Part 10
Mikä erikoisesti teki Haugen niin varovaiseksi olivat hänen alituiset sisäiset kyselynsä: onko sinulla maallikkona myöskin todellisia edellytyksiä julistamaan Jumalan pyhää sanaa puhtaasti ja selvästi? Eikö Elämän leivän jakaminen ihmisille vaadi melkeinpä yliluonnollisia lahjoja ja eikö sitä seuraa sanomaton edesvastuu?
Nämä kysymykset kohousivat alinomaa hänen sisästään ja sitäkin voimakkaammin saadessaan joka taholta, varsinkin papeilta kuulla, miten häikäilemätön ihminen hänen täytyikään olla, joka ilman oppia ja ilman kirkon miesten antamaa hengellisten asioiden ohjausta, esiintyi ei ainoastaan sanan julistajana, vaan vieläpä taisteli koko kristillistä hallitusta vastaan, joka vaikutti laillisessa kutsumuksessaan.
Silloin tapahtui vuoden 1797 lopussa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti Haugen mieleen ja joka yhdellä iskulla antoi hänelle vihkimyksen, jota hän oli odottanut. Muutamien vanhojen postillojen seasta löysi hän satunnaisesti eräänä päivänä nidoksen "Taulerin kääntymishistoriasta" tanskalaisena käännöksenä, kertomuksen tunnetun dominikaanimunkki John Taulerin kääntymyksestä valdensilaismaallikon Nikolaus Baselilaisen kautta.
Jokaisella kirjanlehdellä luki Hauge elävän todistuksen siitä, ettei tuo oppinut munkki ja tohtori kaikkine tietorikkauksineen voinut saavuttaa sitä Jumalan rauhaa ja sitä likeistä liittoa Jumalan kanssa, jonka nöyrä ja oppimaton maallikko, kristillisen elämänsä kokemuksien ja palavan rakkauden kautta totuuteen onnistui herättää hänessä. Tässä tuli toisin sanoen maallikko opettajaksi ja tuo oppinut teologi oppilaaksi. Tässä saattoi toden totta huomata, että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Tätä Hauge juuri tarvitsi.
Tämä kirja ihmeellisine kääntymyskertomuksineen iski Haugeen kuin salama ja sytytti hänen inspirationinsa. Nyt ei hän kauemmin odottanut; hän piti kirjaa vastineena sisimmille omantunnon kyselyilleen, huutona itselleen: Mene maahasi ja kansasi joukkoon ja julista minun käskyjäni!
Arpa oli langennut; kaikki kyvyt ja voimat kerättiin suureen tehtävään. Hauge oli parhaassa nuoruutensa voimassa, valmiina uhraamaan kaiken Jumalan valtakunnan asialle.
Ja uusi Haugen tuuli alkoi siitä päivästä puhaltaa Norjan ylitse.
* * * * *
Oli kolmas joulupäivä 1797.
Valtamaantiellä Glemmingen pitäjässä, lähellä Fredriksstadia, oli paljon liikettä.
Ehtimiseen liukui rekiä pienine kulkusineen tahi suurine aisakelloineen talojen ohitse; juhlapukuisia miehiä ja naisia kulki virsikirjat käsissään; kaikkien matkan päämääränä oli seudun suurin talo, jossa oli mustanaan kansaa.
Tänäänhän piti tunnetun Hans Nielsen Haugen, jonka isä oli saman talon isännän sisaren poika, pitää hartaushetki siellä.
Iltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan alapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla; joulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa verhoamassa metsät.
Sää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta suuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli Glemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa edellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä epäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo toistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli Glemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.
-- -- -- Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon, missä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.
Etummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä ajoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa. Anne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina katseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli mustanaan kansaa.
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille; hän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.
Tavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli ohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.
He saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi porraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja ikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.
Hans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta hoitamaan.
Tultuansa eteiseen tervehti hän kaikkia siellä seisovia.
"Jumalan rauhaa taloon", lausui hän lämpimällä äänen sävyllä.
Sitten astui hän tupaan.
Hän kätteli lähinnä seisovia.
"Onpa täällä ihmisiä kaupungistakin asti", sanoi hän hymyillen, kun hän näki kaksi ystäväänsä Fredriksstadista, Niels Baersön ja Niels Stillaugsenin, istumassa oven suussa.
Molemmat tervehtivät. Talon isäntä kutsui vierastansa syrjään.
"Sinä tahtonet hitusen ruokaa ensin; olethan kulkenut pitkät matkat", sanoi hän puoliääneen, katsoen kamarin ovea kohti.
"Ei, kiitoksia", vastasi Hauge hymyillen. "Tänä iltana tarvitsemme hengen ruokaa ja sitä on minulla mukanani!"
Hän tarttui ystävällisesti sukulaisensa olkapäihin.
Tämä nyökäytti päätään.
"Kuten tahdot", sanoi hän. Hauge riisui päällysvaatteet yltään; nämä asetettiin rahille kamarin oven läheisyyteen, sitten otti hän raamattunsa ja virsikirjansa ja astui paikalleen keskellä tupaa.
Hetken kuluttua kohousi jouluvirsi sadoilta huulilta voimakkaana ja hartaana hiljaisessa tuvassa.
Hauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa elämämme synnistä.
Hän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti; ääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja täyteläisenä, temmaten mukaansa.
Sadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen käännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät, raskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset itkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.
Ja Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan kunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin hiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska ne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti sellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.
Kun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä tuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia, huokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen suuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.
Yht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa ulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja useiden miesten kovaäänistä puhelua.
Hauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui samalla ulos.
Tuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla eteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen, joka verkalleen vastaili.
Silloin Hauge keskeytti puheensa.
"Saammepa odottaa hiukan", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin ovea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann, erään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.
Isäntä seurasi äänetönnä. Tuntui siltä kuin olisi isku kuulijakuntaa kohdannut ja kuolonhiljaisuus seurasi tätä kaikkea.
Pappi Feiermann astui keskelle tupaa, ottamatta edes lakkia päästään. Hän seisoi nyt Haugen edessä säihkyvin silmin ja tumma puna kasvoillaan.
"Mitä sinulla on tekeillä täällä?" kysyi hän terävästi.
Hans Nielsen Hauge nousi seisaalleen.
"Minä kehoitan lähimmäisiäni kieltäytymään kaikesta jumalattomasta elämästä ja maallisista haluista sekä elämään Jumalan sanan mukaisesti", vastasi hän hiljaa. Syvä katse suuntausi vakaana suoraan pappiin.
"Kuka on antanut sinulle luvan tällaiseen?" kysäsi tämä terävästi kuten ennenkin.
"Te, pappi, olette ennen antanut minulle luvan Fredriksstadissa", vastasi Hauge sävyisästi. "Sitäpaitsi turvaudun Jumalan lupaan ja käskyyn."
Pappi kohotti käsivarttaan. "Ei sanaakaan enempää", sanoi hän. "Annoin sinulle kerran luvan, luullessani kaiken olevan viatonta, nyt näen minä mihin tuollainen haaveilu johtaa, ja nyt on sinun seurattava minua."
Hän katsahti luutnanttiin ja noihin kolmeen sotilaaseen, jotka seisoivat valmiina, käskyjä odottaen.
Kuulijakunnasta kuului nureksumisen muminaa ja isäntä kääntyi pappia kohti, samoin Ole Nielsen Hauge, joka oli nimismiehenä Tunessa.
Mutta Hans Nielsen Hauge kääntyi sävyisästi veljensä ja muiden sukulaistensa puoleen.
"Jätä kaikki tällainen, Ole", sanoi hän, silmäyksensä kohdatessa Anne-sisarta, joka istui kuolon kalpeana.
"Jumala on puolustajani, ystäväni", lausui hän äänekkäästi ja katseli kuulijakuntaansa. "Älkäämme tehkö mitään sellaista, mikä on väärää. Totelkaamme esivaltaa; mutta Jumala on esivaltaa korkeammalla; ainoastaan Hän on heidän tuomarinsa."
Kääntyen pappiin päin, jatkoi hän: "minä seuraan pappia, antakaa minulle vaatteeni."
Syvä äänettömyys seurasi.
Pappi Feiermann seisoi hämmästyksen lyömänä Haugen ehdottomasta lainkuuliaisuudesta veljen tuodessa matkatamineita Haugelle.
Pukeutuessaan huomasi hän sisartensa syvästi murheelliset katseet, joihin hän vastasi hymyillen, päätä nyökäten.
"Tervehtikää, siskot, isää ja äitiä", sanoi hän. "Pappi, minä olen valmis."
Näin seurasi hän enää sanaakaan hiiskumatta pappi Feiermannia, joka poistui tuvasta tervehtimättä ja maasta katsettaan kohottamatta.
Jälkimmäiseen rekeen asetettiin Hauge kolmen sotilaan väliin; kuului piiskan läimäys; aisakellon räikeästi kilahdellessa ja hevosten vinhasti juostessa häipyi joukkue illan pimeään hämmästyneiden talonpoikain tuijottaessa heidän jälkeensä talviyöhön. --
* * * * *
Oli pimeä ilta, kun kaksi rekeä saapui Fredriksstadin linnoituksen päävahdin edustalle.
Kuului vahtihuuto.
Luutnantti kohousi papin reestä ja antoi tunnussanan.
"Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän, kohottaen kätensä lakkinsa syrjään.
"Hyvästi, herra luutnantti", vastasi pappi, "ja pitäkää tarkka vaari vangitusta. Parin päivän kuluttua saatte kuulla lisää minulta."
"Niin on tapahtuva, teidän kunnia-arvoisuutenne", vastasi luutnantti. "Ehkäpä mies on muuttanut mieltään, istuttuaan pari päivää sotamiesten keskellä."
"Samaa minäkin ajattelen", vastasi pappi. "Ellei, on hänellä aikaa enemmänkin. Jääkää hyvästi!"
Hän ajoi pois, katsomatta Haugeen, joka seisoi kärsivällisenä ja hiljaisena sotamiesten välissä.
"Mars!"
Luutnantti ja kaksi sotamiestä, Hauge keskellänsä, hävisivät linnan pihalta.
Vahti, tehden kunniaa, antoi noiden neljän miehen kulkea ohitsensa. Linnanportti sulkeutui jyristen.
Hetkisen kuluttua istui Hans Nielsen Hauge arestissa kahden sotamiehen seurassa, jotka kärsivät rangaistusta laiminlyömisistä sotapalveluksessa, mutta seurakunta Glemmingenissä hajaantui hiljalleen ja kukin kulki mietteissään kotiansa kohti.
"Missä on Hans?" kuului kysymys, jolla Niels Mikkelsen vastaanotti kotiin palaavat, jotka saapuivat Tuneen iltamyöhällä.
Anne-sisar itki, voimatta vastata. Toiset seisoivat silmänräpäyksen äänettöminä.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi äiti, joka tuli ulos etehiseen.
"On, äiti", vastasi nimismies, Ole Nielsen. "On tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Hans vietiin Fredriksstadiin vankilaan. Pappi itse haki hänet kruununmiesten kanssa."
Äiti pani kätensä ristiin.
"Taivaan Jumala", lausui hän, kalveten siinä seistessänsä.
Samalla kuului Niels Mikkelsenin syvä ja luottamusta herättävä ääni:
"Niin, taivaan Jumalalle olkoon kiitos", lausui hän, "että hän istuu vankilassa Jumalan sanan takia. Antakoon Jumala hänelle myöskin voimia kestämään ja kärsimään ilolla."
Mikkel Nielsen, joka seisoi aivan vieressä, ojensi isälleen kätensä.
"Luota siihen, isä", lausui hän luottavasti. "Hans kyllä ajaa asiansa!"
Äidin kasvot kirkastuivat ja molemmat sisaret tunsivat iloa ja lohtua.
"Niinkö sanot!" huudahti äiti.
"Niin", yhtyi isä puheeseen. "Minä uskon kuten sinäkin Mikkel! -- Hän, Hans, selviytyy kyllä."
"Jumalan avulla", sanoi sisar Anne. Hänen sinisilmänsä loistivat ihmeellisesti kalpeissa kasvoissa.
* * * * *
Vankilassa laulettiin.
Raa'at äänet lauloivat rivoa laulua. Joka värssyn välillä nauroivat miehet.
Tämä tapahtui hämärissä seuraavana päivänä. Oli tuotu useampia sotamiehiä arestiin, jossa Hauge oli; heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.
Hauge istui ääneti laulun kestäessä katsellen ristissä olevia käsiään.
Se, joka lauloi, vakuutti kiroten, ettei hauskempaa laulua ole koskaan sitä ennen Norjassa kuultu. Toiset olivat samaa mieltä. Sitä seurasi remakka nauru.
Hauge kohotti katseensa ja silmäili sitä, joka oli laulanut. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta samalla sanomattoman lempeät ja silmänsä ihmeellisen kirkkaat.
"Mitä sinä siinä tähystelet?" tiedusteli sotamies raa'asti. "Etkö ole koskaan ennen nähnyt ihmisiä?"
Hauge oikasihe ja katsoi edelleen toista silmiin.
"Sinä laulat kaunista laulua", sanoi hän.
Sotamies hymyili.
"Niin, kai se sinusta siltä tuntuu", vastasi hän. Hän tuijotti Haugea silmiin, istui kädet polvillaan ja tirskui.
"Niin, se oli oikein kaunis laulu", jatkoi Hauge kuten aikaisemmin. "Sinä kai olet oppinut sen äidiltäsi, arvaan minä!"
Hänen sinisilmänsä saivat yhä syvemmän loisteen; ne olivat nyt melkein tummat ja kumminkin niin lempeät.
Sotamies hypähti pystyyn.
"Pidä suusi hänestä, sinä!" kiljasi hän; veri syöksähti hänen kasvoilleen.
Toiset jäivät äänettömiksi katsellen toinen toistansa.
Hauge istui hiljaa kuten ennenkin. Oli kuin ei olisi noita teräviä sanoja lausuttukaan.
"Hän on ehkä kuollut?" kysyi hän hyvin hiljaa.
Sotamies ei vastannut. Ihmeellinen muutos oli huomattavissa hänen kasvojensa ilmeessä.
"Se ei sinua liikuta", vastasi hän; mutta ääni murtui.
"Ei, ei", lausui Hans tyyneesti. "Tulin vaan ajatelleeksi, että jos hän vielä eläisi, niin -- niin ei hän voisi ehkä olla nyt varsin iloinen."
Hiljaisuus vallitsi.
Hän, joka oli laulanut, istahti ja katsoi maahan.
"Lienee yhdentekevää sinulle millainen hän on", sanoi hän hetken kuluttua.
Haugen katse oli jälleen maahan luotuna.
"Tuollaista ääntä kuin sinulla on", lausui hän, "voitaisiin käyttää paremminkin ja kauniimpiinkin tehtäviin!"
"Sinusta pitää tulla lukkari, sinusta, 14", tokasi eräs joukosta.
He hymyilivät.
Hauge katsahti heihin.
"Ei juuri niin", sanoi hän.
"Pappi!" tokasi toinen.
Hauge hymyili vastustamatonta, voittavaa hymyilyänsä.
"Niin, jotain sen tapaista", sanoi hän.
Silloin hymyilivät kaikki pilkallisesti. Ainoastaan hän, joka oli laulanut, istui äänetönnä.
"Sinä olet hiton hieno, sinä", sanoi eräs. "Me olemme vain halpaa väkeä me."
"Niin olen minäkin", vastasi Hauge; "vaan kuitenkin pidän itseäni liian hyvänä laulamaan moisia lauluja."
He katsoivat häneen.
"Miksikä sinä istut täällä?" uteli eräs heistä. "Oletko varastanut?"
"Sinä olet juuri sellaisen näköinen", sanoi toinen.
Hauge ei vastannut heti.
"Minä lauloin kuten sinäkin -- ja niin pääsin tänne!" vastasi hän vihdoin.
He hymyilivät.
"Minä luin Jumalan sanaa ja lauloin -- ja niin jouduin tänne." Hän katsoi mietteisiin vaipuneena eteensä.
He tuijottivat.
"Ah -- oletko sinä sanan lukija?" huudahti joku.
"Joutavia!" sanoi toinen.
Hauge ei vastannut, katsoi vaan suoraan eteensä.
"Lukeminen ei liene pahinta, kun vaan luemme sellaista mikä on hyvää", sanoi hän katsomatta kehenkään.
"Mitäs sitten täällä teet, hiton poika?" tokasi hän, joka istui lähinnä Haugea.
Hauge tuijotti kauas.
"Kun tahdotaan tehdä kunnon ihmistä sellaisesta, joka on paha, ettei heidän äitinsä tarvitsisi istua kotona heitä itkien ja murehtien -- niin lähettävät he sellaisen tänne", sanoi hän. "Niin -- siksi kai tekin istutte täällä?"
Hän katsoi heihin.
Oli tullut kuolon hiljaisuus. Mutta hän, joka oli laulanut, kääntyi poispäin, istuen kauan liikkumatta, kasvot käsiin kätkettyinä.
Toiset nousivat paikoiltaan toinen toisensa jälkeen, kävelivät edestakaisin arestissa, kuin suuressa levottomuudessa -- ja istuutuivat jälleen.
Silloin saapui vankilan hoitaja ja kutsui kuutta vankia päivällisille.
Mutta noustuaan meni Hauge sen luokse, joka oli laulanut, otti häntä kiinni olkapäistä ja sanoi samalla kun he astuivat sisään:
"Älä ole vihainen minulle, joka puhuin sinulle sellaisesta; mutta minusta tuntui niin varmalta, että sinusta voisi tulla Jumalan lapsi."
Sotilas katsoi häneen. Suuri suru kohousi karkeisiin, nuoriin kasvoihin; jotakin pehmyttä ja lämmintä välähti silmissä.
"Ei, sitä en koskaan usko", sanoi hän. Sitten kääntyi hän pois ja purskahti itkuun.
Hauge seisoi odottaen. Hänen silmänsä sinertyivät ja suun ympärillä liikkui hyvyyden piirre.
"Minä uskon", sanoi hän aivan hiljaa. "Nyt olen varma siitä."
Toinen nieli kyyneleensä, kääntyi Haugeen ja sanoi:
"Äitini kuoli viime keväänä."
Hauge nyökäytti päätään ja sanoi:
"Mutta Jumala ei ole kuollut", vastasi hän; "turvaudu Häneen, niin saatte ehkä jälleen yhtyä."
Toinen katsoi häneen avutonna.
"Sinun on autettava minua", sanoi hän.
"Sen olen tekevä", sanoi Hauge, tarttuen hänen käteensä.
Nyt seisoi vartija jälleen ovella.
"Mitä tämä on?" kysyi hän ankarasti.
Hauge kääntyi kysyjää kohti.
"Vain hyvää", vastasi hän ja hymyili vastustamatonta hymyänsä.
Ja molemmat vangitut seurasivat vanginvartijaa sisään.
* * * * *
Iltapäivällä puheli Hauge edelleen vankilatoveriensa kanssa kaikesta mikä koski heidän sisäistä elämäänsä. Toiset kuuntelivat; toiset kääntyivät pois ja puhelivat keskenään muista asioista; mutta tauonneet olivat kirosanat ja muu irstas puhelu vankilassa.
Illan tullen luki Hauge iltarukouksensa ääneen ja lauloi virren sen jälkeen.
Pari tovereista ivasi häntä tästä, he käskivät hänen tukkimaan suunsa, matkustamaan helvettiin ja rääkymään siellä mielin määrin.
Hauge lauloi loppuun saakka, antamatta heidän häiritä itseään. Silloin nousi eräs suuttuneista pystyyn, ja asettuen Haugen eteen huusi hän:
"Jollet tuki kitaasi, lyön sinut pahanpäiväiseksi", puiden nyrkkiänsä Haugen kasvojen edessä.
"Ei, ei", sanoi hän, joka oli aamupäivällä laulanut. Hän asettui heidän väliinsä.
Suuri melu syntyi heidän kesken, sillä useat puhuivat yhtaikaa sekä puolesta että vastaan.
Vahti astui sisään.
"Täällä on oltava hiljaa", komensi hän.
Useat osoittivat Haugea ja kantelivat hänen päälleen hänen lukemisestaan ja laulamisestaan.
Vahti iski silmäyksen Haugeen.
"Tuollaiselle on meillä kyllä keinoja", sanoi hän. "Sidomme sinut ja panemme tulpan suuhusi; silloin varmasti vaikenet. Ja jollei tämäkään auttaisi, silloin olet saava pampusta!"
Hauge oli noussut seisaalleen.
"Saatte tehdä kuten haluatte", vastasi hän. "Mutta en ole koskaan nähnyt, että olisi tällä tavoin ketään, kohdeltu, enkä tiedä onko teillä laillista oikeuttakaan siihen. En ole tehnyt muuta pahaa kuin että olen lukenut iltarukoukseni ja laulanut virren värssyn sen jälkeen."
Hän seisoi pelotonna vahdin edessä.
Tämä katsahti Haugeen ivallisesti hymyillen.
"Vai niin, sinä tahdot saada vapauden laulaa?" vastasi hän. "Niin, sen olet saapa."
Hän kääntyi ympäri ja lähti.
Hetken kuluttua palasi hän arestihuoneeseen kahden miehen seuraamana.
"Tule nyt", sanoi hän. "Laululintusen suljemme häkkiin. Siellä saa se laulaa mielin määrin."
Hauge nousi vuoteeltaan.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän toisiin kääntyneenä. "Toivottavasti tapaamme vielä kerran sellaisessa paikassa, missä on parempi olla. Rukoilkaa Jumalaa puolestani, kuten minäkin tahdon rukoilla teidän puolestanne."
Hiiskumatta sanaakaan sen lisäksi seurasi hän vahtia.
Hauge vietiin yksinäiseen tyrmään, jota "häkiksi" kutsuttiin ja johon ainoastaan pahimmat pahantekijät teljettiin. Se oli nyt jääkylmä avonaisine rautaristikko-ikkunoineen, joka oli pohjoista kohti.
"Laula nyt", sanoi vahti, antaen raskaan tammisen oven paukahtaa kiinni hänen jälkeensä ja lähtien kahden sotamiehen seuraamana päävahdin luokse, missä hän istuutui pelaamaan korttia toisten kanssa.
Yön hiljaisuus levisi yli Fredriksstadin linnoituksen. Vahti vapautettiin ja yövahti asettui paikoilleen. Kaikki vaipui talviyön pimeään.
Yön hiljaisuudessa kuului laulua jääkylmästä, pimeästä "häkistä" muurissa. Kirkasta, harrasta laulua pimeässä. Rikas, täyteläinen, yksinäinen ääni, väriltään mitä sydämellisin.
Vahti hätkähti ja kuulosti. Ihmeellinen, selittämätön tunnelma vallitsi harmaiden muurien lomissa.
Yksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi -- rukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.
* * * * *
"Häkissä" täytyi Hans Nielsen Haugen istua koko seuraava päivä.
Vahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla varustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Oli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta ahtaassa "kopissaan" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta kuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja onnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä Hänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat ennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen jäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani kätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat niin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi Jumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa vapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui valkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät kuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien kahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu suurta, pysyvää valoa kohti!
"Oi, kuolema on valkea kuin valo!" kuiskaili hän ikäänkuin unessa yksikseen, "kohta olen näkevä Jumalan kasvot!"
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset, onnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen sielunsa.
Samassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi ruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.
"Sinä palellut", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti nousta pystyyn.
Mutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän voinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.
"Taitaapa olla niin", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi istualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.
Aliupseeri katsahti ympärilleen "häkissä."
"Tämä on hävytöntä", sanoi hän. "Panna tänne ihminen talvisaikaan! Huh!"
Hauge katsahti häneen ihmetellen. Löytyisikö täältä todella ihminen, jolla oli sääliä rinnassa!
"Jumala sinua siunatkoon", mutisi hän.
Aliupseeri hymähti. Hän ei vastannut, vaan otti sen sijaan tinaisen "taskumatin" povitaskustaan, pyöritti tulpan irti pullon suusta ja ojensi sen Haugelle.
"Juo nyt", sanoi hän. Hauge katsoi pitkään häneen ja otti verkalleen ojennetun esineen käteensä.
"Onko tämä viinaa?" kyseli hän.
"Juo nyt vaan", vastasi toinen. "Siinä on hyvää lääkettä!"
Hauge totteli. Hän maistoi vain ensin ja tunsi kuin tulen käyvän lävitsensä. Se oli paloviinaa.
"Nyt lämpenet kohta", sanoi aliupseeri, vääntäen kiinni pullon tulpan, jonka Hauge hänelle ojensi.
"Se oli varmaankin paloviinaa", sanoi Hauge, katsahtaen melkein hellästi häneen.
"Sitä paholaista se on", vastasi tämä.
Hauge tunsi jälleen elonkipinän ja ruumiin lämmön palautuvan ruumiiseensa.
"Niin, paholaisesta on paloviina kotoisin, mutta paha on pahalla pois ajettava."
Toinen hymyili.
"Tulithan lämpimäksi", sanoi hän.
"Tulin todella", vastasi Hauge kohoutuen; "mutta oli eräs toinen seikka, joka minua lämmitti paremmin kuin tuo lääke."
"Niinkö?" vastasi toinen.
"Sinun hyväsydämisyytesi", jatkoi Hauge.
Aliupseeri katsahti pitkään häneen, meni pöydän ääreen ja tarttui lyhtyyn, jonka hän oli jättänyt kädestään.
"Ei tällainen sentään sovi", sanoi hän. "Täytyy sitä kuitenkin menetellä inhimillisesti!"
"Ah", vastasi Hauge. "Ihmiset ovat joskus armottomampia kuin eläimet, jolleivat tahdo pysyä lähellä Jumalaa!"