Part 3

Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus uupunut on ja, nyt päätään kallistain nojatuolin pielehen pehmoiseen, juur nukkunut.--Maass' edessänsä piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta. Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä, kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset, huulilt' on puna pois sekä kuihtuen kuivunut poski, mut elo pitkän pitkä ja turvasa, lämmin ja kirkas otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.

Tyttären poskillen vedet virtasi, kun isän armaan nukkuvan hän näki turvallisna nyt hurskaudessaan, kun siin' aatteli hän, oman maallisen onnensa tähden vanhan untako häiritseis, kenties elon rauhan riistäis häitä ja huolia vain tois harmajan päähän. Lemmityn rinnalla siinä hän polvillaan isän eessä viipyi ja vanhukseen loi silmäns itkevät hetken; vihdoinpa kallistui sekä kosketti lämpimin huulin nukkuvan kättä. Mut kummastuin unen vienosta vanhus valveutui, kysyväisenä katsoi tyttärehensä, katsoi ja synkistyi; tylyn, niinkuin ukkosen uhka, silmäyksen loi vieraaseen. Tuon nähdessä lauhtui leimaus, kyyneleheks suli pois. Sylin aukasi vanhus, riemulla rinnoilleen näin sulkien rakkahat nuoret.

LOPPU