Part 16

»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä uskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei Euroopassa ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi lääkkeiden valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri on muodoltaan jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin jalan kaltainen; tästä tuo haaveellinen nimitys, jonka eräs kasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut. Sitä käyttävät Jumalan tuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla länsi Afrikassa ja pitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen minä sain sangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.» Hän avasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata nuuskantapaista jauhetta.

»No, herra?» kysyi Holmes ankarasti.

»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella tapahtui, sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle edullista teidän tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä suhteessa olin Tregennis'in perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä veljien kanssa. Perheen kesken syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja se vieroitti tämän miehen, Mortimerin, mutta sen asian otaksuttiin selviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin hänet kuten muutkin. Hän oli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui useita seikkoja, jotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei ollut syytä mihinkään suoranaiseen riitaan.

»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä näytin hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden esineiden muassa minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen omituisista ominaisuuksista, kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia, jotka pitävät vallassaan pelon tunnetta, ja kuinka sen onnettoman alkuasukkaan kohtalona, jonka hänen heimonsa pappi on määrännyt Jumalan tuomion alaiseksi, on joko hulluus tai kuolema. Minä kerroin hänelle myös, kuinka voimaton eurooppalainen tiede oli keksimään sitä. En voi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en ensinkään poistunut huoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin kokoelmiani ja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan hiukan paholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta, miten paljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä en osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia kysellessään.

»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui Plymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen voisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut näkyvistä Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut kuunnella yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun myrkkyäni oli käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta, että te olisitte kenties keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta muuta ei voinut olla. Olin vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis oli murhaaja; sen hän oli tehnyt rahan tähden, ja ehkä ajatellen pääsevänsä yksin hallitsemaan heidän yhteistä omaisuuttaan, jos kaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli hän käyttänyt paholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä mielisairaiksi ja surmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon, jota minä milloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut minua. Siinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?

»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian todellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin uskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta minä en voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen sanonut teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren osan elämääni lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni laiksi. Niin oli nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli valmistanut muille, tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä omakätisesti jakaisin hänelle oikeutta. Koko Englannissa ei liene miestä, joka panisi vähemmän arvoa omalle elämälleen kuin minä tällä hetkellä.

»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä läksin, kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla majastani. Minä käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten keräsin hiukan hiekkaa läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä hänen akkunaansa. Hän tuli alas ja päästi minut sisään arkihuoneen akkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni sekä tuomarina että tuomion toimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin hajautuneena nähdessään revolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen sen päälle ja seisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan uhkaukseni ampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli viiden minuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun sydämeni oli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton lemmittyni ollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes. Kenties, jos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka tapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin haluatte. Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi pelätä kuolemaa vähemmän kuin minä.»

Holmes istui hetkisen vaiti.

»Mitkä olivat teidän suunnitelmanne?» kysyi hän vihdoin

»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi päättynyt.»

»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio ehkäistä teitä.»

Tri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti ja poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle tupakkakukkaronsa.

»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta vaihtelua», sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson, siitä, että tämä ei ole juttu, johon meidän tulee sekaantua. Meidän tutkimuksemme ovat olleet vapaita, ja toimintamme on myös oleva. Ethän sinä syyttäisi tuota miestä?»

»En tosiaan», vastasin.

»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos rakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä samoin kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää? No niin, Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä on ilmeistä. Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni lähtökohta. Se oli aivan erilaista kuin missään muualla pappilan puutarhassa. Vasta kun huomioni oli kiintynyt tri Sterndale'en ja hänen mökkiinsä, löysin sen ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi selvänä päivänä ja jauheen jäännökset suojustimella olivat seuraavat renkaat selvästi nähtävissä olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson, arvelen meidän voivan heittää jutun mielestämme ja siirtyä takaisin hyvällä omallatunnolla tutkimaan noita kaldealaisia peruja, jotka varmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren kelttiläisen kieliheimon cornilaisesta haarassa.»

HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ.

SHERLOCK HOLMES’in LOPPUSANAT.

Kello oli yhdeksän toisena päivänä elokuuta — maailman historian hirveintä elokuuta. Olisi voinut jo luulla Jumalan kirouksen lepäävän raskaana turmeltuneen maailman yllä, sillä helteisessä ja sakeassa ilmassa vallitsi kaamea hiljaisuus ja epämääräinen odotuksen tunne. Aurinko oli laskenut kauan sitten, mutta kaukaisella läntisellä taivaanrannalla lepäsi matalalla veripunainen juova kuin ammottava haava. Yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaasti; ja alhaalla laivojen valot välkähtelivät satamassa. Nuo molemmat kuuluisat saksalaiset seisoivat puutarhakäytävän kiviaitauksen vieressä, pitkä, matala, raskaspäätyinen talo takanaan, ja he katselivat alas rannan leveätä kaartoa suuren liitukallion juurella, jolle von Bork vaeltavan kotkan tavoin oli asettunut asumaan neljä vuotta sitten. He seisoivat päät aivan yhdessä puhellen matalalla, tuttavallisella äänellä. Alhaaltapäin katsottuna olisivat heidän sikaariensa kaksi hehkuvaa päätä voineet olla jonkun ilkeämielisen vihollisen suitsuvat silmät, jotka katselivat alas pimeyteen.

Merkillinen mies tämä von Bork, — mies, jolle tuskin olisi voinut löytää vertaa Saksan keisarin kaikkien lähettilästen joukossa. Hänen lahjansa olivat ensiksi suositelleet häntä Englannin lähetystöön, joka oli tärkein kaikista lähetystöistä, mutta sitten kun hän oli ottanut sen toimen haltuunsa, olivat hänen lahjansa tulleet yhä enemmän ilmeisiksi niille muutamille henkilöille maailmassa, jotka tunsivat totuuden. Eräs näistä oli parooni von Herling, lähetystön pääsihteeri, jonka äärettömän suuri 100 hevosvoiman auto salpasi kylätien odotellessaan saavansa lennättää omistajansa takaisin Lontooseen.

»Sikäli kuin minä voin arvostella tapahtumain vaiheita, olette te luultavasti Berliinissä viikon kuluttua», sanoi kirjuri. »Saapuessanne sinne, rakas von Bork, luulen teidän hämmästyvän vastaanottoa, joka teitä odottaa siellä. Minä tiedän sattumalta, mitä korkeimmissa piireissä ajatellaan teidän työstänne tässä maassa.» Hän oli suunnattoman suuri mies, tuo sihteeri, juhlallinen, leveä ja pitkä; ja hänellä oli hidas, raskas puhetapa, joka oli ollut pääasiallisena vaikuttimena hänen kohoamiseensa valtiomiesuralla.

Von Bork nauroi.

»Heitä ei ole kovin vaikea pettää», huomautti hän. »Ei saata kuvitella taipuisampaa, yksinkertaisempaa kansaa.»

»Olen hiukan toista mieltä», sanoi toinen miettivästi. »Heillä on eriskummalliset rajoitukset ja ne täytyy muukalaisen oppia huomaamaan. Juuri tuo heidän ulkonainen yksinkertaisuutensa muodostaa muukalaiselle ansan. Ensimmäinen vaikutelma, jonka saa heistä, on, että he ovat aivan pehmeitä. Sitten töytää johonkin sangen kovaan, ja silloin tietää saavuttaneensa rajan, ja olosuhteisiin on mukauduttava. Heillä on, esimerkiksi, saarellaan sovinnaisuussäännöt, joita yksinkertaisesti täytyy noudattaa.»

»Tarkoittanette »hyvää tapaa» ja senkaltaisia asioita?» von Bork huokasi kuten henkilö, joka on kärsinyt paljon.

»Tarkoitan brittiläisiä ennakkoluuloja kaikissa kummallisissa ilmaisumuodoissaan. Esimerkkinä voisin mainita erään omista pahimmista kommelluksistani — voin suostua puhumaan kommelluksistani, sillä te tunnette työni kyllin hyvin huomataksenne minun menestyneenkin. Se tapahtui heti minun saapuessani tänne. Minut oli kutsuttu viikon lopulla erään ministerin maatalossa pidettävään kokoukseen. Keskustelu oli hämmästyttävän varomatonta.»

Von Bork nyökkäsi. »Minä olen ollut siellä», sanoi hän kuivasti.

»Aivan niin. No, tietenkin minä lähetin yhteenvedon saamistani tiedoista Berliiniin. Onnettomuudeksi meidän kanslerimme on hiukan kömpelö näissä asioissa, ja hän lähetti huomautuksen, joka osoitti hänen tietävän mitä oli sanottu. Tämä tietysti johti jäljet suoraan minuun. Ette aavista, miten paljon ikävyyksiä se tuotti minulle. Silloin ei meidän brittiläisissä isännissämme näkynyt mitään pehmeyttä. Sain kaksi vuotta kärsiä siitä. Entä te teeskenneltyine urheiluharrastuksinenne.»

»Ei, ei, älkää kutsuko sitä teeskentelyksi. Tämä on aivan luonnollista. Minä olen syntynyt urheilijaksi. Minä nautin urheilusta.»

»No hyvä, se tekee sen vielä vaikuttavammaksi. Te purjehditte heidän kanssaan kilpaa, te metsästätte, pelaatte polo'a heidän kanssaan, olette heidän vertaisensa joka pelissä, teidän nelivaljakkonne ottaa palkinnon olympialaisissa kisoissa. Olen myös kuullut, että te vedätte vertoja nuorille upseereille nyrkkitaistelussa. Mikä on lopputulos? Ei kukaan ota teitä vakavalta kannalta. Te olette »vanha hyvä urheilija», »aivan siisti mies saksalaiseksi», suurjuomari-, yöklubi-, kaupunginkiertäjä-, »piru hänet vieköön»-ihminen. Ja sillävälin on tämä teidän hiljainen maatalonne keskuksena puolelle siitä pahasta, mitä Englannissa tapahtuu, ja tämä urheileva herra on mitä neuvokkain sala-asiainneuvos Euroopassa. Nero, rakas von Bork, — nero!»

»Imartelette minua, parooni. Mutta varmasti voinen vakuuttaa, etteivät tässä maassa viettämäni neljä vuotta ole olleet hedelmättömät. En ole milloinkaan näyttänyt teille pientä varastoani. Tahtoisitteko astua sisälle hetkeksi.»

Työhuoneen ovi avautui suoraan pengermälle, von Bork työnsi sen auki ja kulkien edellä sytytti sähkövalon. Sitten hän sulki oven jäljessään seuraavan jykevän olennon takana ja asetteli huolellisesti raskaan verhon ristikolla varustetun akkunan eteen. Vasta kun kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty ja ne oli tarkasteltu, käänsi hän auringonpaahtamat kotkankasvonsa vieraansa puoleen.

»Osa papereitani on poissa», sanoi hän. »Kun vaimoni ja koko talous eilen läksivät Flushing'iin, ottivat he vähempiarvoiset mukaansa. Minun täytyy tietenkin vaatia lähetystön suojelusta toisille.»

»Teidän nimenne on jo merkitty yksityishenkilönä. Teillä tai matkatavaroillanne ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia. Tietysti on aivan mahdollista, ettei meidän tarvitse lähteä. Englanti voi jättää Ranskan oman onnensa nojaan. Olemme varmat siitä, ettei niiden välillä ole mitään sitovaa sopimusta.»

»Entä Belgia?»

»Niin, Belgia myös.»

Von Bork pudisti päätään. »En käsitä, kuinka voisi käydä niin. Tässä on olemassa selvä sopimus. Se ei voisi tointua sellaisesta nöyryytyksestä.»

»Sillä olisi ainakin toistaiseksi rauha.»

»Mutta entä sen kunnia?»

»Pyh, hyvä herraseni, me elämme hyödyn aikakautena. Kunnia on keskiaikainen käsite. Sitäpaitsi ei Englanti ole valmis. Se on käsittämätöntä, mutta vieläpä meidän erikoinen sotaverotuksemme, joka nousi viiteenkymmeneen miljoonaan ja joka minun luullakseni teki aikomuksemme yhtä selväksi kuin olisi se ilmoitettu Times’in etusivulla, ei ole herättänyt tätä kansaa unestaan. Toisinaan kuulee kysymyksiä. Minun tehtäväni on keksiä vastaus. Siellä täällä on myös jonkinlaista kiihtymystä olemassa. Minun tehtäväni on tyynnyttää se. Mutta mikäli minä voin vakuuttaa teille, mitä tulee pääasioihin — kuten ampumatarvevarastoihin, varokeinoihin vedenalaisten hyökkäysten varalta ja toimenpiteisiin voimakkaiden räjähdysaineiden valmistamiseksi — mihinkään ei ole valmistauduttu. Kuinka voi siis Englanti sekaantua sotaan, varsinkin kun me olemme panneet käyntiin sille sellaisen pirullisen panoksen, Irlannin kansallissodan, akkunoita särkevien raivotarten ja, Jumala tiesi, minkä muodossa, pidättääksemme sen ajatukset kotimaassa?»

»Sen on ajateltava tulevaisuuttaan.»

»Ah, se on toinen asia. Minä kuvittelen, että meillä on tulevaisuudessa omat aivan määrätyt suunnitelmamme Englantiin nähden ja että teidän tietonne tulevat olemaan sangen tärkeät meille. Tänään tai huomenna on tapeltava John Bull'in [John Bull = Englanti] kanssa. Jos hän haluaa tänään, olemme täysin valmiit. Jos huomenna, olemme vielä valmiimmat. Luulisin englantilaisten tekevän viisaammin taistellessaan liittolaisten kanssa kuin ilman heitä, mutta se on heidän oma asiansa. Tämä viikko on heidän kohtalonsa viikko. Mutta te puhuitte papereistanne.» Hän istui nojatuolissa valon loistaessa hänen leveään kaljuun päähänsä, poltellen vakavana sikariaan.

Suuressa tammella laudoitetussa, kirjahyllyillä varustetussa huoneessa riippui etäisimmässä nurkassa verho. Kun tämä vedettiin syrjään, tuli näkyviin suuri messinkiheloilla varustettu kassakaappi, von Bork irroitti pienen avaimen kellonvitjoistaan ja jonkun ajan kopeloituaan lukkoa hän heitti auki raskaan oven.

»Katsokaa!» sanoi hän seisten valmiina ja viitaten kädellään.

Valo loisti kirkkaasti avattuun kaappiin ja lähetystön sihteeri tuijotti jännittyneenä täyteen sullottuja lokerorivejä, joilla se oli varustettu. Joka lokerolla oli nimikirjoituksensa, ja hänen silmänsä lukivat, niitä pitkin siirtyessään, pitkän rivin sellaisia nimiä kuin »Kahlaamoja», »Satamanpuolustuspaikkoja», »Ilmalaivoja», »Irlanti», »Egypti», »Portsmouthin linnoitukset», »Kanaali», »Rosyth» ja paljon muita. Joka osasto oli pullollaan papereita ja suunnitelmia.

»Suurenmoista!» sanoi sihteeri. Pannen pois sikarinsa hän pehmeästi taputti lihavia käsiään.

»Ja kaikki neljässä vuodessa, parooni. Ei niinkään huono näyttely suurjuomarille, oivalliselle ratsastajalle, maalaisherralle. Mutta kokoelmani jalokivi on tulossa ja tuossa on sen sija jo valmiina.» Hän viittasi erääseen kohtaan, jonka päälle oli painettu: »Laivastomerkkejä».

»Mutta onpa teillä tuossa jo hyvä varasto.»

»Vanhettunutta ja arvotonta paperia. Amiraliteetti sai jollain tavoin hälyytysmerkin, ja joka kirja on muutettu. Se oli isku, parooni — pahin taka-askel koko sotaretkelläni. Mutta kiitos shekkikirjani ja kelpo Altamont’in on kaikki jälleen kääntyvä hyväksi tänä iltana.»

Parooni katsahti kelloaan ja päästi kurkustaan pettymyksen huudahduksen.

»No hyvä, minä en tosiaan voi odottaa enää. Voitte aavistaa, että tällä hetkellä asiat ovat käynnissä Carlton Terrace'lla ja että meidän on jokaisen oltava paikallamme. Minä olin toivonut voivani tuoda uutisia teidän suuresta leikkauksestanne. Eikö Altamont maininnut mitään aikaa?»

Von Bork ojensi sähkösanoman.

»Tulen varmasti tänä iltana ja tuon uusia säkenöiviä sytytin-neuloja. Altamont.»

»Säkenöiviä sytytinneuloja, mitä?»

»Hän, nähkääs, on olevinaan moottorien erikoistuntija, ja minä pidän täyttä varastoa. Meidän asiakirjoissamme kaikki on nimitetty jonkun erikoisen osan mukaan. Kun hän puhuu radiaattorista, tarkoittaa hän sotalaivaa, kun hän puhuu öljypumpusta, tarkoittaa hän risteilijää, ja niin edespäin. Säkenöivät sytytinneulat ovat laivastomerkkejä.»

»Portsmouthista keskipäivällä», sanoi sihteeri tutkien päällekirjoitusta. »Sivumennen, paljonko annatte hänelle?»

»Viisisataa puntaa tästä erikoistyöstä Tietysti on hänellä myös vakinainen palkka.»

»Ahne konna. He ovat hyödyllisiä, nuo petturit, mutta minä vastahakoisesti suon heille heidän verirahansa.»

»Minä en kiellä Altamont’ilta mitään. Hän on ihmeellinen työntekijä. Jos maksan hänelle hyvin, luovuttaa hän ainakin tavarat, käyttääkseni hänen omia sanojaan. Sitäpaitsi ei hän ole petturi. Vakuutan teille, että meidän yltiöpäisin kiihkosaksalainen junkkerimme on viaton kyyhkynpoika tunteissaan Englantia kohtaan verrattuna todelliseen katkeraan irlantilais-amerikkalaiseen.»

»Oh, irlantilais-amerikkalaiseenko?»

»Jos kuulisitte hänen puhuvan, ette epäilisi. Välistä häntä tuskin voin ymmärtää, vakuutan sen. Hän näyttää julistaneen sodan kuninkaan englannille [tarkoittaa kirjakieltä] samoin kuin Englannin kuninkaalle. Täytyykö teidän todella mennä? Hän voi olla täällä joka hetki.»

»Ei. Olen pahoillani, mutta olen jo ollut liian kauan. Me odotamme teitä varhain huomisaamuna, ja kun saatte tuon merkkikirjan Yorkin herttuan portaiden pienestä ovesta, voitte liittää loistavan lopun maineellenne Englannissa. Mitä? Tokaijia!» Hän osoitti tarkoin sinetöityä pölynpeittämää pulloa, joka seisoi tarjottimella kahden lasin kera.

»Saanko tarjota teille lasillisen ennen matkaanne?»

»Ei, kiitos. Sehän näyttää mässäykseltä.»

»Altamont’illa on hyvä maku viineihin nähden ja hän ihastui minun tokaijiini. Hän on ärtyisä ihminen ja hänelle täytyy tehdä mieliksi muutamissa suhteissa. Minun täytyy tutkia häntä, vakuutan sen teille.» He olivat kulkeneet takaisin pengermälle ja pitkin sitä sen etäisimpään kolkkaan, missä paroonin autonkuljettajan kosketuksesta suuri auto tutisi ja huohotti. »Nuo ovat luullakseni Harwich’in valot», sanoi sihteeri vetäen ylleen sumuviitan.» Kuinka hiljaiselta ja rauhalliselta kaikki näyttää. Viikon kuluttua voi näkyä toisenlaisia valoja ja Englannin rannikko voi olla vähemmän levollinen paikka! Ilmakaan ei ehkä ole aivan niin rauhallinen, jos kaikki, mitä kelpo Zeppelin lupaa, käy toteen. Sivumennen sanoen, kuka tuo on?»

Vain yhdessä akkunassa näkyi valoa heidän takanaan, siinä seisoi lamppu ja sen vieressä istui pöydän ääressä vanha, herttainen, punakkakasvoinen nainen maalaismyssy päässään. Hän istui kumartuneena sukankutimensa yli ja pysähtyi silloin tällöin silittämään suurta mustaa kissaa, joka istui tuolilla hänen vieressään.

»Se on Martha, ainoa palvelija, joka minulla on jäljellä.» Sihteeri naurahti ääneen.

»Hän voi miltei olla vertauskuvana Britannialle», sanoi hän, »täysin omissa ajatuksissaan ja yleisilmeenä mukavuutta rakastava uneliaisuus. No niin, näkemiin, von Bork!» — lopuksi heiluttaen kädellään hän hypähti vaunuihin ja hetkistä myöhemmin etulyhtyjen kaksi kultaista keilamaista valovirtaa syöksyi eteenpäin pimeyden läpi. Sihteeri nojasi taaksepäin Limousine-auton ylellisyystyynyille, ajatukset niin vaipuneina uhkaavaa eurooppalaista murhenäytelmää miettimään, että hän tuskin huomasi autonsa kiitäessä pitkin kylätietä, kuinka se miltei ajoi erään pienen Ford-auton yli, joka tuli vastakkaiselta suunnalta.

Von Bork käveli hitaasti takaisin työhuoneeseensa, kun auton lamppujen viimeiset säteet olivat häipyneet etäisyyteen. Kulkiessaan huomasi hän vanhan taloudenhoitajattarensa sammuttaneen lamppunsa ja menneen nukkumaan. Hänelle oli uutta tämä hänen laajan talonsa hiljaisuus ja pimeys, sillä hänen perheensä ja taloutensa oli ollut suuri. Mutta kuitenkin tuotti hänelle helpotusta ajatella heidän kaikkien olevan turvassa ja että koko paikka oli yksin hänen hallussaan, lukuunottamatta tuota ainoata naista, joka oli ollut keittiössä. Hänen työhuoneessaan oli paljon siistittävää, ja hän istuutui tekemään sitä, kunnes hänen rohkeat kauniit kasvonsa punehtuivat palavien paperien synnyttämästä kuumuudesta. Nahkainen matkalaukku oli hänen pöytänsä vieressä, ja siihen hän alkoi pakata sangen sievästi ja järjestelmällisesti kassakaappiinsa arvokasta sisältöä. Mutta tuskin hän oli ryhtynyt työhön, kun hänen herkät korvansa erottivat etäisen auton äänen. Hän huudahti heti tyytyväisenä, hihnoitti matkalaukun, sulki kassakaapin, lukitsi sen ja kiirehti ulos pengermälle. Hän tuli juuri ajoissa nähdäkseen pienen auton valojen pysähtyvän portille. Eräs matkustaja hypähti ulos ja kulki nopeasti häntä kohti kuljettajan, joka oli jykevärakenteinen, vanhanpuoleinen, harmaaviiksinen mies, asettuessa istumaan kuten henkilö, joka valmistautuu pitkään valvontaan.

»No?» kysyi von Bork innokkaasti juosten eteenpäin vierastaan vastaan.

Vastaukseksi mies heilutti voitonriemuisesti pientä, ruskeaan paperiin käärittyä kääröä päänsä päällä.

»Voitte ottaa minut ilolla vastaan tänä iltana, herra», sanoi hän. »Minä tuon vihdoinkin lihavan paistin.»

»Merkitkö?»

»Samat, joista kerroin sähkösanomassa. Viimeisetkin niistä, semaforin, lamppujenmerkit, Marconin — jäljennöksen, nähkääs, ei alkuperäistä. Se oli liian vaarallista. Mutta ne ovat oikeaa tavaraa ja te voitte luottaa siihen», hän läimähdytti saksalaista olalle karkean tuttavallisesti, josta toinen säpsähti.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Minä olen aivan yksin talossa. Odottelin vain tätä. Tietysti jäljennös on parempi kuin alkuperäinen. Jos alkuperäinen paperi puuttuisi, muuttaisivat he kaiken. Arveletteko kaiken, mitä jäljennökseen tulee, olevan vaaratonta.»

Irlantilais-amerikkalainen oli astunut työhuoneeseen ja ojenteli pitkiä jäseniään nojatuolista. Hän oli pitkä, laiha, kuusikymmenvuotias mies, jolla oli selväpiirteiset kasvot ja pieni pukinparta, joka teki hänet setä Sam'ia esittävien pilakuvien näköiseksi pääpiirteissään. Puoleksi poltettu, lionnut sikari riippui hänen suupielessään ja istuutuessaan hän sytytti sen. Valmistaudutte matkaan?» huomautti hän katsahtaessaan ympärilleen. »Sanokaa, herra», lisäsi hän katseen kohdatessa kassakaapin, josta verho nyt oli vedetty syrjään, »ettehän säilyttäne papereitanne tuossa?»

»Miksi en?»

»Hyväinen aika, tuollaisessa ammollaan auki olevassa. Ja he pitävät teitä jonkinmoisena vakoojana. Mikä hölmö hyvänsä pääsisi sen sisälle tiirikalla. Jos minä olisin tiennyt, että minun jokainen kirjeeni tulisi olemaan irrallaan tuontapaisessa esineessä, enpä toden totta olisi kirjoittanut teille ensinkään.»

»Olisipa kovin vaikeata minkään aseen avulla valloittaa tuota kaappia», vastasi von Bork. »Te ette voisi leikata tuota metallia millään aseella.»

»Entä lukko?»

»Ei, se on kaksinkertainen yhdyslukko. Tiedättehän, millainen se on?»

»Selittäkää minulle», sanoi amerikkalainen.