Part 15
Kerta toisensa jälkeen jyristi tuo 77-vuotias vanhus saarnatuolista herännäisyyttä vastaan; kerta toisensa jälkeen uhkaeli hän niitä, jotka hartauskokouksia pitivät, vankeudella ja kuritushuoneella; mikään ei auttanut. Hauge sai aina uusia ja uusia hengenheimolaisia ja niiden joukossa itse Leinstrandenin nimismiehen, Iver Monsenin, joka jyrkästi puolusti Haugea samoinkuin pitäjän esipappikin, ja pitkässä kirjallisessa selityksessä koetti hän selittää papille, että Haugen vaikutus oli täysin yhtäpitävää Jumalan sanan kanssa. Siten kului marraskuu ja ensimäiset päivät joulukuuta. Mutta yhdeksäntenä päivänä joulukuuta tapahtui jotakin, joka yhdellä iskulla teki äkillisen lopun Haugen oleilusta Leinstrandenissa.
Mainittuna päivänä oli piispa Schönheyder tullut Melhusiin ollakseen läsnä seurakunnallisessa kokouksessa.
Pappi Steenbuch valitti silloin hänelle kovasti Haugen vaikutusta, jota hän oli koettanut turhaan pysäyttää. Piispa lupasi ottaa asiasta kiinni ja antoi kirkossa lukea kuulutuksen, että jokaisen, joka oli siinä pitäjässä pitänyt hartauskokousta, tuli saapua Melhusin pappilaan piispan kuulusteltavaksi. Jo samana päivänä saapui Hans Nielsen Hauge ja hänet päästettiin sisälle hänen korkea-arvoisuutensa luokse, joka, yhdessä vanhan, huonokuuloisen pappi Steenbuchin kanssa, odotti häntä papin kansliassa.
Hauge astui sisään hiljaisena ja rauhallisena, jommoinen hän aina oli, odottaessaan hyökkäystä.
Piispa katsoi pappiin; he istuivat vastapäätä toisiansa kumpikin suuressa tuolissaan.
Hauge tervehti kumpaakin kädestä. Pappi Steenbuchin kasvot tulivat tulipunaisiksi valkoisen tukan kehyksessä.
Silloin puhui piispa.
"Sinä olet nyt siis keskittänyt vaikutuksesi tänne?" kysyi hän.
Hauge katsoi kiinteästi piispaan.
"Kyllä", vastasi hän. "Minulla on kai teidän korkea-arvoisuutenne suostumus siihen?"
Pappi Steenbuch piti kättään korvan edessä kuulostellen.
"Suostumus? Sanoiko hän suostumus?" kysyi hän kovaäänisesti.
"Sitä en ole koskaan antanut!" lausui piispa Schönheyder voimakkaasti ja asettui jälleen tuoliin istumaan.
Hauge jäi seisomaan ihmeissään.
"Kun me viimeksi tapasimme", sanoi hän tyynesti, "silloin ei ollut toki mikään esteenä!"
"Esteenä?" Steenbuch kuunteli vaivaloisesti käsi korvan takana.
"Mikä oli esteenä?"
"Ei mikään!" Hauge huusi sen hänen korvaansa.
Pappi kohautti itseään, katsoi piispaan ja istuutui syvemmälle tuoliin.
"Silloin olet häpeällisesti väärinkäsittänyt minut!" huusi nyt piispa.
"Hän on käsittänyt minut väärin!" huusi hän vielä kovemmin pappia kohti.
Steenbuch nyökkäsi innostuneena.
"Luonnollisesti! Luonnollisesti!" sanoi hän. "Sellaiset ihmiset käsittävät kaiken väärin!"
Haugen kasvot saivat hiukan punottavamman värin; mutta se häipyi heti.
"Teidän korkea-arvoisuutenne sanoi kumminkin selvästi, ettei teillä ollut mitään minun vaikutustani vastaan", vastasi hän hiljaisesti. "Se ei liene mikään väärinkäsitys!"
Piispan kasvot punottivat.
"Sitä en ole koskaan sanonut enkä tarkoittanut -- sillä tavalla", huusi hän, jotta Steenbuch myöskin kuulisi sen. "Ainoastaan silloin, kun pysyttäydyt lain ja asetusten pohjalla, on sinulla minun hyväksymiseni, muuten ei luonnollisesti."
Hän nojautui tuolin selkänojaan ja vaihtoi silmäyksen Steenbuchin kanssa, joka jälleen nyökytti päätänsä innostuneena.
Silloin sanoi Hauge:
"En tiedä olevani syyllinen lain ja järjestyksen vastustamiseen; minä luulen paremmin tehneeni työtä sen ylläpitämiseksi."
Hän seisoi siinä lujana. Piispa nousi pystyyn.
"Hyvä mies", sanoi hän. "tämä kaikki on hyvin mahdollista; minä en epäile sinun hyvää tarkoitustasi; mutta sinä kai tunnet asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741?"
"Kyllä", vastasi Hauge. "Se on vanhentunut asetus, joka mieluimmin olisi poistettava, koska se sotii Jumalan käskyä vastaan!"
Piispa ojentausi suoremmaksi.
"Jumalan käskyä vastaan?!"
Hän katsoi pappi Steenbuchiin, joka kuunteli jännittyneenä.
"Hän sanoo, että asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 sotii Jumalan käskyä vastaan!" huusi hän papille.
"Jumalan käskyä vastaan", toisti Steenbuch loukkaantuneena.
"Niin", vastasi Hauge. "Jumalan sana käskee kaikkia kristityitä tekemään kaikkia ihmisiä onnellisiksi totuudesta ja julistamaan sanaa kaikille; mutta asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 panee rangaistuksen ja vankeuden niiden eteen, jotka seuraavat tätä käskyä. Niin sotii kai asetus suoraan Jumalan sanaa vastaan!"
Piispa kääntyi pois hänestä, pudisti päätään ja istui.
"Et varmaankaan ole lukenut, mitä Paavali sanoo ensimäisessä kirjeessään korintolaisille 7: 20", sanoi hän suutahtaneena: "Jokainen pysyköön siinä kutsumuksessa, johon hän kutsuttu on."
"Aivan niin", sanoi Hauge. "Mutta 21 värsyssä sanotaan edelleen: 'kuitenkin jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä mieluummin'."
Hänen silmiinsä tuli valoisa väre ja hänen kasvoilleen levisi lempeä piirre.
"Ja minä olen tullut vapaaksi", sanoi hän. "Jumala on kutsunut minut johonkin suurempaan; minä en voi nähdä lähimäisteni elävän synnissä enkä olla vaiti."
Hän katsoi innostuneena eteensä.
Piispa rykäsi arvonsa tuntevasti.
"Se on toinen asia", sanoi hän. "Jos sinä olisit pysynyt kotonasi ja siellä puhunut omaisillesi ja naapureillesi -- sillä nämä ovat sanan oikeassa merkityksessä lähimäisesi -- silloin olisi kaikki ollut hyvin; mutta kiertää maat ja mantereet ilman että siihen on kutsumusta tahi määräystä, se sotii tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta vastaan samoin kuin se sotii lakia ja järjestystä vastaan jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa!"
Steenbuch, joka suurella vaivalla oli kuunnellut, nyökäytti päätään.
"Yhteiskunnassa!" toisti hän. Sitten pani hän kätensä ristiin. Haugen kasvoille levisi melkein huomaamaton hymyily.
"En ole koskaan ajatellut", sanoi hän, "että lähimäiseni olisivat ainoastaan minun naapurini ja ne, jotka asuvat samassa pitäjässä kuin minä. Kun Jumala käskee meitä rakastamaan lähimäisiämme kuten itseämme, niin uskonpa Hänen tarkoittavan kaikkia ihmisiä ja niin tahdon vastakin uskoa. Minulle on se, jonka viimeksi tapaan, minua lähinnä; en minä voi rakastaa yksinomaan Tunen pitäjän kansaa ja vihata Melhusissa ja Leinstrandissa olevia, enkä usko teidän korkea-arvoisuutennekaan voivan niin tehdä!"
Hän katseli ankaraa pappien päämiestä rohkeasti.
Piispa Schönheyder kääntelihe toisen kerran ja raapasi äkkiä tukkaansa.
"Sinä et tätä ymmärrä", sanoi hän. "Mutta sinä opit kohta ymmärtämään. Minä vaadin tottelemaan kuninkaan lakia, ja ellei se tapahdu heti paikalla, odottaa sinua ankara rangaistus. Ei esivalta hukkaan miekkaa kanna!"
Hauge seisoi kuten ennenkin peruuttamattomana ja varmana, tietäen asiansa oikeaksi.
"Siinä tehkää niin kuin teille parhaaksi näkyy ja siten että voitte sitä puolustaa sydämessänne ja Jumalan edessä, jonka palvelija te olette", vastasi hän varmasti. "Jumalan palvelijoita me kaikki olemme."
"Jumalan palvelijoita!" sanoi nyt pappi Steenbuch, kun piispa vaikeni.
"Nyt, kun olen lukenut sinun kirjasi, huomaan minkä arvon sinä annat Jumalan palvelijoille. Sinä käyt meidän kimppuumme mitä kiivaimmin, sinä syytät meitä kaikesta ajateltavissa olevista paheista -- sinä -- sinä!" Tuo vanha mies rupesi änkyttelemään eikä vihansa vuoksi löytänyt sopivia sanoja.
Niels Hauge meni varsin levollisena aivan papin luo ja katseli häntä silmiin kirkkain kasvoin.
"Teidän hyväarvoisuutenne erehtyy!" sanoi hän. "En koskaan ole maininnut teidän nimeänne enkä koskaan ole teitä tuntenut silloin kun kirjani kirjoitin, en teitä enkä hänen korkea-arvoisuuttaan, joten siis aikomukseni ei ole ollut loukata ketään teistä."
Sanat lausui hän sävyisästi ja luottavasti.
Pappi vilkaisi piispaan.
"Ei, ei -- mutta --", hän rykäsi häpeissään ja asettui istumaan.
"Tämä on kyllä hyvä", sanoi piispa ja nousi seisomaan; "mutta tämä ei ole pääasia. Kysymys on siitä, haluatko lakata pitämästä hartauskokouksiasi vai etkö?"
Hauge oli hetkisen vaiti ja ajatteli. Sitten kääntyi hän puoleksi poispäin.
"Sitä en voi luvata", sanoi hän. "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."
"Hyvä", sanoi piispa. "Sittenpä saat myös tyytyä siihen, että me maallisen esivallan avulla panetamme sinut kiinni ja kuljetamme sinut pois seudulta."
Terävillä silmillään hän katsoi Haugea kasvoihin.
Mutta kasvot olivat lempeät ja levolliset, aivan kuin ei mitään olisi sanottu tahi tehty.
"Saatte menetellä niinkuin hyväksi ja oikeaksi huomaatte", vastasi hän. "En minä tee vähintäkään vastarintaa."
-- -- --
Seuraavana aamuna papilta ja piispalta saamansa käskyn mukaan vangitsi nimismies Hans Nielsen Haugen kuljettaakseen hänet Leinstrandiin, jättäen samalla käskyn sikäläiselle nimismiehelle kuljettaa hänet edelleen Trondhjemiin.
* * * * *
Leinstrandin nimismies Iver Monsen seisoi juuri talonsa pihalla, kun sinne ajoi reki, jossa istui kolme miestä.
Siinä oli Melhusin nimismies ja kaksi vangittua, nimittäin Hans Nielsen Hauge ja Lars Olsen Hemstad. -- Iver Monsen jäi ihmetellen seisomaan ja tuijottamaan.
Reki saapui aivan eteisen kohdalle ja nuo kolme miestä astuivat siitä.
Melhusin nimismies tervehti ja meni Iver Monsenia kohden. Nuo toiset kaksi tervehtivät myöskin, mutta jäivät seisomaan.
Melhusin nimismies kertoi asiansa.
"Olen saanut tuotavakseni käskyn piispalta, että sinun on pantava nämä kiinni ja lähetettävä ne edelleen Trondhjemiin", sanoi hän.
Iver Monsen ei vastannut. Hän meni Haugen luo ja tervehti näitä molempia sydämellisesti kättä puristaen.
"Nyt me olemme vankeja", sanoi Hauge.
Silloin kääntyi Iver Monsen ja sanoi Melhusin nimismiehelle:
"Tervehdi ja sano puolestani, että minä en sellaista asiaa toimita. Minä en vangitse viattomia."
Sitten kääntyi hän taas Haugen ja Hemstadin puoleen.
"Menkää sisälle lepäämään", sanoi hän, "niin vähän ajan kuluttua vien teidät kotiin Skjefstadiin."
Melhusin nimismies asettui rekeensä ja tarttui ohjaksiin.
"Niinpä niin", sanoi hän. "Nyt minä olen tuonut ne tänne perille, nyt on sinun asiasi joko kuljettaa heidät eteenpäin tahi päästää heidät vapaiksi!" Hän ajoi pois.
Nimismies Iver Monsen hymyili.
"Niin, se jää sitten minun asiakseni", vastasi hän. Sitten lähti hän näiden kahden miehen kanssa tupaan.
"Vai on Steenbuch taas ollut hommassa", huudahti hän tultuaan jälleen Haugen ja Hemstadin luo.
"On ja piispa myöskin, vaikka hän olikin minulle toista luvannut", vastasi Hauge asettuen istumaan. Iver Monsenin kasvot synkistyivät. "Mutta minä en sinua täältä lähetä, siitä saat olla varma", sanoi hän päättävästi. "Ennemmin tulkoon tänne uusi nimismies."
Hans Nielsen Hauge nousi seisomaan ja laski kätensä Iver Monsenin leveille hartioille.
"Siitä sinua kiitän", sanoi hän lämpimästi. "Siinä teet kauniisti, mutta ei sinun pidä meidän tähtemme nousta esivaltaa vastaan ja menettää virkaasi."
"Mitäpä minä siitä välitän", vastasi Iver Monsen. "Olemme veljiä, sinun tähtesi uhraan kaikki!" Haugen silmät kävivät lempeiksi.
"Sen tiedän", vastasi hän. "Kunhan se vaan on oikein."
Iver Monsen katsahti häneen.
"Eikö _se menettely_ olisi oikea?" kysyi hän ihmetellen.
"Ei", vastasi Hauge. "Kaikki esivalta on Jumalalta. Sitä meidän on toteltava."
Iver Monsen kääntyi.
"Sittenpä minä eroan nimismiestoimestani", sanoi hän. "Tahdon kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."
Hans Nielsen Hauge hymyili.
"Sinä olet kunnon mies, Iver Monsen", sanoi hän. "Ja hyvä olisi, jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi. Mutta meidän on tehtävä se, mikä on oikein. Nyt menemme minä ja Hemstad Trondhjemiin ja ilmoittaudumme itse. Sillä tavalla pääsemme sekä sinä että me tekemästä omaatuntoamme vastaan."
Iver Monsen teki monta vastaväitettä, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Hauge piti horjumatta kiinni päätöksestään, ja jo saman päivän iltapäivänä lausuivat nuo molemmat maallikkosaarnaajat hyvästit nimismiehelle ja rupesivat jalkaisin astelemaan Trondhjemia kohden.
Oli tullut seuraavan päivän aamu.
Hauge ja Hemstad olivat jo kerinneet hyvän matkan tietään ja heidän piti juuri pyrkiä erään sulan joen poikki.
Miehellä, jonka piti heidät viedä ylitse, oli paljon hommaa veden äyskäröimisessä veneestä, joka vuoti paljon. Äkäisenä viskasi hän äyskärin veneen kaaria vastaan, niin että kolisi.
"Luulenpa pirun olevan veneessä", huusi hän.
Hauge otti äyskärin levollisesti ylös.
"Ei ole", sanoi hän, "mutta se tuli sinuun, joka sitä kutsuit."
Mies vilkasi Haugeen.
"Taidatpa olla körttiläinen?" kysyi hän.
Hauge hymyili.
"Olenpa niinkin", sanoi hän. "Luen Jumalan sanaa."
Mies tuli sävyisemmäksi, vilkui taasen Haugeen asettaessaan istuimet paikoilleen.
"Eihän sitä aina voi lukea", mutisi hän.
Hauge rupesi ajamaan pois vettä.
"Ei", sanoi hän. "Ethän voi aina syödäkään? Jos sitä yrität, niin saatpa vatsasi piankin pilalle. Mutta jos syöt niin paljon kuin sinulle on hyödyksi ja teet työtä ahkerasti, niin koituu se paremmin hyväksi. Samoin on lukemisenkin laita. Jos sinä lakkaamatta ahkeroitset lukea, niin ainoastaan väsytät itsesi hyödyttömästi. Jos luet vähäisen ja yrität sen mukaisesti elää, niin voi se sinut parantaa ja olla hyödyksesi sekä täällä että ijankaikkisuudessa."
Hauge ajoi vettä koko ajan, mutta mies oli vaiti.
"Soudahan nyt sinä", sanoi Hauge, "niin minä ajan pois vettä. Siten jakelemme työmme veljellisesti ja tuletpa näkemään, että saamme pirun pois veneestä."
Mies asettui airoille ja he pääsivät onnellisesti toiselle puolelle. Mutta kun hän oli saanut runsaan maksun ja nuo kaksi miestä, puristettuaan hänen kättään, lähtivät eteenpäin, tuijotti hän kauan heidän jälkeensä.
* * * * *
Seuraavan päivän iltana oli Hauge taasen Trondhjemissa ja ilmottautui yhdessä Hemstadin kanssa seuraavana päivänä maaherralle.
Kreivi Moltke itse oli matkoilla; kruununvouti, jonka luo heidät osotettiin, pyysi heidän tulemaan seuraavana päivänä uudestaan.
Kun he määräyksen mukaan uudelleen saapuivat kruununvoudin luo, tapasivat he siellä maaherran sijaisen, Angellin. Tämä lähetti heti hakemaan raatihuoneen vahtimestaria ja antoi panna heidät vankilaan.
"Niin vaarallisten rikollisten ei tule saada käydä vapaina", sanoi hän kruununvoudille.
Vähän ajan kuluttua antoi Angell panna Haugen ja Hemstadin tuomioistuimessa syytteeseen irtolaisuudesta ja tammikuun 13 päivänä 1741 annetun asetuksen rikkomisesta.
Heidät molemmat kuljetettiin takaisin Leinstrandiin, jossa heidät maanantaina joulukuun 23 päivänä vietiin oikeuden eteen kuulusteltavaksi.
Oli kutsuttu 36 todistajaa, joiden avulla toivottiin saatavan Hauge todistetuksi syylliseksi monenlaisiin rikkomuksiin; mutta kuulustelun tulos oli Haugelle ja Hamstadille loistava, kun heidän elämästään kaikki todistivat ainoastaan hyvää. Ainoa, josta heitä voitiin syyttää, oli se, että he olivat julistaneet Jumalan sanaa.
Nämä kaksi maallikkosaarnaajaa kuljetettiin taasen takaisin Trondhjemiin, jossa he istuivat vangittuina aina seuraavan tammikuun loppupuolelle, jolloin tuomio asiassa annettiin.
Hauge tuomittiin yhden kuukauden kuritushuonevankeuteen ja Hemstad sotilaana yhden kuukauden linnoitustyöhön.
Hauge tyytyi valitusta tekemättä tuomioonsa. Hän valitsi tuon lyhyen ajan vankeutta päästäkseen istumasta tutkintovankeudessa siihen asti kunnes uusi tuomio ja uudet tutkinnot korkeammassa oikeudessa olivat pidetyt.
"Ei kukaan voi sanoa minua riitapukariksi tahi oikeuden vääntelijäksi", kirjoitti hän ystävilleen, "ei kukaan voine sanoa, etten minä itse haluaisi teidän kanssanne kärsiä. Niinpä minun esimerkkini, kuten teidänkin, tulee vahvistamaan totuutta. Sitä paitsi tiedämme, että kerran tulee toinen tuomari ja silloin kukin saa palkkansa ansionsa mukaan."
Hauge pantiin kuritushuoneeseen helmikuun 4 päivänä 1800. Nyt hän oli kuudennen kerran vankilassa Jumalan sanan levittämisen vuoksi.
Koko vankeusaikansa oli hän hyvällä mielellä ja iloinen.
Hän teki työtä uusien kirjoitusten laatimiseksi ja kirjoitteli ystävilleen.
"Häpeä kuritushuoneessa istumisesta", sanoi hän eräälle, joka kävi hänen luonaan vankilassa, "on kuin nopeasti lentävä lintu pääni ympärillä."
Ja piispa Schönheyderille, joka kävi hänen luonaan ja koetti saada hänet muuttamaan mielipidettään, sanoi hän heidän erotessaan:
"Teidän korkea-arvoisuutenne! Minä istun mieluummin vankilassa ja kärsin Jumalan sanan tähden kuin piispan puvussa sellaisena, joka vainoo näitä Kristuksen vähäisiä maailmassa!"
Piispa ei sen enempää hyvästiksi sanonut.
Rangaistusajan loputtua lähti Hauge maantietä Dovren kautta Kristianiaan; kaikkialla piti hän hartaushetkiä ja kaikkialla, missä hän kulki, orasti Jumalan sana.
Nimismiehet, jotka olisivat kulettaneet häntä seudusta toiseen, jätti hän sillensä selittäen, että hän tahtoi matkustaa kotiin, ja sitten saapui hän huhtikuun alussa Kristianiaan.
Hän asettui tälläkin kertaa asumaan ystävänsä Gröndahlin luo, jonka poika Anders nyt myös oli tullut uskonnolliseksi ja yhtynyt haugelaisiin.
Gröndahlilta hän sai tietää, että hänen veljensä Mikkel edelleen oli kuritushuoneessa uskollisena Jumalan kutsumiselle.
Samoin sai hän nyt sen surullisen tiedon, että hänen sisarensa Anne, joka kauan oli ollut sairaloinen ja jota viime aikoina oli vaivannut myös vaikeat hengelliset kiusaukset, ei enää voinut kauan elää.
Tämä ilmoitus teki syvän vaikutuksen Haugeen. Hän valmistautui heti matkalle ja lähti Kristianiasta matkustaakseen kotiin.
"Tiedän kyllä varmasti, että tapaamme toisemme onnellisemmassa maailmassa", sanoi hän Gröndahlille. "Mutta minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan vielä kerran; hän oli kotolaisistani ensimäinen, joka kääntyi Jumalan puoleen ja hän on ollut minulle valona ja tukena Jumalan ja hänen valtakuntansa puolesta maailmassa."
Hänen silmänsä olivat lähtöhetkenä kyynelissä.
Kaksi päivää myöhemmin saapui hän enemmän kuin vuoden poissa oltuaan takaisin Tuneen ja vanhempaansa taloon.
* * * * *
Huhtikuun 12 päivän iltapäivällä vuonna 1800 Hans Nielsen Hauge saapui kotiinsa.
Nähdessään tutut rakennukset, tunsi hän omituista surunvoittoisuutta. Tuolla sisällä, jossa hän oli elänyt niin monet vuodet onnellisena, jossa hän oli taistelunsa suorittanut ja rauhan voittanut, siellä makasi nyt hänen rakastettu sisarensa kuolemaisillaan. Sisarelle kohta avautuisi suuri ihme; kohta olisi hänen taistelunsa loppuva, hän menisi pois iloon, mutta veli ei saisi häntä seurata. Veljen täytyi vielä kestää kärsimyksiä ja taisteluja ehkäpä montakin vuotta.
Hän henkäsi syvään tarttuessaan tuttuun oven ripaan; sitten avasi hän hiljaa oven ja astui tupaan.
Tuvassa ei ollut ketään.
Takassa oli valkea, hiljaisuus ja rauha vallitsi; pöydällä oli avonainen postilla.
Kamarin ovi oli raollaan; sieltä sisältä kuului jonkun lukevan ääni ja Hauge tunsi sen äitinsä ääneksi.
Nyt vaikeni ääni; he olivat kyllä kuulleet hänen tulevan. Raskaita, varovaisia askeleita kuului; ovi avautui kokonaan; harmaapartainen ja kalpea mies sieltä tuli.
Se oli isä, Niels Mikkelsen.
Hän tunsi heti poikansa, vaikka olikin jo hämärä; hän sulki varovasti oven jälkeensä ja astui esille.
"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän syvällä, raskaalla äänellä.
"Minä se olen, isä."
He seisoivat ja pitivät toistensa käsiä kauan.
"Jumalan kiitos", kuiskasi isä. "Hän on sinua niin kysellyt."
Ja hän huokasi kuin helpoituksesta.
Hans Hauge seisoi hetkisen ja tuijotti eteensä.
"Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän hiljaisesti.
"Meneehän se", vastasi isä. "Nyt se on ohitse, mutta hänellä on ollut vaikeita kiusauksia. Ajattelimme jo kerran, että menettäisimme hänet."
Hans Hauge oli tullut varsin kalpeaksi. Nyt hymyili hän hiljaisesti.
"Ei toki", sanoi hän luottavasta. "Annea emme menetä."
"Emme", vastasi isä. "Jumalan voima voitti vihdoin. Nyt hän on pahimmasta päässyt."
Isän silmät olivat kyynelissä.
Hans Nielsen Hauge vaikeni hetkisen. Sitten sanoi hän varsin hiljaa:
"Minä kuulin, että hän menee pois."
Isän silmät täyttyivät kyynelillä, jotka tippuivat maahan.
"Niin menee", sanoi hän.
"Eikö ole mitään neuvoa?" Hauge katseli isäänsä.
Niels Mikkelsen pudisti päätään.
"Lääkäri sanoo, ettei ole", vastasi hän.
Hans Hauge kumartui. Sitten pani hän kätensä ristiin.
"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoi hän.
Hän jäi niin kauan seisomaan. Hänen huulensa liikkuivat niinkuin hän olisi puhunut itsekseen tahi jonkun toisen kanssa. "Niin, niin", jupisi hän ja nyökkäsi moneen kertaan päätään.
"Jumalan ensimäinen elonkorjuu", kuiskasi hän.
Sitten nosti hän päänsä ja hänen siniharmaissa silmissään oli suuri voima.
"Saanpa mennä sisälle", sanoi hän.
"Aivan niin", sanoi isä, joka katseli ovea. Ja Hans Nielsen Hauge astui hiljaa huoneeseen. Mutta isä istui pöydän ääreen ja nojasi kätensä raskaasti molempiin käsiinsä.
* * * * *
Kun Hauge astui sisälle, nousi äiti ylös ja meni sivulle. Hauge tarttui hänen käteensä tullen hiljaa vuoteen ääreen.
Sairaan kasvoille levisi kuin jotakin kirkastettua tuntiessaan tulijan.
Valkoinen, laiha käsi ojentui puolittain ja sairas hymyili.
"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän. Ääni oli heikko ja vapiseva.
Hauge irtautui äidin kädestä ja tarttui sairaan käteen. Sitten istui hän vuoteen reunalle ja katseli kauan sairasta, jonka kättä hän ehtimiseen silitteli.
"Jumalan kiitos, että saimme tavata toisemme, Anne", sanoi veli sävyisästi.
"Aivan niin!" kuiskasi sairas. "Mutta kovallepa se otti!"
Hän katseli kuin kaukaisuuteen.
Hauge katseli häntä kauan.
"Kuulin siitä", vastasi hän. "Mutta sitten voimallinen Jumala voitti."
Sairas pani silmänsä kiinni ja makasi paikallaan.
"Niinpä niin", kuiskasi hän. "Jumalalle kiitos! Hän voitti!"
Hauge otti hänen kätensä kummankin kätensä väliin.
"Rakas sisareni!" kuiskasi hän.
Sairas avasi silmänsä ja hymyili. Sitten hän ne taas sulki.
Veli istui edelleen siinä.
"Ja sinä et pelkää kuolla?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
Sairas katsoi suurin ja lempein silmin.
"En, Hans", vastasi hän. "Nyt en minä enää pelkää." Hänen silmänsä seurasivat äitiä, joka itkien oli kääntynyt ja meni ulos.
"Minä en nyt ole yksin", lisäsi hän. Hän makasi kauan tuijottaen eteensä aivan kuin hän olisi jotakin erikoista ajatellut.
"Rakas Hans!" kuiskasi hän. "Sinun täytyy luvata pitää minua kädestä, kun minä kuolen."
Veli nyyhkytti.
"Sen teen", sanoi hän ja hänen äänensä oli lempeä kuin äidin ääni.
Silloinpa itki Hans Nielsen Hauge.
"Yksin Jumala on väkevä", sanoi hän.
Tuli kuolinpäivä.
Sukulaiset olivat koolla. Sairas oli jokaiselta ottanut jäähyväiset.
Nyt makasi hän hiljaa Haugen käsi omassaan. Hengitystä tuskin kuului. Kuoleman kalpeus oli tullut.
Hän oli juuri kysynyt Mikkel-veljeään, jonka kasvoja hän ei muiden joukossa nähnyt.
"Hän istuu vankilassa uskonsa tähden", oli veli vastannut.
"Jumala häntä siitä siunatkoon", oli sairas itsekseen sanonut.
Vähän ajan kuluttua aukaisi hän taas silmänsä.
"Hans", kuiskasi hän.
"Tässä olen." Ja hän kumartui sisarensa ylitse.
"Kiitos, että johdit minut Jumalan luo!"
Hans tunsi sairaan käden heikkoa puristusta.
Haugen silmiin nousivat kyyneleet.
"Nyt sinä, rakas sisar, johdat minua", vastasi hän.
Taas vallitsi hiljaisuus.
Sitten sairas ummistetuin silmin kuiskasi:
"Sinä tulet kohta jälessä, Hans!"
Hans puristi sairaan kättä.
"Tulen heti, kun työni on suoritettu", vastasi Hans lujalla äänellä.
Sairas vaikeni. Oli kuin hän olisi nukahtanut. Mutta hetkisen kuluttua aukaisi hän silmänsä.
"Nyt, Hans, tulee täällä pimeäksi", sanoi hän.
"Jumalan valo saapuu", vastasi veli.
"Niin, niin!"
Sairas sulki taasen silmänsä. Sitten hän hymyili.
"Nyt soivat kellot", kuiskasi hän. "Rukoile puolestani."
Hans Nielsen Hauge kumartui ja luki Isämeidän; hänen kaunis äänensä oli selvä ja voimakas.
"Kiitos! Jumala siunatkoon" -- ja sairaan pää kääntyi sivulle päin.
"Uskotko elävään Jumalaan ja pelastukseen Jeesuksessa Kristuksessa?" kysyi Hans Hauge lujalla äänellä.
Sisaren huulet liikahtivat.
"Uskon", sanoi hän tuskin kuuluvasti.
Hans Hauge jäi istumaan pitäen sisaren kättä omassaan.
Sisaren pää painui syvempään. Kuoleman varjo nousi hänen kasvoilleen. Äkkiä nosti hän vapaan kätensä ja antoi sen taasen vaipua.