Part 11

Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut, sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että näytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä innokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut vastahakoinen kieltäytyessään.

»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.

»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että mies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri, vaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi hänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia. Jos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä ainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on ollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa minua.»

Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän oli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka olin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin yhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän aina hillitsemään itsensä.

»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en voi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista, kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»

»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith'iä varten.»

»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani hänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta. Hänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin sen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua kohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo hänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan hän!»

»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet niihin!»

»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä palaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et tule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et milloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia vihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja minä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä kumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on mielessäsi.»

Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä, joka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen, ja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä sisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani kuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen hourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä ajuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.

»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.

Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut puettu virkapukuun.

»Hän on kovin sairas», vastasin.

Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta tulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.

»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.

Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla osoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting Hill’in ja Kensington'in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka edustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.

»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä, herra, minä vien perille käyntikorttinne.»

Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean, hillittömän, terävän äänen.

»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»

Isännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.

»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»

Taaskin sävyisää mutinaa.

»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»

Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan laskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua. Ei tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen elämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva isännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen, ohitseen ja olin huoneessa.

Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan ääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja ihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa harmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten kulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen lakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento, olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut riisitautia lapsuudessaan.

»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin teidät vastaan huomisaamuna?»

»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock Holmes —»

Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.

»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.

»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»

»Mitä Holmes'ista? Kuinka hän voi?»

»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»

Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi istuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen hänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin voinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt yllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta minä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän on harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot, minulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen pulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä. »Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla vahingontekijöillä nyt — — —»

»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan Lontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»

Pieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.

»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa häntä hänen vaivassaan?»

»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»

»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»

»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»

Herra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.

»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»

»Noin kolme päivää.»

»Houriiko hän?»

»Toisinaan.»

»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä olla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea keskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan poikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»

Minä muistin Holmesin määräyksen.

»Minulla on toinen määräys», sanoin.

»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite. Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin kuluttua.»

Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä, mutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.

»No, tapasitko hänet, Watson?»

»Tapasin; hän tulee.»

»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»

»Hän halusi tulla minun kanssani.»

»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut mahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»

»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End'issä.»

»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä ystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»

»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»

»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän mielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän kuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana on tarpeeksi tilaa, Watson.»

»Rakas Holmes’ini!»

»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone ei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään vähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen voivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä tarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti, mies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa — mitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.

Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin askeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten, hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein omituinen vaitiolo katkaistiin.

»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa, aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.

»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin toivoa teidän tulevan.»

Toinen nauroi.

»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan täällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»

»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa teidän erikoistietojanne.»

Vieraamme naurahti.

»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää. Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»

»Sama», sanoi Holmes.

»Ah, te tunnette jälleen oireet?»

»Vain liiankin hyvin.»

»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on. Victor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies. Oli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut harvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka minä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen terävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta otaksua, että se oli syy ja seuraus.»

»Minä tiesin, että te teitte sen.»

»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla voinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun levittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni saamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»

Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle vettä!» huohotti hän.

»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo teidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan teille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko ymmärtää, mitä sanon?»

Holmes voihki.

»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä», hän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon, että tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava sen.»

»Unohtava, minkä?»

»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»

»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa, rakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä, tiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan teistä.»

»Niin, niin.»

»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä — sanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»

»Minä saatoin selittää sen vain siten.»

»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne terävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä kertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi keksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»

»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»

»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään, missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän tietävän sen, ennenkuin kuolette.»

»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»

»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella. Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»

»Niin, niin, se on kouristusta.»

»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon. Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet alkoivat?»

»En; en mitään.»

»Ajatelkaapa uudelleen.»

»Olen liian sairas ajatellakseni.»

»No, sitten minä tahdon auttaa teitä. Eikö postissa tullut jotakin?»

»Postissako?»

»Sattumalta joku laatikko?»

»Minä pyörryn — minä olen mennyttä!»

»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut kuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni. »Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa — norsunluista laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen — muistatteko?»

»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä vieteri. Joku pila —»

»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla kustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut sen. Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, en olisi vahingoittanut teitä.»

»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko tämä tässä pöydällä.»

»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun taskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta nyt tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä, että minä surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé'n kohtalosta, joten minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette sangen lähellä loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän kuolemistanne.»

Holmesin ääni oli alentunut miltei kuulumattomaksi kuiskaukseksi.

»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat laskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät paremmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko tehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»

»Tulitikku ja savuke!»

Minä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui luonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka tunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith seisoi hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä äänellä.

»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan teille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä juomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle tuon lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah, täällä on muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se on paljon parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»

Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja tarkastaja Morton ilmestyi näkyviin.

»Kaikki on kunnossa ja tuo on miehenne», sanoi Holmes.

Virkamies ryhtyi tavallisiin varokeinoihin.

»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé'n murhasta», hän lopetti.

»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan», huomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan vaivoja, tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi sovitun merkkimme sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin oikeanpuoleisessa takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa pois. Kiitos. Laskekaa se tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»

Kuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja käsirautojen sulkeminen.

»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät, Holmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne parantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän epäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän voi keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte valehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin teidänkin.»

»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut hänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi. Ajattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua herra Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet toisenne hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla? Minä seuraan teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties olla jotakin hyötyä poliisiasemalla.»

»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes virkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla pukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät, ja sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille. Oli erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani todellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun vuorostasi hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet, että monien lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että jos sinä olisit tiennyt salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään voinut saada Smith’iä vakuutetuksi hänen läsnäolonsa ehdottomasta välttämättömyydestä, mikä oli koko suunnitelman tärkein kohta. Tuntien hänen kostonhimoisen luonteensa olin täysin varma siitä, että hän tulisi katselemaan kättensä töitä.»

»Mutta sinun ulkonäkösi, Holmes, sinun aavemaiset kasvosi?»

»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta, Watson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa. Vaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja vahaa huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus. Sairaaksi tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa kirjoitelman. Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai jostakin muusta asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän hourailun vaikutelman.»

»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut todellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»

»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei ole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko kuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta, että kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt tavallista kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän päässä saatoin pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi Smith’in käsiini? Ei, Watson, minä en koskisi tuohon laatikkoon. Sinä voit itse nähdä, jos katsot sivultapäin, missä terävä vieteri ponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas avatessasi sen. Todennäköisesti sai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen viekkaan juonen avulla, hän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä. Mutta minun kirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen hieman varoillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle oli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa aikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon suunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos, Watson, sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet tehtävämme poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia jotakin ravitsevaa Simpson’illa.»

LADY FRANCES CARFAX’in KATOAMINEN.

»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes tuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin nojautuneena ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin ojennettu jalkani oli vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.

»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne Latimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»

Holmes hymyili väsyneen kärsivällisen näköisenä.

»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis turkkilainen mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»

»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin vaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen lievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»

»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile, että yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin itsestään selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit ilmaista sen minulle.»

»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes vallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien luokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen kanssa ajelit tänä aamuna.»

»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä hiukan tylysti.

»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus. Annapas kun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi — ajuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä on muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla luultavasti olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne sopusuhtaiset. Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi on yhtä selvää, että sinulla oli toveri.»

»Se on aivan ilmeistä.»

»Suunnattoman tavallista, eikö niin?»

»Entäpä saappaat ja kylpy?»