Part 9

»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta, vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan puuhun vetää', sanoo sananlasku.»

Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä. Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla, ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon väännetyitä korkeaan kasaan.

»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.

»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»

»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»

»Kyllä.»

He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä. Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi. Päätti olla kysymättä.

Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua tulisikaan, niin kauan he viipyivät.

»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena; otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan. Hanna yritti lähtemään.

»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.

»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».

»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa entistä».

»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.

»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»

»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»

»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»

He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.

»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»

»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»

Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna ei antanut myöten.

Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja silmäilivät toisiaan.

»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»

Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta, veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli Miina uudelleen tupaan.

»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»

Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti nousta: ei päässyt, siihen jäi.

Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta painoivat.

»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.

Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput kupeihinsa.

»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille tuonne».

Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.

»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.

Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään. Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.

»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään puhunut, itki vaan hiljaa.

Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.

»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia sijaa johonkin?»

Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä, raskaita ja vaikeroivia.

Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.

»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.

Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.

Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.

»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja kerran nenäänsä vedettyä.

Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.

»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole tänne kyökkiin.»

Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa, kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.

Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen oli mentävä.

»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»

Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.

Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään. Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.

Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan, vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan odottanut. Isä suuttui viimein.

»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan. Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»

Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti houkutella Hannaa.

»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.

Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut, puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.

»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»

Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää, miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki, taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä yksinäisyydessä rauhan löytänyt.

Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa; hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?

Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse se taas meni, ja elämään hän jäi...

Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.

Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin, yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta. Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja antaa päivän tulla, toisen mennä.

Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti, ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa huoneessaan.

Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt, sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään, kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä vielä ainakaan tuntunut apua olevan.

Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä, jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen koomin enää mennyt.

Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä. Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua, tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka pojat kuinka härnäsivät.

Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä, ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö, joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli helmoja säärien ympäri.

Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.

»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.

»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.

»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»

»Ei mitään, kun ei tiedä.»

»Kerropas nyt se hauska.»

»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»

»Noh?»

»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»

»En, en.»

»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä me Polleksi sanomme?»

»Tiedän.»

»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes, näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä töyttäsi rehtorin luokse.»

Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:

»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»

»Kuka sen teki, Jussi?»

»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»

»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»

»En sano.»

»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»

»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»

»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan koulusta.»

»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»

»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»

»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»

Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.

»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»

Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.

Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana. Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti olisi huomannut.

Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt, tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi ilmi.

Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat, antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi, kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin. Siihen se juttu päättyi.

VI.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä, silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin, lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.

Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset, jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja vehnäjauhoja tarpeen mukaan.

Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään, kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle, painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella. Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat henkilöt tunkeutuneet.

Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin, suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.

Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä, vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle, teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa, sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden päästä voisivat viettää häitä.----

Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita. Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut. Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.

Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.