Part 8

Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois, mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.

»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin heikko, Hannaseni.»

»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna hetken päästä sanotuksi.

»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»

»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan. »Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»

Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois, »uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan, vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia. Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi, ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina, koska kerran tahdottiin.

»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».

Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan hiljaa nenäliinaansa.

»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä tahtoisit takaisin näitä päiviä.»

Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi huoneesta pois ja jätti hänet yksin.

Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin; selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut, vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin pahinta, kun halu puuttui!

Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki, johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut. Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois. Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.

Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?

»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»

»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.

Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän tosin.

»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»

»Niin, kun se meni.»

»Ei suinkaan itsestään.»

»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»

»Aina sinä olet pahan teossa.»

Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.

»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»

»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»

»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.

»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»

»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari, »antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».

»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään niin just' piekseä.»

»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»

»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät: ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»

»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»

Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.

Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.

»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».

»Olisi pari napinreikää vielä.»

»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»

»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»

»Pitäisi niiden olla.»

»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»

»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka olisivat kuinka lujassa.»

»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»

»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»

»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»

Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän lakin päähänsä ja meni ulos.

Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään, meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun kuuli Jussin äänen ruokasalista.

Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.

»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»

Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti. Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki mahdolliset velvollisuudet.

Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut. Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli, kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.

»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»

Miina lensi punaiseksi.

»Kuinka niin?» hän kysyi.

»Te näytätte niin kovasti huonolta.»

»Eikös mitä.»

»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä puhun mammalle.»

»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»

»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»

Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Sanokaa nyt!»

Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei auttanut sekään.

»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa. Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.

»Eikä ole.»

Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.

Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.

Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä, tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin, pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.

Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti, vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.

Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.

»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista ja siellä oli vieraita.»

»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»

»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»

Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.

Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada sanaa suusta.

»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»

»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää tehkö.»

»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»

»No, kai parin viikon sisään.»

Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä hänen ainoa ajatuksensa.

»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa, »minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».

»Oikeinko pahasti?»

Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.

»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee se, minun täytyy heti lähteä.»

»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»

»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä on.»

Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa. Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa, siksi kuin vastaanottotunti alkoi.

Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä. Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen, oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium», hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille noussut.

Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta, myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan. Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata, nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen, murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli mutkassa.

Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja siihen keskustelu päättyi.

Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille». Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat, langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä aistista.

Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään. Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.

Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa, erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki. Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit kädessä.

Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta. Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että jaksaa ainetta ostaa.

Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa, olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota aina tarkoin noudatetaan.

Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä, enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat muuten jäähtyivät.

Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa pälinässä.

Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.

»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.

»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua valehtelijaksi.»

»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»

»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»

»No, kukahan tuon on narrannut?»

Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.

»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.

»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»

»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.

»Saihan se eilen.»

»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»

»Lieneekö kymmenes.»

»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se rouva vielä nuori ihminen.»

»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää elämäänkään.»

»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä komenna mies.»