Part 12

»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla. Tässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla, jollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa jaloistasi. Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole todennäköistä, että se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei uudet. Hyvä, mitä jää jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin? Mutta siitä huolimatta on turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä suhteessa.»

»Missä suhteessa?»

»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua. Minäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne'sta, rakas Watson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti maksettuina?»

»Oivallista! Mutta miksi?»

Holmes nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja otti muistikirjan taskustaan.

»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen nainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä hyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on avuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen maasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten täysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän on eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu, häntä tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax'ille on tapahtunut jotakin pahaa.»

Minä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen johdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.

»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa jälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat, miespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti muutamia sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja hienosti hiottuja timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt — liian kiintynyt, sillä hän kieltäytyi luovuttamasta niitä pankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään. Jotenkin liikuttava henkilö tämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä nuorekas keski-ikäisenä ja kuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen jäännös siitä, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»

»Mitä hänelle sitten on tapahtunut?»

»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai kuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja neljän vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka toinen viikko neiti Dobney'lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on kauan elänyt erillään maailmasta Camberwell'issä. Tämä neiti Dobney juuri on kääntynyt puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on kulunut ilman mitään tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta Lausanne'sta. Rouva Frances näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään osoitetta. Perhe näyttää olevan huolissaan, ja koska he ovat erittäin varat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain voimme selvittää asian.»

»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin kanssa kirjevaihdossa?»

»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se on pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa ovat päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia. Minä olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain yksi ainoa, maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja luultavasti hänelle jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»

»Kenelle ja missä?»

»Neiti Marie Devine'lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki oli kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit Lyonnais'ssa Montpelier'ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»

»Ja kuka on neiti Marie Devine?»

»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva Frances Carfax'in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän shekin, sitä emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei sinun tutkimuksesi pian selvittäisi asiaa.»

»Minun tutkimukseniko?»

»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne'en. Tiedäthän, etten minä mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams on sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on ylipäänsä parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee jäävänsä avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä kiihtymystä rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos minun vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta hinnasta kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää mannermaan sähkölennättimen päässä.»

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä herra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella kohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan oleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet, pitivät hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä sievä ja hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen nainen. Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista, mutta palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa olevat raskaat matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie Devine, kamarineitsyt, oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli nykyjään kihloissa erään hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen osoitettansa ollut vaikea saada selville. Se oli Rue de Trajan numero 11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin muistiin ja tunsin, ettei Holmes itsekään olisi voinut olla neuvokkaampi kootessaan tapahtumista tietoja.

Vain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista mitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen onnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko huvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle. Ja kuitenkin oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää ennen, mikä seikka pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain Jules Vibart, kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja. Hän asetti äkkinäisen lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen vierailun yhteyteen, joka oli pari päivää ennen käynyt hotellissa. »Villi-ihminen — oikea villi-ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui jossakin kaupungilla. Hänen oli nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa kävelyllä järvenrannalla. Sitten hän oli tullut vieraisille. Rouva oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli englantilainen, mutta hänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli lähtenyt sieltä heti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää, Jules Vibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan syyn ja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut keskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä. Siitä hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin tietää sen, oli minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä itseltään.

Siten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu siihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan Lausanne'sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä, mikä vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää jonkun jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan avoimesti lähetetty Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen vesiparannuslaitokseen jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi tietoja Cookin paikallisviraston hoitajalta. Sitten läksin Badeniin lähetettyäni Holmesille kertomuksen kaikista hommistani, johon sain vastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän sähkösanoman.

Baden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli asunut »Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä ollessaan oli hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger'iin, eteläamerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten useimmat yksinäiset naiset löysi rouva Frances lohtua ja askartelua uskonnosta. Tohtori Schlessinger'in huomattava persoonallisuus, hänen harras antaumuksensa ja se tosiasia, että hän ollen parantumassa eräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan, vaikutti rouva Frances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger'iä toipuvan pyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin isännän kertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva kummallakin puolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta, silmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän kirjoitti tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut paljon paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva Frances oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri kolme viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä mitään sen jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie'en, tulee, oli tämä lähtenyt pois muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä ilmoitettuaan, toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta ainiaaksi. Tohtori Schlessinger oli maksanut koko seurueen laskun, ennen lähtöään.

»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva Frances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on vain, noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»

»Sanoiko hän nimensä?» kysyin.

»Ei; mutta hän oli englantilainen, vaikka harvinainen tyyppi.»

»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni tapaisesti.

»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas, ruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan uudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies, luulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».

Jo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun hälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi paikasta paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä, sillä muutoin ei hän olisi paennut Lausanne'sta. Mies oli yhä ajanut takaa häntä. Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän jo saanutkin? Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö hänen seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen väkivallalta ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä aikomus piili tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka minun oli ratkaistava.

Holmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti minä olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman, jossa pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger'in vasemmasta korvasta. Holmesin ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan loukkaavat, joten minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla tekemästään pilasta — sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen ajaessani takaa kamarineitsyttä, Marie'ta, ennenkuin hänen sanomansa saapui.

Minun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla kaikki, mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka oli jättänyt emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan hyvissä käsissä ja syystä että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki eron joka tapauksessa välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän tunnusti surullisena, osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä kohtaan heidän oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle kysymyksiä, aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli tehnyt eron helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli antanut hänelle viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten minäkin, suurella epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen emäntänsä Lausanne'sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan rouvan ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven rannalla. Hän oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances'in häntä peläten lähteneen Schlessinger'ien seurassa Lontooseen. Hän ei milloinkaan ollut puhunut Marie'lle siitä, mutta monet pienet merkit olivat saaneet kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä eli alituisessa hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli päässyt kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot vääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo lurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»

Arkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren, mustaverisen miehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun keskellä ja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän, kuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen mielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.

»Te olette englantilainen», sanoin.

»Mitä sitten, vaikka olisinkin», hän kysyi rypistäen rumasti otsaansa.

»Saanko kysyä, mikä on nimenne?»

»Ette, ette saa», sanoi hän päättävästi.

Tilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on rouva Frances Carfax?» kysyin minä.

Hän tuijotti minuun hämmästyneenä.

»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä vaadin vastausta!» sanoin.

Mies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä olen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen ote ja paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin miltei tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin, sinisessä puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs kädessään ja löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti tämän hellittämään otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten epätietoisena siitä, pitikö hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten vihasta ähkien hän jätti minut rauhaan ja astui taloon, josta minä olin juuri tullut ulos. Minä käännyin kiittämään puolustajaani, joka seisoi vieressäni ajotiellä.

»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin keiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani takaisin Lontooseen yöjunalla.»

Tuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan minun yksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä ilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä, huomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää ennen minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin. Työmiehen valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun ilmestymistäni.

»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas Watson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan erehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi koko vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole saanut ilmi mitään.»

»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä katkerasti.

»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut paremmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi samassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan menestyksellisemmälle tutkimukselle.»

Eräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama partaniekka lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti nähdessään minut.

»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen tullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»

»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä tässä asiassa.»

Vieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen muutaman sanan puolustuksekseen.

»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka olin loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan voi vastata itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta tämä tilanne on aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea tietää, herra Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun olemassaolostani.»

»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney'n, rouva Frances'in opettajattaren kanssa.»

»Vanha Susan Dobney yömyssyineen! Muistan hänet hyvin.»

»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte parhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»

»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei tarvitse salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei tässä maailmassa ole milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut jotakin naista niin koko sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä olin hurja nuorukainen, tiedän sen — en kuitenkaan muita ikäisiäni huonompi. Mutta hänen mielensä oli puhdas kuin lumi. Hän ei voinut sietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän sai kuulla, mitä minä otin tehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja kuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein ihmeellisintä! — rakasti minua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko siunatuksi iäkseen juuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä olin ansainnut rahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet käsiini ja lepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton. Löysin hänet Lausanne'sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni, mutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin hänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen jälkiään Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen kamarineitonsa oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin tullut raakalaiselämästä ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän puhui, menetin itsehillintäni hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan nimessä, mihin lady Frances on joutunut.»

»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen vakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»

»Langham-hotellista minut löytää.»

»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa siinä tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia toiveita, mutta saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan tehdä lady Frances'in turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä hetkellä en voi sanoa enempää. Minä jätän teille tämän kortin, niin että te voitte olla kanssamme kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat pakata matkalaukkusi, sähkötän minä rouva Hudson'ille, että hän panisi parastaan valmistuksissaan kahta nälkäistä matkustajaa varten, jotka saapuvat huomenna kello 7,30.»

* * * * *

Saapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä sähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen sitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka oli Baden.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti irrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa. Sinä et vastannut siihen.»

»Minä olin lähtenyt Badenista enkä voinut tiedustella.»

»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-hotellin isännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»

»Mitä se osoittaa?»

»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään erittäin neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri Schlessinger, lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu kuin Pyhä Peters, eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta on milloinkaan lähtenyt — ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos muutamia sangen täydellisiä tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa on houkutella luokseen yksinäisiä naisia vaikuttamalla heidän uskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen niinkutsuttu vaimonsa, eräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri. Hänen menettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen erikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa Adelaide'ssa vuonna '98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka on mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään, Watson. On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän epäilemättä jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti Dobney'lle eikä muille ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei milloinkaan saapunut Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi, mutta edellinen on uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo petkuttaa mannermaan poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja viimemainittu on myöskin vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät eivät voineet toivoa löytävänsä muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa pitää jotakin henkilöä vankeudessa. Kaikki vaistoni sanovat minulle hänen olevan Lontoossa, mutta koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään keinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain lähimpiin toimenpiteisiin, syödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä. Myöhemmin illalla minä menen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni Lestraden kanssa Scotland Yard'iin.»

Mutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta sangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon monien miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin täydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia koetettiin, mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa Schlessinger olisi voinut käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä tovereitaan pidettiin silmällä, mutta he pysyivät erillään hänestä. Ja sitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman epävarmuuden jälkeen, tuli hiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla somistettu kaulakoriste, vanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu Bevington’illa, Westminster Road'illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu mies, joka näytti papilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti väärät. Korvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti Schlessinger'iin.

Kolmasti oli parrakas ystävämme Langham'ista käynyt tiedustelemassa uutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen vaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän näytti surkastuvan tuskastaan.

»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen valituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen palvelustaan.

»Mies on alkanut pantata jalokiviä. Meidän pitäisi saada hänet nyt.»

»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin pahaa?»

Holmes pudisti päätään sangen vakavasti.

»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin on selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse perikatoon. Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»

»Mitä minä voin tehdä?»

»Nämä henkilöt eivät tunne teitä ulkonäöltä?»

»Eivät.»

»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen vakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen. Toisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään, joten hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in luo. Minä annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän odottaa puodissa. Jos tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta ei mitään varomattomuutta ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä vaadin teiltä kunniasananne siitä, että ette ota askeltakaan minun tietämättäni ja suostumuksettani.»

Kahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli, sivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti Asovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia. Kolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana, vavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.

»Hän on käsissämme! Hän on käsissämme!» huusi hän.

Hän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä muutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.

»No nyt, kertokaa meille tapahtumain kulusta», sanoi hän.

»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta riippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea nainen, jolla on portimon silmät.»

»Se on tuo nainen», sanoi Holmes.

»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös Kenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni erääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»