Part 15

»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt Plymouthin sanomalehtiin?»

»Ei, herra; minä sain sähkösanoman».

»Saanko kysyä, keneltä?»

Varjo häilähti tutkijan laihoilla kasvoilla.

»Olette sangen utelias, herra Holmes.»

»Se kuuluu ammattiini.»

Voimain ponnistuksella tri Sterndale saavutti mielentyyneytensä.

»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se oli herra Roundhay'lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse kutsun takaisin.»

»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen kysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä jutusta, mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen tulokseen. Olisi ennenaikaista sanoa enemmän.»

»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne johonkin määrättyyn suuntaan.»

»Tuskin voin vastata siihen.»

»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse enää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme sangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes häntä. En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi hitain askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle, ettei hän ollut päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti sähkösanomaa, joka odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.

»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen pastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale'n kertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime yön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan. palaten itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Asia koskee häneen syvästi.»

»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole päässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi, Watson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä. Kun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»

Minä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen tai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi kokonaan uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani ääressä, kun kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin kärryjen tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän ovemme edessä ja ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös puutarhan polkua pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas häntä vastaan.

»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa paholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen! Meidät on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut hullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja silmät kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.

»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin hänen muukin perheensä.»

Holmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä silmänräpäyksessä.

»Voitteko saada meidät molemmat mahtumaan kärryihinne?»

»Voin.»

»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra Roundhay, me olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää, kiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»

Vuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat eräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla oli suuri arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat viettivät krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me olimme saapuneet ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan paikallaan. Sallikaa minun kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka näimme tuona sumuisena maaliskuun aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni vaikutelman, joka ei voi milloinkaan hälvetä.

Huoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli ensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi ilma ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, että eräs lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen ääressä istui kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta esiinpistäen, silmälasit työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot käännettyinä akkunaa kohti ja vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen, joka oli ollut hänen kuolleen sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä olivat koukistuneet ja hänen sormensa köyristyneet, aivankuin hän olisi kuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen. Hän oli täysissä pukimissa, vaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi tapahtunut kiireisesti. Olimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli nukuttu ja että surullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.

Holmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi todeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui sinä hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen. Silmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät loistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta toimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään, kulki ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä kuin raju mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän teki nopean tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan, mikä näytti antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi ulos akkunasta äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta. Sitten hän syöksyi alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi kasvoilleen nurmikolle, hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä kerran. Hän teki kaiken tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan saaliinsa kintereillä. Lampun, joka oli tavallinen jalkalamppu, hän tutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden mittauksia sen öljysäiliöstä. Hän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti uunin päällyksen, ja raapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen yläpintaan, pistäen sitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa väliin. Lopuksi, juuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän pastorille, ja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.

»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan turhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta poliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos te tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen huomionsa makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin sisältää paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia. Jos poliisi toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani tavata jonkun heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä tarvitaan paremmin muualla.»

Mahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan sekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla suunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä mitään kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun aikaa majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta käyskennellen maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi usean tunnin kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe osoitti minulle hänen tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun, joka oli samanlainen kuin se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in huoneessa murhenäytelmän aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota käytettiin pappilassa, ja hän laski tarkoin ajan, mikä kului siihen, kunnes se oli palanut loppuun. Toinen koe, jonka hän teki, oli paljon epämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä tuskin milloinkaan unhotan.

»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän korviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on yhtäpitävä eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka huoneen ilma teki kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi astuivat huoneeseen. Muistanet Mortimer Tregennis'in kertoneen kuvaillessaan viimeistä vierailuaan veljensä talossa, että tohtori astuessaan huoneeseen putosi istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen? No niin, minä voin vastata siitä, että asia oli niin. No, muistanet myös rouva Porterin, taloudenhoitajan, kertoneen meille pyörtyneensä astuessaan huoneeseen ja että hän oli jäljestäpäin avannut akkunan. Toisessa tapauksessa — kyseen ollessa Mortimer Tregennis'istä itsestään — et liene unohtanut, kuinka kamalan raskas ilma oli huoneessa meidän saapuessamme, vaikka palvelija oli avannut akkunan: Tuo palvelija oli, kuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas, että oli mennyt vuoteeseen. Myöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat sangen paljon sisältäviä. Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys myrkyllisestä ilmasta. Kummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa parhaillaan — toisessa tapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen, mutta lamppu oli sytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi selville — pitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi? Varmaankin senvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä — palamisen, raskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden tai kuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»

»Siltä näyttää.»

»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi. Otaksukaamme siis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka sai aikaan kummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä tapauksessa — Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu tuleen. Nyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös savupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen lievemmäksi kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi mahdollisuus haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan siten, koska ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti oli herkin elimistö, kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen mielisairaus, joka on ilmeisesti myrkyn ensi vaikutus. Toisessa tapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat näyttivät siis viittaavan myrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.

»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer Tregennis'in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta. Ilmeisesti oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä kylläkin varmasti löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa jauhoa, joka ei vielä ollut haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin sen, kuten näit, kirjekuoreen.»

»Miksi puolet, Holmes?»

»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä. Minä jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli jäljellä talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson, me sytytämme lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden vuoksi avata akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan jäsenen ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen nojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko jutusta. Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin tuntevani Watson'ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun tuoliasi, jotta olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen toistamme vastapäätä. Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt tilaisuudessa pitämään toista silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan, jos oireet tulisivat peloittaviksi. Onko se kaikki selvä? Hyvä siis. Minä otan pulverin tai sen jäännökset kuoresta ja asetan sen palavan lampun päälle. Näin! Nyt, Watson, istuutukaamme odottamaan tapahtumain kehitystä.»

Ne eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut tuolilleni, ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän ja iljettävän. Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja mielikuvitukseni tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri silmissäni, ja järkeni sanoi minulle, että tässä pilvessä, joka vielä oli näkymätön mutta hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni kimppuun, väijyi kaikki, mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja käsittämättömän häijyä maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja ui tumman pilven reunalla, jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin tulevasta, jonkun sanoin kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle, jonka pelkkä varjokin puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu valtasi minut. Minä tunsin, että hiukseni nousivat pystyyn, että silmäni työntyivät ulos kuopistaan, että suuni avautui ja kieleni jäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli niin hirveä, että jotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa, ja huomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni, mutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä, jonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon pilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä ja kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt kuolleen kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä syöksyin tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä me hyökkäsimme ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme ruohikolla ja makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen, joka mursi itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi, joka oli kietoutunut ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin usva maisemasta, kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme nurmikolla kuivaten tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina toinen toistamme pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta kokeilusta, jonka alaisia olimme olleet.

»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä äänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli anteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään. Minä tosiaan valitan.»

»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan nähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja etuoikeuteni on auttaa sinua.»

Hän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella, kuten tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta tehdä itsensä hulluksi, rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen huomioidentekijä varmaankin selittäisi meidän olleen hulluja jo ennenkuin ryhdyimme niin hurjaan kokeiluun. Tunnustan, etten olisi ikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla niin äkkinäisen ja vakavan.» Hän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava lamppu kädessä ja käsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän täytyy antaa huoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei sinulla enää ole epäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien aiheuttaja on?»

»Ei minkäänlaista.»

»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan keskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani. Luullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat tämän miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä murhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi sijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota seurasi sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka pintapuolinen sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer Tregennis’iä ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen, jotka katsoivat silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen kaltaisellaan miehellä ole erittäin anteeksiantavaista luonnetta. No niin, ja lähinnä muistanet, että ajatus jonkun liikkumisesta puutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme pois asian oikeasta syystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa meidät harhaan. Lopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan huoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä jälkeen. Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin noussut pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule vierailijoita kello kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua kaiken todistavan Mortimer Tregennis'in syyllisyyttä.»

»Siinä tapauksessa oli hänen oma kuolemansa itsemurha!»

»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies, jonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä sellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman rangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä vastaan on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi mies Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt toimenpiteisiin, joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta huuliltaan tänä iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa. Kenties haluatte olla ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon Sterndale. Me olemme panneet toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja sen perästä on pieni huoneemme tuskin sovelias ottamaan vastaan niin arvokasta vierasta.»

Minä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren Afrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan hämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.

»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi Holmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta suostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan sotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme olleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota sanomalehdet kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista ilmaa. Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat teitä henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että puhelemme sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»

Tutkija otti sikarinsa huuliltaan ja tuijotti jäykästi toveriini.

»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä voi olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti sangen läheisesti.»

»Mortimer Tregennis’in surmaaminen», sanoi Holmes.

Silmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja ryhmyiset, intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan hänen hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten hän pysähtyi, ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen kylmän, jäykän tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen kuumaverinen purkauksensa.

»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen ulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina. Tekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla ei ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»

»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri Sterndale. Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen niin paljon kuin tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»

Sterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi kerran seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli tyyntä vakuutuksen voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme tavoitti hetkisen sanoja, suurien käsien avautuessa ja sulkeutuessa mielenliikutuksesta.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa puoleltanne, herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen kokeilunne esineeksi. Älkäämme puhelko turhia. Mitä te _todella_ tarkoitatte?»

»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon kertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta. Mikä on oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman puolustuksenne luonteesta.»

»Minunko puolustukseni?»

»Niin, herra.»

»Mitä vastaan minun on puolustauduttava?»

»Sitä syytöstä vastaan, että olette surmannut Mortimer Tregennis’in.»

Sterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä jatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan äärettömästä voimasta?»

»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti, »enkä minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin johtopäätökseni perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin annoitte suuren osan omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin että se ensiksi ilmoitti minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka myös piti ottaa lukuun tätä draamaa uudelleen muodosteltaessa.»

»Minä tulin takaisin —»

»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi. Sivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä epäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin pappilaan, odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte sitten jälleen majaanne.»

»Kuinka sen tiedätte?»

»Minä seurasin teitä.»

»En minä nähnyt ketään.»

»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman yön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te läksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa täytitte taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa porttinne vieressä.»

Sterndale säpsähti huomattavasti ja katsahti Holmes’iin hämmästyneenä.

»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät pappilasta. Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät kuin nytkin. Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen läpi, tullen ulos vuokralaisen Tregennis'in akkunan alla. Silloin oli jo päivä, mutta talossa ei vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa taskustanne ja heititte sen yläpuolellanne olevaan akkunaan.»

Sterndale hypähti seisomaan.

»Luulen, että olette itse paholainen!» huusi hän.

Holmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme kourallista, ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä tulemaan alas. Hän pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te tulitte sisään akkunasta. Seurasi keskustelu — lyhyt laatuaan — jonka kestäessä te kävelitte edestakaisin huoneessa. Sitten te menitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella olevalle nurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin, Tregennis'in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt, tri Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat tekojenne syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne, vakuutan teille, että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»

Vieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan syyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa otti valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle pöydälle eteemme.

»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin naisen rintakuva. Holmes kumartui sen yli.

»Brenda Tregennis», sanoi hän.

»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen rakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy siihen cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet. Se vei minut lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle rakas. Minä en voinut naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en, Englannin valitettavien lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti vuosikausia. Minä odotin vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä nyyhkytys puistatti hänen suurta vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa kirjavan partansa alta. Sitten hän voimain ponnistuksella hillitsi itsensä ja puhui edelleen.

»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli enkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin. Mitä merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen kohtalon tulleen lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys tekooni, herra Holmes.»

»Jatkakaa», sanoi ystäväni.

Tri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle. Ulkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn merkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät tohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»

»Paholaisenjalkajuurta! En, en ole milloinkaan kuullut siitä.»