Part 12

He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä, johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti seurata toisia.

»Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.

Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...

Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.

»Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No, pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.»

»Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään.

Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin polkea konettaan.

»Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa. Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.»

»Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset, ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän päivän koko joukolle.»

»Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää», lausui äiti.

»Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin muut», lisäsi isä.

Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi, joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei voinut enää estää niitä tulemasta.

»Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti».

Äiti näytti alakuloiselta.

»Nouse vaan», hän sanoi hiljaa.

Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille tyynyvaaruille hänen sylissään.

Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt. Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää. Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina, kuinka hän----

Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta, teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään muuta.

Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan, eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.

Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.

»Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi murtanut koko elämäsi.»

Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.

»Eikö totta, lapseni!»

»Totta», vastasi Hanna hymyillen.

Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa. Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan, ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.

Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen, suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena. Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan, milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.

Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa, kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös, sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja läksi.

Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä suotta elämäänsä ikävöittänyt.

Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä, kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.

Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan takaisin tulevaksi...

Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk'ampujan» kadulle erääsen tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...

Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla. Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi. Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä vähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi, ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja vilkaisi allekirjoitusta.

»Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?»

»Hyvä Kalle!

Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan, johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo

setäsi Petter Salmela.»

»Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi ylös vuoteeltaan.

Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili vaatteitaan.

»Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo pari vuotta takaperin.»

Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.

Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja miellyttävän neidin rinnalla.

»Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään».

»Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.

»Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta aamusta päivin, muistatkos.»

»Kyllä.»

Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.

»Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?»

»Tietysti. Entä sinä?»

»Samoin.»

»Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?»

»Ehkä.»

He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni, hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin kuin muuten oli tavallista.

Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle, mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli hänellä hyötyä elämässä.

Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen, niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.

Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.

Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan, vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.

»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»

Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä. Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä, jota hän kauan oli luvannut.

Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei ensinkään.

»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista. Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»

Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.

Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen, sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla. Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.

Mutta Liisa tohahti sisään.

»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»

Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.

»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.

»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.

»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»

Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia siitä enää paremmaksi tullut.

Liisa suuttui.

»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen, entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»

»Liisa!...»

Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.

»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»

»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää Marilta, jahka tulee täällä käymään.»

Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden, se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen. Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.

Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen, ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.

Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta vallan toista.

Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.

»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.

»On, mutta elä sure, ei se kannata.»

»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.

Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.

»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»

Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.

»Ei, elä hae», sanoi Hanna.

Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut, mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.

Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki. Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi ajattelemaan.

Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut. Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa, toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin alentanut itsensä.

Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.

Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen rukouksiaan.

Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden. Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut. Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi ollut, että isä olisi juomasta lakannut?

Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.

Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti suurta ääntä milloin mistäkin.

Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas. Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.