Part 2

»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä kummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott Eccles'in välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta. Ensinmainittu joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa jälkeisenä päivänä ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan siihen saakka, kunnes sai hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi Eccles'istä? Mitä Eccles saattoi toimittaa? Minä en näe hänessä mitään viehättävää? Hän ei ole erittäin älykäs — eikä mies, joka sopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle. No, miksi juuri hänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia tapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku silmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea sovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies todistajaksi vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka ei kumpainenkaan tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä todenmukaisuutta, niin eriskummainen kuin se olikin.»

»Mutta mitä hänen tuli todistaa?»

»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat kääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»

»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin rikospaikalla.»

»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme esimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin suunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi tapahtua, sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä kelloja on heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle aikaisemmin kuin hän luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa, että Garcia’n mennessä kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei todellisuudessa ollut enempää kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut tehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut tehtävänä, ja tulla takaisin mainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä vastaus kaikkiin syytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis vannomaan vaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan koko ajan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»

»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten katoamisesta?»

»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan olemassa mitään voittamattomia vaikeuksia.

»Entä sanoma?»

»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan kuin kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi merkki. 'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä boijikangas.' Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen aviomiehen kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän ei olisi sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin. 'D'. — Sen piti olla oppaana.»

»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa Doloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»

»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus. Espanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä. Tämän kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän tulee vain kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen tarkastaja tulee takaisin. Sillävälin voimme kiittää onnellista kohtaloamme, joka pelasti meidät muutamaksi lyhyeksi hetkeksi toimettomuuden sietämättömästä rasituksesta.»

* * * * *

Holmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n poliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna sen muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista kasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.

»Me liikumme ylhäisissä piireissä», hän sanoi.

Sähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The Dingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P., Purdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra Henderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»

»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi Holmes. »Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt samankaltaisen suunnitelman.»

»En oikein käsitä.»

»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että sanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta. No, jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on kirjoitettu, ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän nousta pääportaita ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis on talo sangen laaja. On yhtä varmaa, että tämä talo ei voi olla, kauempana kuin penikulman etäisyydessä Oxshottista, koska Garcia kävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun selitykseni mukaisesti, ennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en voidakseen todistaa olleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria taloja ei Oxshottin läheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon selvään keinoon ja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille tilanhoitajille ja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat nimet, ja sekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»

* * * * *

Kello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään Esher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.

Holmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme mukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa käymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta, tuima tuuli ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva kehys raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja murheelliselle päämäärälle, johon se meitä vei.

II. SAN PEDRON TIIKERI.

Kylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti meidät korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään. Kiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo, joka näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta, joka sijaitsi vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.

»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan akkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun. Himmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän seisoalleen tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon. Hetkistä myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven kynttilä heiluen hänen vapisevassa kädessään.

»Mikä on hätänä, Walters?» kysyi Baynes terävästi.

Mies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen huokauksen.

»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä luule hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»

»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan ruumiissanne.»

»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo kummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin sen taas tulleen.»

»Minkä luulitte taas tulleen?»

»Paholaisen, herra, mikäli tiedän. Se oli akkunassa.»

»Mikä oli akkunassa ja milloin?»

»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä istuin lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös, mutta alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani, herra, millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»

»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta puhetta.»

»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi sitä. Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä minkään tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin savi, johon on räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi kertaa teidän, herra. Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät ja valkoinen hammasrivi kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra, etten voinut liikuttaa sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat häipyneet pois. Minä hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos siellä ei ollut ketään.»

»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät tästä mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei vahdissa olevan poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä, ettei hän voinut saada sitä käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu ole näky eikä hermokohtaus.»

»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä taskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa, »kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa kuin hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»

»Minne hän joutui?»

»Hän näyttää paenneen pensaikon kautta ja kiirehtineen tielle.»

»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka tahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut, niin hän on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme lähimpiin tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille talon.»

Eri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään huolellisesta etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat tuoneet vähän tai ei mitään muassaan, ja kaikki huonekalut pikkuseikkoja myöten oli vuokrattu talon kera. Joukko vaatteita, joissa oli merkki Marx & Co., High Nolborn, oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä sähköteitse ja saatu selville, ettei Marx tiennyt ostajastaan muuta kuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita, muutamia piippuja, joku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä, vanhanaikainen revolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.

»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä kädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä kiinnittämään huomionne keittiöön.»

Se oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa olkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli pinottu täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen illan päivällisen jätteitä.

»Katsokaapa tätä», sanoi Baynes. »Mitä tästä saatte selville?»

Hän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli keittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut, että oli vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin että se oli musta ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti kääpiömäistä ihmisolentoa. Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin sitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja sitten se näytti sangen vääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi jäin epätietoiseksi siitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi valkoisia näkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.

»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi Holmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään muuta?»

Äänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti kynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka oli julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli heitetty viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.

»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on tosiaan sangen merkillinen juttu.»

Mutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi. Likaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun määrän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä hiiltyneiden luiden palasia.

»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän liedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole ihmisluita.»

Holmes hymyili ja hykersi käsiään.

»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on käsiteltävänä niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän kykynne, jos voin sanoa niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat kuin tilaisuudet osoittaa niitä.»

Tarkastaja Baynes'in pienet silmät välähtivät ilosta.

»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla. Tämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä toivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»

»Lampaan, sanoisin, tai vohlan.»

»Entä valkoinen kukko?»

»Merkillistä, herra Baynes, sangen merkillistä. Sanoisin ainoalaatuista.»

»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä, joilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut. Seurasivatko hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he olisivat seuranneet, niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä joka satamassa on vartia. Mutta minun omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset. Niin, herra, omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»

»Teillä on siis joku suunnitelma?»

»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani vuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta minun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani jälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»

Holmes nauroi hyväntuulista naurua.

»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja minä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne, jos välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen nähnyt, mitä haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan hyödyllisemmin käytetyksi muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»

Saatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet kaikilta muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä jäljillä. Niin tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen kirkastuneissa silmissään ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä huolimatta tukahdutettua intoa ja jännitystä, joka vakuutti minulle metsästyksen olevan alkamassa. Tapansa mukaisesti hän ei sanonut mitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään tehnyt kysymyksiä. Minulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja antaa vaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita kiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä. Aikanaan saisin kyllä kaikki tietää.

Minä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin turhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan eteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain sattumalta tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta tätä retkeä hän vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein yksin tai juttelemalla kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli tehnyt tuttavuutta.

»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva korvaamaton sinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa nähdä ensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja pähkinäpuissa. Mukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit viettää päiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä varustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon kasvikokoelman.

Sattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen lihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä välkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta, mutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön tapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin hämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta avasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:

»Oxshottin salaperäinen juttu selviämässä. Oletettu murhamies pidätetty.»

Holmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä kuullessaan minun lukevan otsakkeen.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on saanut hänet kiinni?»

»Nähtävästi», minä sanoin lukiessani seuraavaa kertomusta:

»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä, kun kuultiin myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut vangitseminen, joka oli Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava, että herra Garcia Wisteria Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott Common’issa, ruumis osoittaen tavattomia väkivallan merkkejä, ja että hänen palvelijansa ja keittäjänsä pakenivat samana yönä, mikä seikka näytti osoittavan heidän olevan osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta sitä ei koskaan todistettu, että miesvainajalla oli kalleuksia talossa ja että niiden ryöstäminen oli syynä rikokseen. Tarkastaja Baynes, joka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen selville pakolaisten piilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä olleet menneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo edeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät viimein keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten todistuksen mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa, oli erittäin silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri ja hirveän näköinen mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä mies on nähty rikoksen tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi hänet samana iltana ja ajoi häntä takaa, kun hän oli niin rohkea, että tuli takaisin Wisteria Lodge'en. Tarkastaja Baynes, joka arveli sellaisella käynnillä olevan jonkun tarkoituksen ja senvuoksi luultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta, mutta jätti vartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin vangiksi viime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi konstaapeli Downingia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan viranomaisten eteen, tulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan suuria hänen kiinniottamisestaan.»

»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen hattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.» Me riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin, tarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.

»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen lehteä meitä kohti.

»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana, jos ystävällisesti varoitan teitä.»

»Varoitatteko, herra Holmes?»

»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole vakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän menevän liian pitkälle, ennenkuin olette varma.»

»Te olette sangen hyvä, herra Holmes.»

»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui siltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä vilkutuksen häivettä.

»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme kumpikin, herra Holmes. Minä teen niin.»

»Oh, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Älkää moittiko minua.»

»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on kullakin omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja minulla on kenties omani.»

»Älkäämme puhuko siitä sen enempää.»

»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on täydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin paholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet saatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa hänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»

»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi herravainajansa?»

»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on kullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani. Se on sopimus.»

Holmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi vaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin, asia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa keinoamme ja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on jotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»

»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme palanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen, koska tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän jutun kehitys, sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin yksinkertainen kuin se pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt hämmästyttäviä vaikeuksia pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä aukkoja täytettävänä.

»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana iltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n palvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä tosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja tämä saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi Garcia’n olleen paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja luultavasti jotakin rikollista sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema kohtasi. Sanon rikollista, koska vain mies, joka on aikeessa tehdä rikoksen, haluaa todistaa olleensa toisaalla kuin on ollut. Kuka siis luultavimmin on ottanut hänet hengiltä? Varmaankin henkilö, jota vastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle näytämme olevan varmalla pohjalla.

»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat kaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se olisi onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset epäluulot torjuttu englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta yritys oli vaarallinen, ja jollei Garcia palaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että hänen oma henkensä oli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen kahden käskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan, jossa he olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet tilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti tosiasiat, eikö niin?»

Koko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin, kuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.

»Mutta miksi toisen palvelijan piti palata.»

»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista, jotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se selittäisi hänen itsepintaisuutensa, eikö niin?»

»Selittäisi kylläkin, mutta mikä on seuraava aste?»

»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se ilmaisee rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen jo ennen osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta talosta, ja että suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset päivät tässä kylässä uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten tutkimusten; ohella tutustuin kaikkiin suuriin taloihin ja niiden asujainten perhehistoriaan. Yksi, ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani. Se on kuuluisa, vanha, Jakob kuninkaan aikainen yksinäinen talo High Gable'ssa, penikulman päässä Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin puolen penikulman päässä murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat proosallisille ja kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä kaikesta seikkailusta. Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli yleisen puheen mukaan merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä seikkailuja. Minä senvuoksi keskitin huomioni häneen ja hänen talonväkeensä.

»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin kaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla, mutta luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä silmistään, että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän on viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat hiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja hallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki pergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt kauan kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta kuitenkin sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa, herra Lucas, on epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä ja kissamainen, puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson, olemme jo yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria Lodge'ssa, toisen High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.