehdä heille kaikille jotakin hyvää!

Hän lauloi kovemmin, itse sitä huomaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen täytynyt riemuita ympärillään kuuluvan linnunlaulun mukana; hänestä tuntui kuin kaikki maa olisi kiittänyt Herraa.

Hän oli lopettanut ensimäisen säkeistön ja henkäsi syvään. Hevonen oli seisahtunut; oli käännyttävä; mutta Hans Nielsen jätti ohjakset ja auran. Hän katseli huikaisevaa kevätaurinkoa kohden -- ja hänestä tuntui kuin olisi hän katsellut Jumalan säteilevään silmään; hän katseli metsiä ja laajoja vainioita, ja hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin tahtoisi hän liidellä; hänen mielessään tuntui niin ihanalta, että hän tuskin tiesi, missä olikaan. Sitten lauloi hän kuuluvalla äänellä ja onnellisena:

Vahvista varmaksi sielu ja mieli, että mä nään, mitä Henkesi voi! Aukaise, Herra, mun puheeni kieli, johda ja ohjaa mua heikkoa, oi! Itseni, kaikkeni annan mä sulle, kunpa vaan Sinussa olla mä saan; Silloin ei vaaroja sieluuni tulle, joita en voisi mä karkoittaa.

Sitten lakkasi Hans Hauge äkkiä laulamasta. Hän seisoi siinä kalpeana, nuorekkaat kasvot kirkastuneina; kädet olivat hänen tietämättään ristissä, käsivarret hieman eteenpäin ojennettuina.

Suun ympärillä oli onnekas hymy; hän kuiskaili itsekseen tietämättään, mitä sanoi. Oli kuin hän nyt yhdellä kertaa olisi tuntenut Jumalan läsnäolon; koko hänen ruumiissaan vavahti autuas tuntemus yliluonnollisesta rauhasta; oli kuin olisi hän kuullut Jumalan äänen aivan lähellä ja nyt joka hetki odottaisi näkevänsä Vapahtajansa kasvot.

Ei hänellä ollut tietoisuutta ajasta eikä paikasta. Kaikki ulkonainen oli kadonnut; sielu vaan tapasi sielun; oli kuin uusi elämä olisi syntynyt, oli kuin kukka olisi puhjennut kuolleesta maasta.

"Oi, Jumalani, Jumalani!" huudahti hän itsekseen ja painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vastaan.

Silloin oli kuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt suuren rauhan hänen mieleensä; hän hengitti monet kerrat syvään, aivan kuin heräten; hän tiesi taaskin, missä oli ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut kotiin pitkällisen poissaolon jälkeen, sanomattoman onnellisena; hän tunsi olevansa onnellisempi kuin muut ja haluavansa mielellään tehdä muille hyvää ja ottaa heidät mukaansa autuuden maahan.

Hän henkäsi taaskin syvään ja ihmetteli, ja surunvoittoisin mielin tunsi hän jälleen kaikki ympärillään olevat esineet.

Tuossa seisoi hevonen; se katsoi taaksepäin häneen odotellen. Tuossa oli kotitalo; tuolla kaikki ihmiset syntineen ja suruineen ja vihdoin kuolema!

Ja hänestä tuntui siltä, että heidän elämänsä ja ilonsa oli ainoastaan elämää tuskassa ja ainoastaan hetkellistä iloa, siihen ijankaikkiseen elämään ja siihen autuaalliseen iloon verraten, mitä hän nyt tunsi mielessään. Ei maailmassa mikään ollut minkään arvoista tähän sanomattomaan autuuteen verraten.

Ja hän ihmetteli; hän ei voinut käsittää, että hänessä aikaisemmin oli palanut halu tämän maailman asioihin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän voinut lyödä itseään siitä, että hän oli laiminlyönyt palvella rakasta ja yli kaiken hyvää Jumalaa, joka oli hänelle suonut osallisuuden taivaalliseen valtakuntaansa.