Part 18
"Ei, ei", sanoi hän. "Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole paljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät iloisiksi!"
Veli, joka kaksi kertaa oli istunut kuritushuoneessa jumalansanan julistuksen vuoksi ja joka kaikesta huolimatta ei ollut väistynyt totuudesta, tarttui veljensä käteen.
"Jollet sinä olisi tullut", sanoi hän liikutettuna, "niin tokkopa Jumala olisi ollut meitä niin lähellä."
"Voi Mikkel!" vastasi Hans. "Jumala olisi kyllä tullut tänne ilman minua; olen nyt vain niin iloinen, että minua on voitu käyttää johonkin hyvään tässä maailmassa."
Ystävät seisoivat ympärillä ja kuuntelivat noita kahta.
Silloin sanoi Kristofer Hoen äkkiä:
"Kuinka monta kertaa olet nyt ollut vangittuna, Hauge?"
Hauge hymyili. Sitten laski hän sormillaan.
"Yhdeksän kertaa", vastasi hän, "ja Mikkel veli kahdesti: -- se on jo hyvä alku!"
"Mutta nyt olet saanut olla melko kauan vapaana", sanoi Niels Braaten.
"Niin", vastasi Hauge. "En ole juuri istunut vangittuna."
"Sinä olet, Jumalan kiitos, ollutkin hyvä irtolainen", sanoi Mikkel veli.
Silloin kaikki nauroivat.
"Niin", sanoi Kristofer Hoen. "Siitä tulee monta peninkulmaa."
Hans Hauge istui mietiskellen.
"Olen huvitellut laskemalla", sanoi hän; "siitä tulee melkein viisitoista sataa penikulmaa."
Tuli huomattava hiljaisuus.
"Mutta -- niinpä onkin se ehkä pian lopussa", sanoi Hauge hyvin hiljaa.
Kaikki katsoivat häntä.
Hän itse katseli vakavana eteensä.
"Voi tulla aihetta levätä kylliksi", sanoi hän. "Kunhan Jumalan sana oikein alkaa juurtua tässä maassa, löytävät he kyllä syyn saada minut vangituksi."
Ystävät vaikenivat. He tiesivät ja ymmärsivät, että hän oli oikeassa. "Matkusta Bergeniin, niin pian kuin voit", sanoi Niels Braaten.
"Niin on tarkoituksenakin", vastasi Hans Hauge. "Niinpian kuin olen valmis täältä lähtemään."
Hän istui hetkisen ja tuijotteli puoleksi surumielisenä eteensä.
"Ja silloin luultavasti tulee kulumaan pitkä aika, ennenkuin jälleen kohtaamme", sanoi hän matalalla äänellä.
Ystävät loivat katseensa alas. Hetken vallitsi painostava hiljaisuus.
Silloin katsoi Hauge luottavasta veljeensä.
"Kyllä kaikki hyvin menee, tiedänhän, että mylly pyörii", sanoi hän ja hymyili.
Mikkel Hauge nyökäytti päätään.
"Niin se pyörii, ja kohta se pyörii kaikkialla koko Norjan maassa", vastasi hän.
Hans Hauge nyökäytti päätään.
"Rukous ja työnteko -- niistä pitää tulla kansan tunnussana", sanoi hän. Ja siitäpä hän kauan aikaa puhui, kuinka väärin silloin on asia käsitetty, kun monet heränneistä tahtovat kaikki maalliset toimensa jättää ja vain hengellisissä asioissa askarrella.
"Se on aivan samaa kuin panna tuli kuivan padan alle", sanoi hän; "siitä tulee vain kuumuutta eikä mitään ruokaa ja lopuksi turmeltuvat sekä pata että ruoka-aineet. Jumala on luonut meille sekä ruumiin että sielun; sielun tulee hallita ruumista, kuten isännän palvelijaansa; se on kehno isäntä, joka ei pidä hyvää huolta palvelijastaan, jotta hän voi olla hänelle hyödyksi sekä kykenevä ja halukas kaikkeen hyvään työhön."
Hauge oli puhuessaan lämmennyt asiasta ja hän jatkoi nyt, kertoen piirre piirteen jälkeen matkoistaan, ja juuri tästä tärkeästä asiasta sekä monista alkamistaan suunnitelmista maan sekä hengelliseksi että aineelliseksi edistykseksi.
"Kaikkialla, missä huomaan jotakin olevan tehtävissä kansan kohottamiseksi joko jonkun uuden elinkeinon kautta tai vanhaa parantamalla, siellä toimitan kykenevimmät veljet toimeen", sanoi hän. "Siten istutan hyviä puita kaikkialle maahan, niistä on tuleva siemeniä, jotka täyttävät koko Norjan, jotta se kerran kukoistaa kuin Herran puutarha."
Ja Hauge kertoi vielä, kuinka hän Fagerlid-laaksossa pohjoisessa Norjassa, jossa kansa oli kokoontunut häntä kuulemaan, oli hämmästyttänyt heidät lähtemällä katsomaan erästä läheisyydessä olevaa koskea, tutkiakseen voisiko sitä käyttää tehdaslaitokseen, sekä kuinka hän hartauskokouksen sijasta keskellä kirkasta kevätpäivää oli valjastanut hevosen auran eteen ja yhdessä talon isännän kanssa kyntänyt iltaan asti. Vasta sitten oli hän pitänyt hartauskokouksen.
"Heidänhän tuli nähdä", sanoi hän, "etten ole mikään irtolainen tai haaveilija, joka ei tahdo tehdä työtä, vaan rehellinen kristitty, joka kiittää Jumalaa sekä ruumiin että sielun lahjoista."
* * * * *
Hauge oli viipynyt paperitehtaalla kolme päivää ja joka päivä keskustellut niiden monien ystävien kera, jotka tulivat sinne häntä katsomaan ja tervehtimään.
Neljäntenä päivänä lähellä puolenpäivän aikaa, juuri kun Hauge istui keskustelemassa Inger-emännän kanssa suuressa tuvassa, tuli Mikkel-veli kiireesti sisään.
"Laita itsesi johonkin syrjään, Hans", sanoi hän. "Näen nimismiehen tulevan ajaen tännepäin, ja jos oikein arvaan, niin sinua hän juuri etsii."
Inger-emäntä oli noussut.
"Tule", sanoi hän. "Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten kosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi."
Mutta Hans Hauge jäi istumaan paikalleen.
"Ei, Inger!" sanoi hän hitaasti. "En lähde täältä minkään takaoven kautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan velvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä. Ja kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman sanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto."
Hän nousi, ja hänen lempeissä, siniharmaissa silmissään oli syvä loimu.
Mikkel Hauge seisoi ja katseli veljeään.
"Sinä olet ja pysyt kaltaisenasi", sanoi hän, "Jumalankiitos", lisäten.
"Ja mehän olemme veljet", vastasi Hauge hymyillen. "Sinähän istuit kaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa itsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä."
Mikkel Hauge kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni.
Mutta Inger-emäntä sai kyyneleet silmiinsä.
"Emme siis enää koskaan saa nähdä sinua", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Kyllä", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Ei mikään maailmassa voi Jumalan lapsia ijäksi erottaa!"
Inger laski kätensä hänen olalleen.
"Jumala siunatkoon sinua Hans, kaikesta", sanoi hän.
Nyt ajoi nimismies pihaan ja sieltä kuului puhetta.
Hauge istui rauhallisena pöydän ääressä. Inger-emäntä askarteli jotain uunin luona. Hetken perästä tulivat Mikkel Hauge ja nimismies Gram tupaan.
Nimismies tervehti, ensin Inger-emäntää, jota hän kätteli, ja sitten Haugea.
"Saatpa istua peremmäksi", sanoi Inger-emäntä; hän asetti tuolin esille.
"Kiitos, en tahdo istua", vastasi nimismies Gram. "Minulla on vain sinulle asiaa", sanoi hän kääntyen Hans Nielsen Haugen puoleen.
Hauge nyökäytti päätään.
"Minä arvaan sen", vastasi hän sävyisästi.
Silloin seisoi Inger-emäntä nimismiehen edessä. Hänen voimakkaat, rehelliset kasvonsa olivat hyvin punaiset; hyväntahtoiset siniset silmät säihkyivät mielipahasta.
"Älä tee nyt mitään sellaista, joka pahaa on, nimismies", sanoi hän. "Tulee päivä, jolloin saat sitä katua!"
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge.
"Ei, Inger", sanoi hän. "Jumalan esivalta tekee vain sitä, mikä on hyvää -- senhän voit tietää. Jens Gram kulkee Jumalan asioilla, ole varma siitä."
Jens Gram muuttui kasvoiltaan veripunaiseksi.
"Ei, sellaista asiaa varten en _minä_ ole lähtenyt", vastasi hän; "minä vain teen mitä laki käskee."
"Ja sen sinä teet ilolla", sanoi Hans Hauge. "Esitä vain asiasi."
Jens Gram pani hatun päähänsä.
"Minä tuon sanan kruununvouti Collettilta, että hän haluaa puhua kanssasi", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge ojensi veljelleen kätensä.
"Kiitos tästä kerrasta, veli, kiitos kaikista kerroista", sanoi hän. Sitten otti hän Inger-emäntää kädestä. "Pysykää Jumalassa", sanoi hän, "niin ei mikään teitä vahingoita. Ja pitäkää hyvää huolta paperitehtaasta, että se käy."
Hän loi veljeensä paljon merkitsevän silmäyksen, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja seurasi nimismiestä, joka jo seisoi ovella.
"Jumalan rauhaa matkallesi!" toivotti Inger-emäntä seuraten ovelle. "Ja Jumalan rauhaa sinullekin, Jens Gram."
Tämän hän huusi nimismiehelle.
Nimismies ei vastannut. Istui vain kärryihin, kun taas Hauge asettui taakse ajopojan paikalle. Sitten sai hevonen piiskan läimäyksen ja pian katosivat molemmat näkyvistä jättäen ystävät kyyneleet silmissä kuistille seisomaan.
Kun nimismies Gram oli ajanut kokonaan tehdaslaitoksen ohi, kääntyi hän istuimellaan ja katsoi Haugeen päin.
"Aja vain rauhassa", vastasi tämä. "Minä istun turvassa täällä, sillä minulla on hyvä omatunto."
Nimismies Gram löi taas hevosta.
"Tällä kertaa saatkin seurata minua", sanoi hän.
Hauge ei vastannut.
Mutta kun he puolen tunnin ajan perästä kääntyivät Hougsundin tielle, sanoi hän:
"Sinä et viekään minua kruununvouti Collettin luo!"
Nimismies Gram nauroi.
"En", vastasi hän. "Tällä kertaa mennäänkin suoraan vankilaan, Hans Hauge."
Hauge ei vastannut tähän. Istui vain äänetönnä ja katseli eteensä, heidän edelleen ajaessaan.
"Niin, niin, Jens Gram!" sanoi hän vihdoin. "Siitä saat tehdä tilisi kerran Jumalasi kanssa. Minä en valita."
Ja kärryt kolisivat edelleen syksyistä tietä.
Iltapäivällä pantiin Hauge Jens Gramin käskystä Hougsundin vankilaan.
Kun nimismies saattoi hänet vankilaan, kääntyi Hauge häntä kohti ja ojensi kätensä.
"Kiitos hyvästä ajosta, nimismies", sanoi hän.
Nimismies Gram kääntyi poispäin.
"Odotahan vähän", vastasi hän. "Saattaa tapahtua, että saat painavampia kiitoksen aiheita." Samassa otti hän esille eräästä laatikosta käsi- ja jalkaraudat ja tuli Haugen luo.
Hauge katsahti häneen.
"Voinhan minä kantaa nämä kahleet", sanoi hän hiljaisesti, "mutta kerran, Jens Gram, tulevat ne olemaan painavammat sinulle kuin nyt minulle. Voinhan minä kaikissa tapauksissa panna käteni ristiin ja rukoilla vihamiesteni puolesta."
Jens Gram kääntyi äkkiä hänestä pois ja meni.
* * * * *
Noin kuukauden istui Hauge Hougsundin vankilassa. Hänen ystävänsä tarjosivat suuren takuusumman hänen vapauttamisekseen, mutta viranomaiset hylkäsivät kaiken. Oli tultu siihen vakuutukseen, että yhä varmemmin kasvavaa uskonnollista liikettä ei voitu muuten pysähdytää, kuin pitämällä Hauge vangittuna, ja sen mukaan sitten toimittiinkin. Kristianian läänin maaherra, kreivi Moltke, antoi käskyn panna Haugen Kristianian kaupungin vankilaan, ja marraskuun 2 päivänä 1804 tuli nimismies taas Hougsundiin tällä kertaa kuljettaakseen Haugen raudoissa pääkaupunkiin.
Iltapuolella samana päivänä ajoi kaksi rekeä Drammenista päin kaupunkiin. Ensimäisessä istui kahleissa oleva vanki, jota vartioitsi vanginvartija; toisessa istui nimismies Gramin jättiläismäinen vartalo.
Siinä talletettiin Hans Nielsen Haugea.
Puoli tuntia myöhemmin istui hän lukkojen takana eräässä Kristianian kaupunginvankilan pimeimmistä kopeista.
"Täältä saat sitten siirtyä Munkholmaan", oli Gram sanonut hänelle jäähyväisiksi.
"Tapahtukoon Jumalan tahto", oli Hauge vastannut. "Niinkauan kuin on elämää, voi toivoa jotakin parempaa. Mutta mitä Jumala antaa kannettavakseni, tahdon kantaa."
Vankilasta oli hän kirjoittanut ystävilleen useita kirjeitä, joissa hän ilmoittaa tahtovansa kärsiä äärimmäisyyteen saakka, ja kehottaa heitä tottelemaan lakia ja napisematta kantamaan, mitä kohtalo tuoneekin. "Jollemme tapaa enää tässä maailmassa, on meillä toivo, että tapaamme paremmassa maassa, jossa ei ole enää ei vankiloita eikä kahleita niitä varten, jotka rakastavat Jumalaansa", -- siten hän lopetti kirjeensä.
Haugen vangitseminen 1804 lopetti hänen herätyssaarnaajatoimensa Norjan kansan keskuudessa ja samalla sai alkunsa oikeusmurhaan johtava toimenpide, joka on aina oleva sen ajan viranomaisten häpeänä.
VIIDESTOISTA LUKU
On jouluaatto 1805.
Pitkin Raatihuoneenkatua kulkee kaksi virkamiestä vakavasti keskustellen. He ovat Kristianian poliisimestari Jakob Wulfsberg ja ylioikeuden asessori Jonas Collett.
He pysähtyvät usein kylmästä huolimatta, puhelevat keskenään ja taas jatkavat kulkuaan. He ovat kulkeneet Kirkkokadun ohi, jossa on vilkas joululiikenne, hevosten kulkuset kilisevät ja lumi narisee ihmisten jalkojen alla.
Poliisimestari Wulfsberg pysähtyy taas ja laskee hiljaa kätensä asessori Collettin käsivarrelle.
"Tämäpä on erittäin laajakantoinen asia, hyvä herra asessori", sanoi hän. "Kuulustelut vievät vuosia, ja valitettavasti ovat virkatoimeni estäneet minua viime vuonna toimimasta asiassa sellaisella tarmolla, jota se välttämättä vaatisi. Olen kiitollinen hallitukselle, että se on nimittänyt Teidän kaltaisen tarmokkaan ja kyvykkään miehen sijaani tutkijalautakuntaan."
Asessori Collet teki poistyöntävän kädenliikkeen.
"Ei kukaan voisi asiaa paremmin hoitaa, kuin te, herra poliisimestari", sanoi hän. "Mutta koska niin tahdotaan, koetan tehdä voitavani."
"Silloin on asia parhaissa käsissä", vastasi poliisimestari Wulfsberg ja aikoi mennä edelleen. Mutta asessori Collet pysähytti hänet.
"Herra poliisimestari", sanoi hän. "Oikeuskirjuri Aars -- mistä syistä hän pyysi päästä vapaaksi tutkijakunnan jäsenyydestä?"
Wulfsbergin kasvoille muodostui eriskummallinen ilme.
"Luultavastikin samoista syistä kuin minäkin", sanoi hän.
"Syistä!" -- Asessori Collett katsoi poliisimestariin. "Minä luulin, että oli olemassa vain tuo ennen mainittu syy."
Poliisimestarin silmät harhailivat.
"Sepä olikin pääsyy", vastasi hän. "Voinhan muuten meidän kesken myöntää, ettei minulla ole lainkaan halua puuttua koko asiaan."
Collet asettui poliisimestarin eteen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän.
Kuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.
Vihdoin tuli matalana:
"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin ihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen sellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen, että hän kärsii viattomasti -- eikä silloin ole mieluista olettaa päinvastaista!"
Poliisimestari hymyili.
"Niinpä kyllä", vastasi asessori Collet. "Hänellä kuuluu olevan erittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa hän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän todistettavasti on tehnyt."
Poliisimestari Wulfsberg pudisti hymyillen päätänsä.
"Ei, ei, herra asessori", sanoi hän. "Ei ole tästä nyt vain kysymys. En vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain aivan toista se on -- mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän saatte mainion tilaisuuden."
Hän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet tervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät raatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.
* * * * *
Avaimet kolisivat Hans Nielsen Haugen pimeän vankikopin ovessa. Vanki, joka istui kädet ristissä penkillään ja tuijotti iltapimeään koppiinsa, jonka ristikkoikkuna näkyi seinällä harmaana valoläiskänä, käänsi päänsä ja katseli oveen päin. Vanginvartija sieltä tuli. Hän seisoi kopin ovella.
"Saatpa tulla. Poliisimestari tahtoo puhua kanssasi", sanoi hän. Hänellä oli sapeli nahkatupessa vyöllään ja lyhty vasemmassa kädessään.
Hauge nousi raskaasti huoaten. Hänen silmänsä punottivat lyhdynvalossa; kalpeat kasvot olivat saaneet tuhkanharmaan sävyn.
Hän seurasi hiljaa vanginvartijaa.
"Mene edellä", sanoi tämä sulkien oven. Ja lyhdyn valossa kulki Hauge pitkän käytävän läpi vanginvartijan seuraamana.
"Tässä", sanoi vartija heidän pysähtyessään kuulusteluhuoneen oven edessä. Hän sammutti lyhdyn, sillä päivänvaloa tuli vielä ikkunain ja käytäväin kautta; sitten vartija avasi kuulusteluhuoneen oven ja johti Haugen sisään.
Pöydän ääressä istuivat poliisimestari ja asessori Collett. Vanginvartija jäi seisomaan ovipieleen.
Poliisimestari viittasi tälle.
"Odota siellä ulkona", sanoi hän. "Minä soitan sitten."
Vanginvartija teki kunniaa ja meni.
Poliisimestari istui hetken, selaili muutamia papereita ja puhui matalalla äänellä, melkein kuiskaten asessori Collettin kanssa, jonka silmät eivät kääntyneet Haugesta, tämän seisoessa oven luona hämärässä.
Vihdoin poliisimestari puhui.
"Tule lähemmä, Hauge", sanoi hän hiljaa.
Ja Hans Nielsen Hauge tuli hitaasti pimeästä ja seisoi aivan viheriän pöydän ääressä, jouluaaton valon langetessa sille leveän ikkunan kautta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; vaaleanharmaa tukka riippui epäjärjestyksessä, mutta hänen tukeva vartalonsa ei ollut vielä kumarruksissa, ja jotain ylen lempeää oli hänen suurien, väsyneiden, sinisenharmaiden silmiensä katseessa.
Asessori Collett katsoi kauan ja terävästi häneen.
"Sinäkö siis olet Hauge?" kysyi hän; hänen kuivahko äänensä hieman aleni.
"Kyllä, minä se olen", vastasi Hauge lämpimällä, luotettavalla äänellään.
Taas vallitsi hiljaisuus.
Sitten puhui poliisimestari:
"Minulla on jotain uutta sinulle ilmoitettavana. Asessori Collet tässä on tullut jäseneksi lautakuntaan, joka on tutkiva asiaasi."
Hauge katseli tutkivasti Collettia, jonka silmäys ei välttänyt.
"Sittenpä ehkä asia edistyy", vastasi hän.
Poliisimestari hymyili leveästi.
"Asessori ottaa minun paikkani", sanoi hän. "Kyllä asia sitten käy paremmin."
Hauge ei hymyillyt.
"Poliisimestarilla on kylläkin riittävästi työtä", sanoi hän. "Niitä on paljon, joiden sietää istua täällä."
Wulfsberg katsoi asessori Collettiin.
"Sinun asiasi on ylen laaja asia", sanoi hän. "Se on paisuva hyvin suureksi."
"Niin", vastasi Hauge, "se on suuri asia. Ja sillä on sellainen ominaisuus, että se kasvaa."
Collett katsoi terävästi Haugea.
"Niin, sitäpä juuri pelätään", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge astui pakostakin askeleen lähemmäksi.
"Että Jumalan sana saa juurtua kansan keskuuteen, ei ole mikään pelättävä asia", vastasi hän. "Jos se olisi saanut juurtua yli koko Norjan, saisitte kernaasti ottaa henkeni tässä paikassa."
Hän sanoi tämän aivan hiljaa, mutta painavasti.
Nuo molemmat virkamiehet vaihtoivat silmäyksiä. He alkoivat tuntea sangen omituista tunnetta, vaikutusta hengestä, joka oli väkevämpi kuin heidän.
"Minä huomaan, että sinä uskot asiasi menestykseen", sanoi Collett hetken vaitiolon perästä.
"Kyllä, sen teen", vastasi Hauge.
"Etkä pelkää tutkimuksen tulosta?"
"En." Hauge hymyili. "Sitä varten on minulla liian hyvä puolustaja!"
Collett katsoi kysyvästi poliisimestariin.
"Mikä puolustaja?" kysyi hän Haugeen kääntyen. Haugen silmät katsoivat niin lempeinä.
"Kylläpä asessori sen tietää", vastasi hän.
Collett rypisti kulmiaan.
"En", sanoi hän hieman terävästi. "En tunne puolustajaasi."
Hauge katsoi häneen.
"Sepä oli paha", vastasi hän, "Jumala on puolustajani, herra asessori!" Äänessä oli innostuksen voimaa.
"No, no!" pääsi terävästi Collettin suusta. "Senhän jokainen voi sanoa."
"Eipä", vastasi Hauge. "Sitäpä ei voi jokainen sanoa. Mutta Jumala suokoon, että niin hyvin olisi!"
Taas tuli hiljaisuus. Wulfsberg katsoi alaspäin; Collett istui sanatonna.
"Näyttääkö sinusta ettei asiasi kylliksi edisty?" kysyi hän hetken perästä.
"Näyttää", vastasi Hauge. "Aika tuntuu pitkältä. Meidän ihmisten ei ole helppoa kärsivällisesti sitä kantaa, mitä Jumala antaa." Hän vaikeni. Mutta sitten hän taas puhui ja tällä kertaa oli äänessä suuri suru.
"Pahinta on kaikkien niiden, jotka odottavat minua", sanoi hän. "On niin monta, jotka tarvitsevat pientä apua."
Collett katsoi häneen hyvin pistävästi.
"Sinäkö luulet olevasi ainoa, joka voi julistaa Jumalan sanaa tässä maassa?" sanoi hän.
Hauge pudisti surunvoittoisesti päätään.
"Niin ylpeä en totisesti ole", vastasi hän, "mutta saattaapa tapahtua, että olen yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät puhua yksinkertaisten kansanihmisten kanssa. Minä itse olen yksinkertainen ihminen, vain tavallinen talonpoika; minä tiedän, miten kansan olot ovat, ja he ymmärtävät puhettani."
Collett rypisti kulmiaan.
"Sinä tekisit ehkä enemmän hyötyä, jos pysyisit talonpojan ammatissasi ja jättäisit jumalansanan julistamisen papeille", sanoi hän.
"Niinpä tulisi asian olla", sanoi hän hiljaa. "Mutta valitettavasti on niin monta pappia, jotka eivät julista muuta kuin kuollutta oppia. Senpävuoksi onkin siellä maalla kirkko tyhjä, mutta tanssihuoneet ja huonot paikat ovat ylenmäärin täynnä kevytmielistä nuorisoa."
Collett oli vaiti.
Silloin katsoi poliisimestari Haugeen.
"Papit toimivat laillisessa kutsumuksessaan", sanoi hän. "Samoin olisi sinunkin tehtävä."
Hauge vastasi poliisimestarin katseeseen.
"Kristuksen apostolit eivät olleet kirjanoppineita eivätkä farisealaisia", vastasi hän; "he olivat aivan yksinkertaisia kalastajia, ja kuitenkin saivat he Kristukselta kutsumuksen julistaa hänen oppiansa."
Collettin kasvoille nousi tummempi puna.
"Sinä pidät siis itseäsi apostolien veroisena?" kysyi hän terävästi.
Hauge kiinnitti lempeän katseensa asessoriin.
"Minä tahdon niin mielelläni olla Kristuksen oppilas ja seurata hänen käskyjänsä", vastasi hän matalalla äänellä hyvin rauhallisesti.
Kului hetki aivan hiljaisuudessa.
Collett kääntyi poliisimestarin puoleen ja keskusteli hänen kanssaan hiljaisella äänellä.
Sitten hän taas kääntyi Haugen puoleen.
"Niin", sanoi hän virallisella äänenpainolla. "Huomenna astun minä kuninkaallisen käskyn nojalla siihen tutkijakuntaan, joka on harkitseva asiaasi. Saat olla vakuutettu siitä, että tehdään kaikki, jotta se edistyy ratkaisuun asti."
Hauge astui jälleen askeleen eteenpäin.
"Minä kiitän asessoria siitä", sanoi hän ja ääni sai niin sointuvan sävyn. "Tuntuu niin raskaalta istua täällä toimetonna ja odottaa."
Collett nyökäytti päätään.
"Voisithan jotain askarrella", sanoi hän.
"Sepä käypi hankalaksi", vastasi Hauge. "Mustetta ja kynää ei minulla ole, joten en voi kirjoittaa; kirjoja ei ole myöskään, joten en voi lukea. Ei ole muuta jälellä kuin rukoilla, mutta rukous ilman työtä ei ole Jumalan tarkoituksen mukaista, herra asessori, ja toimettomuus on aina ollut minulle kauhistus. Kaikki pahat ajatukset saavat silloin vallan."
Asessori katsoi poliisimestariin kysyvä katse silmissään.
"Varovaisuusnäkökohdat", sanoi tämä aivan hiljaa.
Collett nyökäytti ymmärtävänsä.
"Niin, niin -- muuta ei ollut", sanoi hän ja nousi.
Poliisimestari soitti; vartija tuli.
"Hyvästi!" Collett nyökäytti vähän vangille.
"Jumalan rauhaa ja iloista joulua", sanoi Hauge; kääntyi hitaasti ja seurasi vartijaa, joka heti vei hänet koppiinsa.
Mutta kun hän kävi ulkopuolisen käytävän kautta, näki hän portaissa kahdet kasvot, jotka hän tunsi. Ne olivat Ole Rörsveen ja Samson Traae Bergenistä.
Hän pysähtyi, mutta vartija vei hänet heti edelleen.
"Suoraan eteenpäin!" komensi hän.
"Jumala siunatkoon heitä siitä", mumisi Hauge itsekseen.
Hetki sen jälkeen painui kopin ovi taas kiinni, ja hän oli yksinään. Talikynttiläpahainen paloi pöydällä; yksinkertaista vanginruokaa oli sen vieressä.
-- -- --
Kun asessori Collett ja poliisimestari Wulfsberg jättivät kuulusteluhuoneen ja menivät portaita alas, sanoi edellinen:
"Vanki oli kalpea; eikö hän pidä huolta elatuksestaan? Hänenhän pitäisi olla rikas mies."
Poliisimestari pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Sitä hän tuskin on. Hänen kaikki varansa oli kaksi riksiä ja muutamia killinkejä."
Collett pysähtyi ja avasi silmänsä suuriksi.
"Niinkö", puhkesi hän sanomaan. "Sepä oli hämmästyttävää! Puhutaan suuresta pyhien rahastosta, jota hän lahkon puolesta hoitaa. Voisihan se häntä kannattaa."
Wulfsberg pudisti päätään.
"Pelkään, että se on vain samanlaista joutavaa puhetta, kuin moni muukin tuosta miehestä", vastasi hän. "Mutta tehän voitte nyt panna toimeen tutkimuksia itse, niin saatte asiasta selon."
He olivat tulleet portaita alas ja näkivät nuo kaksi vierasta miestä odottamassa portilla.
Poliisimestari pysähtyi päästyään kohdalle.
"Ketä te etsitte?" kysyi hän.
Toinen miehistä, kumaraselkäinen mies, jolla oli siniset silmät laihoissa kasvoissa, otti lakin pois ja tervehti.
"Kävisiköhän laatuun saada puhutella Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän aralla äänellä.
Poliisimestari tarkasteli häntä.
"Ei", vastasi hän. "Se ei käy laatuun."
Surullinen ilme tuli miehen kasvoille.
"Vain pari sanaa", pyysi hän. Hän seisoi lakki kädessä ja katsoi poliisimestaria silmiin.
"Ei, ei", vastasi tämä.
"Mistä te tulette?" Hän tarkasteli heitä molempia.
"Bergenistä", vastasi mies.
"Meritsekö?"