Part 4

»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»

»Jos vaan voimme.»

»Kyllä te voitte.»

Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan ylitse ja selaili kädellään vedessä.

»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.

»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei vahingossakaan. Lupaatteko sen?»

»Lupaamme.»

Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.

Olga otti nyt puhuakseen.

»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä.»

He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat. Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.

Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.

Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia, eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään. Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään; sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.

Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä: »Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan. Sitten huoletta jatkoi:

»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:

»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen vaipui.

Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä. Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä uuvuttanut.

Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona. Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa. Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle annettiin aamiaista tuvan puolella.

Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät! Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta. Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna? Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi harmissaan.

»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille esimerkiksi?»

»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.

»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»

»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»

Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.

Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:

»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma syymme.»

»Emmekö voi sitä millään parantaa?»

»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»

»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»

»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin, ettei Betystä ole mitään apua tässä.»

»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»

»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»

Hanna kohta työtä käskettyä.

»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»

»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»

»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»

»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»

Ovelle koputettiin.

»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te olette täydessä asussa?»

Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.

»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»

»Ei suinkaan.»

Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan Betylle koko asiasta mitään.

Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.

»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»

»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»

Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen, kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä. Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan sivumennen nyykäytti päätään.

Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät kangaspuiden taakse.

»Hanna, sielläkö sinä olet?»

He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.

Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan. Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen. Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen syynsä?

Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä, suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden, jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.

»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.

Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden luokse.

Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.

»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.

»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.

»Suostutteko, tytöt?»

Woldemar sai vähän odottaa vastausta.

»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.

Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.

Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.

»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»

Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.

Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.

»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.

Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat», sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.

Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred oli kuin elävä kysymysmerkki.

Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin rasittavalta.

Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme, Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.

Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.

Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi». Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.

Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän lohdutti.

Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita, kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin, niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei kerrassa mikään.

Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis' siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.

Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi, muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt, minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa kaupunkiin.

Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan, että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.

Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.

Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä; mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.

III.

Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota ennen oli kahverina käytetty.

Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen. Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet; kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää ennen oli lähtenyt.

Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi; pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi; käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet; äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja toiset jalkineet.

»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.

»Kovasti.»

»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi. Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»

»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset luokalta».

Jussi puri hammasta.

»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.

Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.

»Terveisiä, pappa, maalta.»

»Noo, johan sinä olet kotona.»

»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä kaipaa.»

»Soo, sepä hyvä.»

Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä, samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut ruoat sisään.

»Jeekeli sentään--»

»No, Jussi, kuka noin sanoo?»

»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»

»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»

Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.

»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.

»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein ongella siellä maalla?»

»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»

»Saittekos kaloja?»

»Aina vähän.»

»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»

»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»

»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»

»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.

Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.

»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä kiittivät.»

»Ketkä pojat?»

Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.

»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»

»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.

»Niin.»

»Olitteko kutsuneet niitä?»

»Emme.»

»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä vastaan. Olisitte käskeneet pois.»

Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle avuksi.

»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että siinä mitään sopimatonta oli.»

Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan, sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.

Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot, kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös, varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja, sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse, ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka jaksoi puoliaan pitää.

Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi, mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.

Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.

Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään. Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.

Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten, hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma: vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----

»Pois täältä!»

Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi pistää päänsä sisään.

»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.

Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.

Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua? Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin, ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.

»Tulee joku, tulee----»

Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.

»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»

Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen sisään.

Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti; yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu. Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!

He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa! Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan armotta!

Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?