Part 11

»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun olivat tulleet likelle Hannan kotia.

»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»

»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»

Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat; Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.

Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia, ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja katselivat.

»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen. He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä. Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja löivät sääriin kiinni.

Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän tiesi, minkätähden.

Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat. Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan kukoistuksen hienoa tuoksua.

Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut. Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi hänen katsettaan ja rukoili vastausta.

»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan saakka?»

»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi paremmin kuin korva.

Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen, oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.

»Kalle.»

Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.

He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille kenellekään.

Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan. Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan. Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan ja pitkän pitkiä kirjeitä.

»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös Trobergin kallioille, linnaa lähellä.

»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule olemaankaan».

Salmela palkitsi häntä suuteluilla.

»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»

Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.

»Lupaatko täyttää?»

»Jos vaan voin. Mitä se on?»

»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos maailma siihen henkeään puhaltaa.»

»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan haluttaa.»

Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi, että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella, sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.

Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.

»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan minua kaipaa».

»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»

Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä tukehduttaa.

»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa, »jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä. Silloin menee minulta maine.»

»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo ihmisiä liikukaan.»

Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut niihin enää katsoa.

Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet tuskallisen levottomaksi.

»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään. Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.

Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin, valahtivat nyt alas poskille.

Salmela koetti häntä lohduttaa.

»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,---- luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»

Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.

»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.

»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä tavata toisiamme.»

»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»

Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.

»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni, armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka. Kunpa se aika jo pian tulisi----»

Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.

Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia. Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia, rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas heidän jälkeensä.

VII.

Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...

Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli autuutta!

Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan. Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...

Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi. Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia. Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta lopun tekee...

Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista, väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli epävakaista harjoitusta vaan.

Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä armastaan ajatellen.

Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän vapisi pelvosta.

»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»

Jussi istui hänen viereensä penkille.

»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»

»En minä.»

»Et sinä! Mikset?

»Mitä minä siellä?»

»Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu olet, jos jäät pois.»

»Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?»

»Lupasivat ainakin.»

Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei seuroissa kävisi...

»Niin, en minä kuitenkaan.»

»Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa, paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.»

»Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo myöhäistä.»

»Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin takaan, että ruoka maittaisi.»

»Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?»

»Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt hänen on kätensä särkynyt.»

»Oikeinko pahasti?»

»Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään. Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli järvessä.»

»Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?»

»Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas voimistelevat Kuopiossa.»

»Mutta luvut, Jussi?»

»Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea, kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi rupesivat, toisten elätettäviksi.»

»No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.»

»Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki--»

»Jussi!»

--»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa. Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin mies tulee.»

»Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat. He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin vaikutusalansa.»

»Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää vaan jos johonkin.»

Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan. Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa hyvän ja pahan.

Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.

Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun käteensä ja läksi.

»Vai niin, sinäkö, tyttöseni----arvasitko, että minulla--oli--oli sinulle uu--uutisia----»

Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?

Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.

»Tule----tule----tänne kuu--kuule--le--maan----»

Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä hoiperteli äidin sängyn reunalle.

»Mamma--elä nyt nuku--kuule kun minä kerron----kas kun posket punottaa ----juuri kun nuorella tytöllä----»

Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti, käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.

»Sassa meinaa naida meidän Hannan----niin--mamma saa laittaa häitä---- tyttärelle häitä----»

Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois, mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.

»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».

»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».

Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut, kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.

Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan vielä.

»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta, johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi aavistaa----enkä minä voi kertoa----mutta elä mene naimiseen, ellet saa toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»

Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan.

»Mamma--rakas--»

Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli kieltänyt.

»Mutta jos pappa pakoittaa?»

»Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset. Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.»

»Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.»

»Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla horjumaton.»

Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen ovet auki mennessään.

»Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen sanovan.

Äiti yritti tulemaan takaisin.

»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.

»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on kylmä.»

»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»

Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että jytisi.

»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista porsasta--thyi!--iljettää jo ajatellakin--»

Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan, puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:

»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»

»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää----»

Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin palamaan.

»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla, kun kosijoita odotat», sanoi isä.

»Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa.

»Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka hänen sisarensa käy puettuna.»

»Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti.

»Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.»

Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.

»Pappa, en minä Sassalle mene.»

»Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?»

»En.»

Isä katsoi äitiin.

»Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?»

»Ehkei Hanna rakasta häntä.»

»Ei, minä en rakasta.»

»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on hyväluontoinen mies, sitä paitse.»

»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»

»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»

»Hän elää huonosti.»

»Ja kuinka sinä sen tiedät?»

Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.

»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.

»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa, kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon minä annan teille.»

Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:

»Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa. Edeltäpuolen hän aikoi tulla.»

Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä päivänä ollenkaan.

Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.

»Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme purjeveneellä Vaajasaloon».

Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.

»Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen pakoiteta missään tapauksessa.»

Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui. Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun joskus meni väärin, he vaan nauroivat.

Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään. Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt, vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei enää selvänä muistanutkaan.

Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.