Part 3

»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen päähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on vielä tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla on kaksi lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän kotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen ikäinen englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen, sillä he matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina liikkeessä. Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en oltuaan vuoden poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas, ja olivatpa hänen mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti ne tyydyttää. Muutoin on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja naispalvelijoita ja suuressa englantilaisessa maatalossa tavallista, liian hyvin ruokittua, vähän työtä tekevää joukkokuntaa.

»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein itse huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet, palveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs. Minä sanon sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen olisi etsinyt häntä. Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla oma järjestelmämme. Minun järjestelmäni auttoi minua löytämään John Warner'in, High Gable'n entisen puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen isäntänsä oli erottanut palveluksesta pahalla tuulella ollessaan. Hänellä vuorostaan on ystäviä sisäpalvelijoiden joukossa, jotka, samoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat isäntäänsä. Siten oli minulla avain perheen salaisuuksiin.

»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa kokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja palvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien välillä ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan välityksellä, joka tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle ovelle, joka muodostaa yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät tuskin ensinkään ulos, ainoastaan puutarhaan. Henderson ei milloinkaan, ei edes sattumalta kävele yksin. Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen varjonsa. Palvelijoiden kesken käy juoru, että heidän isäntänsä pelkää hirveästi jotakin. 'Hän on myynyt sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo Warner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä tulevan vaatimaan omaansa.' Mistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti Henderson on sivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu kukkaronsa ja tuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa lakituvasta.

»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon valossa. Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta ja olleen kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli jo edeltäkäsin suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku talossa oleva, ja se oli nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett, kotiopettajatar? Kaikki arvelumme näyttävät osoittavan siihen suuntaan. Joka tapauksessa voimme omaksua sen olettamuksen ja katsoa, mitä seurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti Burnett’in ikä ja luonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani tässä jutussa piilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.

»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja liittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan Garcia’n kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa yrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin täytyi hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka olivat surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa mukaan saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja koettaa käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt tulemme ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole nähnyt murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa. Onko hän elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin ystävän, jota hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se kohta meidän on vielä ratkaistava.

»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään, mitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää haaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen ei merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen jäsen voi kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä hetkellä olla hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida taloa ja jättää asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi sallia sellaisen tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on meidän otettava itse vastuu päällemme.»

»Mitä ehdotat?»

»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan katolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä iltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»

Se ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva suunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen kummalliset ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä ja tosiasia, että olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään asemaan, kaikki tuo yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin jääkylmässä todistelussa oli jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta väistyä mitään hänen suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että siten, ja vain siten, voitiin löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä hänen kättään, ja arpa oli heitetty.

Mutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen seikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat laskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.

»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla. Neiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»

»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson, aukot täyttyvät nopeasti.»

Vaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta. Hänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken eletyn murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti rinnalla, mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät silmänsä meihin päin näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet leveän harmaan iriksen keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.

»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi lähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa ulos minä seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi kävellyt unissaan; mutta kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli tajuihinsa ja taisteli vastaan. He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä taaskin taistellen pääsi ulos. Minä asetuin häntä puolustamaan, sain hänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en unohda kasvoja, jotka näin rautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä pois. Minun elämäni ei tulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä mielensä mukaan — tuo mustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»

Me kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari kuppia mitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn aiheuttamista sumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin hänelle nopeasti.

»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta puuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä olin alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»

»Mitä! Tekö ajoitte takaa Hendersonia?»

»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa olin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain kysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.

»Miksi te sitten vangitsitte mulatin?»

Baynes nauroi täyttä kurkkua.

»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi, että häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi minnekään niin kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin väärän miehen uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä silmällä. Tiesin, että hän pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille tilaisuuden saada kiinni neiti Burnett.»

Holmes laski kätensä tarkastajan olkapäälle.

»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja sisäistä näkemystä», hän sanoi.

Baynes punastui ilosta.

»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon. Minne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän mahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän miehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi vangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi mitä pikemmin saamme kuulla selityksen.»

»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten kotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson on?»

»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran kutsuttiin San Pedron tiikeriksi.»

San Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni silmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja verenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut sivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun oli, oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan masentunutta kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli kauhistus koko Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti häntä vastaan. Mutta hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan ensi kuiskauksen tulevasta levottomuudesta hän oli salaisesti kuljettanut aarteensa eräälle laivalle, jonka miehistö oli hänen uskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu. Kapinoitsijat piirittivät seuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori, hänen kaksi lastaan, hänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki livahtaneet heidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut maailmasta, ja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena Europan sanomalehdistössä.

»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos otatte selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen, samat, jotka kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään Hendersoniksi, mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta ja Madridista Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He ovat etsineet häntä koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta nyt he ovat alkaneet päästä hänen jäljilleen.»

»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli noussut istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on häntä vastaan tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä. Nyt taas kaatui jalo, ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä vahingoittumattomana pakoon. Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin toinen, kunnes eräänä päivänä on tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin se, että aurinko huomenna nousee.» Hänen laihat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa kalpenivat vihan herättämästä intohimosta.

»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?» kysyi Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen murhajuttuun?»

»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa, jolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä verivirroista, joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä laivanlastillisesta aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne ovat vain rikoksia, jotka on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä. Mutta me tiedämme. Me olemme oppineet tuntemaan totuuden suruissa ja kärsimyksissä. Meillä ei helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon kaltaista vihollista eikä mitään rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen uhrinsa yhä huutavat kostoa.»

»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta millä tavalla teihin on koskenut?»

»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun tekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla hänen vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni on Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän tapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei maan päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen oivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla ja ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin valtiolle ja minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.

»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri äsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt, joiden lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman hänen puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät yhdistykseksi, joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun osalleni tuli, sen jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin tuon kukistuneen tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä ja antaa toisille tietoja hänen liikkeistään. Tämän saatoin tehdä hankkimalla itselleni kotiopettajattaren toimen hänen perheessään. Hän ei tiennyt, että nainen, joka istui häntä vastapäätä joka aterialla, oli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä oli lähettänyt iäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen lapsiaan kohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta se epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan eksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka hän oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.

»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen hänen palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika San Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin kera, ja kaikkia kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi tehdä sangen vähän päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteet eikä milloinkaan mennyt ulos ilman henkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia, kuten häntä hänen suuruutensa aikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin nukkui yksin, ja kostaja saattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli edeltäkäsin sovittu, lähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina varuillaan ja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat avoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä vastapäätä piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi siirtää murhayritys tuonnemmaksi.

»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt Lopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni juuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat minut huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin ollut syylliseksi tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet veitsensä minuun, jos olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa seurauksia. Lopuksi, monen väittelyn päästä, he päättivät, että oli liian vaarallista murhata minut. Mutta he päättivät ainiaaksi päästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet suuhuni suukapulan, ja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes annoin hänelle osoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki, jos olisin ymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti kirjoittamaani kirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti palvelijan, Josén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en tiedä muuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt vartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa, jonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän kulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon ja tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten, että jos he sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti julkisesti paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille. Garcia'n kuolemaan saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen kuolema saattaisi pelottaa muut yrittämästä.

»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he olivat tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan varassa. Minut suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä hirveimmillä uhkauksilla, minua pidettiin julmasti pahoin, jotta mieleni olisi masentunut — katsokaa tätä haavaa olkapäässäni ja mustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja suuhuni työnnettiin kapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi päivää kesti tätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa, että sielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle hyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut oli myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi kuljetettiin, puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut kuljetettiin junaan. Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua minä äkkiä huomasin vapauteni olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin ulos, he koettivat vetää minua takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi auttanut minua ja johdattanut minut vaunuihin, en ikänä olisi päässyt pakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän valtapiirinsä ulkopuolella iäksi.»

Me olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes katkaisi äänettömyyden.

»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään. »Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».

»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen lakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta ainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»

»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset laista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti ansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan olisi pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki julistetaan syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi käräjissä Guildford’issa.»

* * * * *

Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika, ennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita kun olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä poikkeamalla erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon Square'lle. Siitä päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa. Noin kuusi kuukautta senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli, hänen kirjurinsa, murhattiin huoneissaan hotelli Escurial’issa Madridissa. Rikos luettiin nihilismin syyksi eikä murhaajia milloinkaan saatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli luoksemme Baker Street’ille mukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista kasvoista ja hänen herransa magnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista kulmakarvoista. Meillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus, vaikkakin viivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.

»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan. Sinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota sydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi ryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi ystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi, jonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla oli suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se on huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä tiheikössä me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme pysytelleet tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin mutkikasta ja kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole sinulle aivan selvä?»

»Mulatti-keittäjän palaaminen.»

»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä. Mies oli alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä, ja tämä oli hänen fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut johonkin edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä oli eräs liittolainen — oli toveri pyytänyt häntä jättämään niin huomiotaherättävän huonekalun. Mutta mulatin sydän oli kiintynyt siihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne, jolloin hän akkunasta tiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa. Hän odotti kolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen taikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes, joka tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman arvoa minun silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja jättänyt paikalle ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»

»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan keittiön salaisuudet?»

Holmes hymyili kääntäessään esiin erään sivun muistikirjastaan.

»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita kohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in _Voodoismi ja neekeriuskonnot_:

»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen ilman määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen saastaisia jumaliaan. Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat ihmisuhreiksi, joita seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat valkoinen kukko, joka elävänä revitään palasiksi, tai musta vuohi, jonka kurkku leikataan poikki ja jonka luut poltetaan.'»

»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen jumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes lisäsi hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut tilaisuudessa huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta hirveään.»

JUTTU PAHVILAATIKOSTA.

Valikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen yrittänyt, mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin aistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui suotuisa toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan erottaa aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen pulaan, että hänen on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat oleellisia hänen esitykselleen, ja siten annettava väärä vaikutelma kysymyksestä, tai on hänen käytettävä ainehistoa, jonka hän on sattuman eikä valinnan kautta saanut. Tällä lyhyellä esipuheella minä palaan muistiinpanoihini, jotka koskettelevat erästä kummallista ja ennen kaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.

Oli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni, ja auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen tiiliseinään oli silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä samoiksi seiniksi, jotka kohosivat niin synkkinä talven sumuista. Uutimemme olivat vedetyt puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla kiemurassa lukien uudelleen ja yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut aamupostissa. Minä puolestani olin palvelusaikanani Intiassa tottunut kestämään kuumuutta paremmin kuin kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut minulle rasittava. Mutta aamun sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen. Parlamentti oli hajonnut. Kaikki olivat lähteneet kaupungista ja minä ikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai Southsea'n rantahiekkaa. Loppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut siirtämään lomani toistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri vähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan ihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen heidät läpi, herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä rikoksesta. Luonnon ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien lahjojensa joukossa, ja ainoana vaihteluna hänellä oli, että hän käänsi mielensä kaupungin pahantekijästä vainutakseen esiin hänen maalaisveljensä.

Huomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä keskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja nojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui toverini ääni ajatuksiini.

»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa päättää väittely.»