Part 5

Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena, ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen; tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta. Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen, naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat ynnä jalat.

»Sano sinä!»

»Ei, ei, sano sinä!»

»En minä, en vaikka.»

Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti, mitä tuleman piti.

Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan muodon ja rykäisi.

»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi meille filosofiaa.»

Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.

»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»

Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.

»Se on meidän yleinen toivomme.»

Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.

»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.

»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»

Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin. Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.

»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se vallan hyvin!»

Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.

»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»

Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut, vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.

Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista. Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta, filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.

Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.

»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse ominpäin selville.»

Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.

»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».

»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»

»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan hyödyttömiä.»

Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle. Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat? Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria, ääääärettömästi!

Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet; innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi aukeni.

»So, so, tytöt!»

»Ääääääää----»

»Hiljaa! hiljaa!

»Äääääää-------»

»Hiljaa!»

Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.

Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia, näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran, että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät paremmin.

Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen osannut ajatella.

Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä ensin ja sitten vasta näitä?

Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi päässä yks'kaks!

Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään, kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja nyt lähdettiin.

Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään, kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä. Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta. Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä. Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella järveä ja saaria ympärillään.

Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan sadenuttunsa alle piiloon.

Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko. Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten. Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_, kapea _thorax_, suuri _abdomen_.

Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet mitään, paitse lyseolaiset?

»Entäs vielä?»

No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne elävät keoissa.

Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.

Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas suojaisiin paikkoihin.

Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen kiire syntyi.

»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».

»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.

»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään huomenna maisterilta.»

Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi tyhmyyttään, ei sittenkään.

He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois, toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä innolla:

»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla. Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat jäljessä.»

Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi. Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin voimakkaasti kuin äsken.

Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta Lavonius niin innostuneena heille puhui.

Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava tiedon halu.

Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt aika sen tyydyttämiseksi.

Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata, hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi. Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä. Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa menetetty.

Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla, vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille. Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana. Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan. Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.

»Yks', kaks', kolme!»

Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille. Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät kiertää koko kaupungin näin.

Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja siitä tulee iänikuinen häpeä.

Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi heitä tuo odotettu myrsky.

Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli, yhdessä he sen kestäisivät.

Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.

Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen, minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan, säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista mielessä.

Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:

»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»

»Olen.»

Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.

»Missä se on? Sano pian!»

Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.

»Taisi jäädä kouluun.»

»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»

»Lähetä lainaamaan.»

»Kun kello jo on niin paljon.»

»Asuuhan Olga tässä likellä.»

Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta suoraan ruokasaliin.

»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»

Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.

»Tule kamariisi.»

Sinne mentiin.

»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.

»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»

Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi kuulla.

Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana; räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa, sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede, esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi. Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia huomannut.

Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti, arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi, kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.

Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.

»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»

»Keitä vieraita?»

»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»

»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.

»No, kies' avita.»

»Hyi, sinua.»

»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»

Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne oli päätetty kokoontua.