Part 8

"Niin, niin, mutta... Minulla oli heti selvillä, ettei rikoksentekijä ollut mikään tavallinen varas, joka tuona yönä tunkeutui taloon."

Hän kertoi kuulleensa salaperäisiä askeleita ulkoa kello yhdentoista tienoilla samana iltana.

"Kenen luulette hänen voineen olla?" kysyi Colchester.

"Jonkun, jolla on ollut jotakin osallisuutta lady Darnelin menneisyyteen!" sanoi Dora päättäväisesti.

"Gracen salainen rakastaja!" ajatteli Colchester.

"Voitte olla varma siitä, että hänen rähjäiset vaatteensa olivat vain valepuku", sanoi Dora.

"Mutta rahojen ryöstö viittaa siihen, että hän oli murtovaras."

"Hän teki sen ehkä vain viedäkseen etsijöitä harhaan -- kenties hän vain piilotti ne toistaiseksi. Hän oli sivistynyt mies ja meni lady Darnelin huoneeseen. Kun veliparkani hänet siellä yllätti, niin hän ampui, välttääkseen tunnetuksitulemista. Kuka tietää, millaista vihaa ja mustasukkaisuutta hän lienee tuntenut onnetonta sir Allania kohtaan, jos hän, kuten arvelen, oli ladyn hyljättyjä ihailijoita -- joku, jonka tämä oli uhrannut voidakseen mennä naimisiin harhaan johdetun velipoloiseni kanssa?"

"Mutta tuo mieshän oli vielä nuori, eikä lady Darnel enää ole nuori. Entinen ihailija ei toki voinut olla nuorukainen."

"Mowbrayn tytöt olivat liian säikähdyksissään arvostellakseen oudon miehen ikää. Ja sitäpaitsi on muutamilla naisilla aivan nurinpäiset vaistot. Minusta lady Darnel juuri olisi oikea henkilö rohkaisemaan nuorta ihailijaa sitten hyljätäkseen hänet, kun tarjoutui tilaisuus hyviin naimiskauppoihin."

"Teillä ei ole korkeata käsitystä lady Darnelista", sanoi Colchester säikähtyneenä hänen verhoamattoman myrkyllisestä sävystään.

"Onko sitä sitten kellään muulla täällä päin? Onko teillä?" kysyi Dora halveksivasti.

"Olen aina pitänyt hänestä paljon, mutta tietysti olen taipuvaisempi ajattelemaan pahaa hänestä kuin Gracesta."

"Gracesta?" kirkaisi Dora. "Mitä on Gracella tässä asiassa tekemistä? Ette suinkaan usko, että tuo mies on hänen ihailijansa?"

"Mel... melkein pelkään, että hän tuli Gracea tapaamaan", änkytti nuori mies veripunaisena kasvoiltaan.

"Mahdotonta! Rouvan huoneestahan hänet yllätettiin, ja lady Darnelin koko käytös senjälkeen on ollut kovin omituista. Sen viheliäisen naisen lauseet ja esiintyminen ovat parhaat todistukset hänen syyllisyydestänsä. Havahtihan hän unestaan samana yönä ja huusi, että se oli hänen syynsä ja että hän oli murhannut miehensä. Typerä salapoliisi on väärillä jäljillä. Hän kuvittelee, että Jaker on syyllinen, vain siksi, että tämä oli kylässä rikkonut kahdenkymmenen punnan setelin."

"Oliko hänellä sellainen? Se näyttää epäilyttävältä. Jaker kykenee mihin tahansa."

"Jaker ei tiennyt, missä rahat olivat, eikä hänellä ollut mitään aihetta mennä juuri rouvan huoneeseen."

"Sinne oli helpoin pääsy. -- Tahtoisin kernaasti tavata Gracen. Hän on kai vähän tyynempi nyt, kun sir Allan voi paremmin. Kah, tuolla hän käveleekin puutarhassa! Minä menen hänen luokseen. Jos pyytäisin tavata häntä, niin hän varmaan kieltäytyisi."

Grace oli paennut huoneeseensa päästäkseen kohtaamasta Edward Colchesteria; ja kuitenkin hän heti senjälkeen meni puistokäytävälle, mistä tämän täytyi hänet nähdä. Se oli niitä päähänpistoja, joita hänen ikäisillään tytöillä tavataan.

Colchester ihan juoksi, jotta Grace ei ehtisi jälleen hävitä, mutta tämä ei häntä ollenkaan välttänyt, vaan tarjosi auliisti kätensä. Colchester puristi sitä jonkinlaisella kylmyydellä, mikä sai Gracen hämmästymään. Nuori mies oli näet mustasukkainen.

Hän alkoi puhua hänen isänsä terveydentilasta ja siirtyi sitten äkkiä aineeseen, joka hänelle oli mielenkiintoisin -- Mowbrayn neitien näkemään muukalaiseen. Tytön ilmeinen levottomuus todisti, että mainittu henkilö ei ollut hänelle tuntematon. Tuo mies, joka ei uskaltanut avoimesti näyttäytyä, oli siis tullut tapaamaan Gracea -- tullut panemaan aikomuksensa täytäntöön ja päättämään valloituksensa!

"Tätisi luulee hänen saapuneen tapaamaan lady Darnelia", sanoi hän.

"Lady Darnelia! Hän tekee kovin häijysti ja väärin sellaista väittäessään!"

"Miksi hän muutoin olisi tullut? Varastamaanko?"

"Hän ei ole mikään varas!" purskahti Grace kiivaana, mutta vaikeni äkkiä.

"Eikö ole? Sinä luullakseni puolustat häntä! Tunnetko hänet siis?"

"Minä en alistu kuulusteltavaksesi!" vastasi tyttö närkästyneenä.

"Se ei ollut tarkoituskaan, mutta sinun täytynee myöntää, että miehellä on oikeus olla utelias toisinaan. Onhan isäsi miltei murhattu, ja samalla kuullaan puhuttavan puistossa hiiviskelleestä salaperäisestä olennosta -- luultavasti rikollisesta, -- ja kun mainitsen asiasta, ryhdyt sinä heti häntä puolustamaan. Mitä voin muuta uskoa, Grace, kuin että olet jollakin tavoin juttuun sekaantunut?"

"Usko, mitä haluat", sanoi hän kylmästi, "minä en ole edessäsi vastuunalainen. Mutta nyt menen kuulemaan, kuinka isä voi -- hyvästi!"

Hän lähti.

Lady Darnel vietti iltapäivän kiitosrukouksissa. Sairaskammiosta saatiin yhä lohdullisempia tietoja. Sir Allan nukkui rauhallisesti, ja kuume oli asettunut.

Grace odotteli kaiken päivää everstiä, joka oli mennyt ulos, ja kummastuksekseen hän näki tämän ajavan pois kello kuuden tienoissa, palvelija kiesien takaistuimella. Tuo näytti salaperäiseltä. Hän ajoi tiehensä ikäänkuin olisi mieluimmin tahtonut matkustaa kenenkään huomaamatta.

Grace oli tunnin ajan äärimmäisen levoton, mutta sitten hän sai lyijykynällä ja kummi-isän tutulla käsialalla kyhätyn kirjelapun.

"Minun täytyy matkustaa Lontooseen sinun asioissasi, rakas pikku Grace. Älä ole levoton! Kaikki käy hyvin. Kulunee viikon päivät, ennenkuin palaan. Maanteitä mittaileva ystäväsi elää, mutta on surkeassa tilassa. Teen kaiken voitavani, enkä päästä häntä näkyvistäni ennenkuin hän on palauttanut sinulle vapautesi. Mikään ei siis estä sinua olemasta ystävällinen Colchesterille. Mies _ei ole_ ranskalainen. Hän on siis petkuttanut sinua alusta loppuun, ja jo se seikka tekee lupauksesi pätemättömäksi.

Uskollinen ystäväsi _W.S._"

Gracen mielestä eversti menetteli häijysti, kun ei maininnut, oliko Camillacilla mitään osallisuutta rikokseen.

Kolme päivää oli kulunut. Potilaan tila kävi yhä paremmaksi, ja vihdoin sai lady Darnel mennä sairaskammioon.

"Voitte viipyä siellä tunnin", sanoi lääkäri hänelle, "ja jos kaikki käy hyvin, saavat neiti Darnel ja neiti Grace myöskin mennä häntä katsomaan. Mutta mieluimmin yksi kerrallaan."

"On omituista, etten minä saa tavata veljeäni heti kun hän saa ottaa jonkun vastaan", virkkoi Dora kiukusta kalpeana, mutta korostamatta ääntänsä. "Olemme eläneet yhdessä monet monituiset vuodet eikä meillä koskaan ole ollut mitään salaisuuksia toisiltamme."

"Hyvin hauskaa kuulla", sanoi lääkäri, "mutta sittenkin teidän läsnäolonne vaikuttaisi hermostuttavasti sairaaseen, paras neiti Darnel. Vaimollahan on aina etuoikeus, kuten tiedätte, ja te ja neiti Grace pääsette hänen luokseen huomenna. Muuten täytyykin minun pyytää, ettei kukaan tee mitään liikettä tai lausu mitään sellaista, joka voisi saattaa hänet levottomaksi."

"Koetan olla varovainen", vakuutti Claire ja puristi lääkärin kättä.

Sitten hän astui sisälle avaraan, vanhanaikaiseen makuukammioon, joka näytti vielä isommalta siellä vallitsevassa puolihämärässä. Takassa paloi tuli valaisten sir Allanin kasvoja. Voi, mikä muutos! Hän oli kalpea ja laiha, tuonen kosketuksen merkitsemä. Nyt vasta Claire käsitti, kuinka vähällä oli ollut hänet menettää. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kasvot, joita ei ennen milloinkaan ollut katsellut. Silmät, nuo armaat silmät, jotka ennen olivat häntä niin rakkaasti katselleet, tuijottivat häneen nyt omituisen himmein ja hajamielisin ilmein.

Hän vaipui järkkyneenä tuolille vuoteen ääreen, odottaen ja toivoen sanaa tai tervehdystä noilta kalpeilta huulilta; mutta ne olivat vaiti. Hänen puolisonsa kohotti silmänsä ja katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti. Ohut, melkein läpikuultava käsi lepäsi peitteellä, ja vaimo kumartui sitä suutelemaan; mutta hän veti sen heti pois hermostunein elein ikäänkuin suudelma olisi häntä polttanut.

"Rakkaani", kuiskasi Claire. "Olen hyvin onnellinen, kun saan tavata sinut jälleen -- kun saan istua täällä lyhyen hetken."

Ääni kuulosti itkevältä -- miehen omituisesti muuttunut sävy liikutti häntä, mutta hänenhän täytyi olla varovainen, jottei hänen mielenliikutuksensa potilasta häiritsisi.

"Lääkäri sanoo, että nyt voit paljon paremmin, Allan. Pian saat jälleen olla parissamme."

"Niin, tohtori Denversillä näkyy olevan hyviä toiveita", virkkoi sairas raukeasti ja merkillisen kylmästi.

"On niin tyhjää ja ilotonta ilman sinua", sanoi vaimo vapisevalla äänellä. Hän koetti hillitä itseänsä ja totella lääkäriä. "En ole ollut alikerrassa tuon kauhean yön jälkeen."

"Onko sinusta välttämätöntä jatkaa ilveilyä?" sanoi toinen terävästi ja pilkallisesti hymyillen. "Mutta unohdankin, että olet niin taitava näyttelijätär, että petoksen jatkaminen ei tuottane sinulle suurta vaivaa. Sinä, joka niin kauan olet pettänyt minua, varmaan helposti voit viedä muutkin harhaan."

"Allan!" huudahti Claire henkeänsä pidättäen. Hän oli epätoivoinen, hourailiko potilas vai oliko tämän epäluuloisuus muuttanut rakkauden vihaksi. Hän ei tohtinut häneltä kysyä, ei tohtinut yrittää puolustautua. Hänen täytyi tyynesti odottaa ja kärsiä. Hän istui hiljaisessa rukouksessa puolisonsa sairasvuoteen ääressä kuunnellen kellon naksutusta ja takkavalkean räiskettä. Hän rukoili puolison edestä ja oli levoton pojastaan. Hän oli jo lakannut toivomasta mitään elämältä, mutta hänen ajatellessaan tuon miehen rinnalla viettämäänsä ihanaa aikaa, elpyi toivo uudestaan -- kaikki tulisi kyllä hyväksi, kun hän vain saisi vapaasti jutella hänen kanssaan. Allan ei kostaisi hänelle pojan pahoja tekoja, vaikkakin onneton oli ollut riistää häneltä hengen. Mutta hänen täytyi odottaa.

Kun tunti oli kulunut, virkkoi hän hiljaa:

"Minun täytyy nyt mennä, Allan. Lääkäri sanoi, että saan viipyä vain tunnin. Voinko antaa sinulle jotakin tai tehdä jotakin, ennenkuin lähden? Tahtoisin niin kernaasti tehdä sinulle jonkun pienen palveluksen!"

"Ei, kiitos, tarjouksesi on hyvin ystävällinen, mutta minä en tarvitse mitään", virkkoi hän kohteliaasti, mutta kylmästi kuin vieraalle.

"Hyvästi sitten, Allan; ehkä tulen takaisin illalla sinua katsomaan."

Potilas katsoi surullisesti ja moittivasti hänen jälkeensä ja kääntyi sitten voihkien patjalla. Hän rakasti vielä vaimoansa, vaikka luuli häntä petolliseksi ja kurjaksi, koska oli ottanut vastaan rakastajan hänen omassa kodissaan puoliyön aikaan -- päästänyt huoneeseen yltiöpään, joka ei ollut epäröinyt murhata puolisoa pelastaakseen aviovaimon kunnian nähtyään, että oli saattanut hänen maineensa vaaraan.

Hän oli kuullut ääniä vaimonsa huoneesta ja noussut ylös nähdäkseen, kuka siellä oli. Hän huomasi miehen seisovan yksinään pöydän ääressä -- miehen, jonka tummat, kauniit kasvot heti vaikuttivat häneen. Hän muisti vieraan synkän, leimuavan katseen, painuneiden poskien kuumeisen punan ja pään ylpeän asennon; mutta sitten hän ei muistanut mitään enempää -- laukaus leimahti ja kaikki pimeni.

Hän uskoi nyt, että vaimo oli pettänyt häntä alusta pitäen -- että tämä oli syrjäyttänyt jonkun mieluisemman ihailijan saavuttaakseen sen aseman, minkä sir Allan voi hänelle tarjota, ja että koko hänen elämänsä sitten oli ollut hyvin esitettyä ilveilyä, joka oli saattanut hänet, houkkion, pitämään itseänsä onnellisimpana ihmisenä. Kuullessaan puhuttavan Italian-matkasta rakastaja oli sitten joutunut epätoivoon ja tahtonut kohdata Clairea, joka ei ollut epäröinyt ottaa häntä vastaan... Ja nyt hän tuli noin kalpeana, tyynenä ja kauniina sekä katseli häntä lempeillä, kyynelistä sumentumattomilla silmillä; hän suuteli häntä petollisilla huulilla ja näytteli häpeällisen teeskentelevää osaansa loppuun asti.

"Jos olisin kuollut haavasta, olisi hän mennyt naimisiin entisen rakastajansa kanssa -- miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä minun verelläni", tuumi hän, "ja omaisuus, jonka mielettömyydessäni olen hänelle vakuuttanut, olisi tuottanut heille hauskan ja huolettoman tulevaisuuden. Ja tämä on nainen, johon luotin ja jonka annoin viattomalle lapselleni äidiksi."

Lääkäri tuli illalla eikä ollut oikein tyytyväinen potilaan tilaan.

"Te näytätte väsyneeltä", sanoi hän. "Luulin, että lady Darnelin käynti teitä virkistäisi. -- Miten on potilas syönyt, hoitajatar?"

"Asian laita on niin kuin se voi olla, tohtori; sir Allan käski viedä pois peltopyyt nautittuaan vain pienen palan."

"No, sitten turvaudumme jälleen Brandin lihamehuun, ja sir Allanin on syötävä lautasellinen sairaanlientä illaksi ja juotava lasillinen sherryä päälle."

Sir Allan kuunteli välinpitämättömästi, mutta sanoi sitten lääkärille:

"Jos lady Darnel haluaa tulla tänne illalla, on parasta pyytää häntä jättämään se tekemättä. En luule vielä olevani kyllin vahva ottaakseni ketään vastaan."

Lääkäri laski valtimonlyönnit.

Claire oli käytävässä odottamassa lääkärin tullessa huoneesta.

"Enkö saa mennä hänen luokseen jälleen tänä iltana?" kysyi hän innokkaasti.

"Ette tänä iltana. Hän on varsin voipunut tänään, alakuloinen ja niin edespäin -- luonnollinen vastavaikutus ankaran kuumeen jälkeen. Meidän täytyy jättää hänet rauhaan vielä muutamiksi päiviksi."

"Enkö minä saa tavata häntä useaan päivään?" huudahti Claire toivottomana.

"Rakas lady Darnel, annoinhan teidän olla siellä sisällä kokonaisen tunnin. Olen ollut kovin myöntyväinen -- melkein liiaksi, pelkään, sillä tulos ei ollut suotuisa. Sir Allanin tilassa ovat kaikki mielenliikutukset haitallisia. Rihma on jännittynyt katkeamaan asti -- hyvin vähästä se katkeaa!"

"En mene sinne koko viikkoon", sanoi Claire purskahtaen itkuun. "Hän ei tänään ollut kaltaisensa. Ellette olisi sanonut, että hän oli lakannut hourailemasta..."

"Niin, hän on täydessä tajussaan. Ei hourailusta enää puhettakaan."

"Todellako! Oletteko varma, että hän on tajuissaan?"

"Kyllä, kyllä niin! Hän oli aivan tyyni ja puhui maltillisesti tänä iltana. Hän on vapaa kuumeesta, mutta voipunut ruumiiltaan ja sielultaan. Toivomme voimien ajan pitkään palaavan, ja sitten mielentilakin paranee. Hyvää yötä, lady Darnel!"

"Hyvää yötä", vastasi tämä surullisesti ja meni huoneeseensa, mihin jäi yksikseen. Hän ei voinut pakottaa itseänsä palaamaan jokapäiväisen elämän tapoihin, sen tuskastuttaviin ulkonaisiin velvollisuuksiin ja muodollisuuksiin, eikä teeskennellä levollisuutta, jota hän ei tuntenut. Sisällä kammiossaan hänen ei toki tarvinnut salata tuskaansa, hän voi hypähtää ylös ja kävellä edestakaisin puuduttaakseen ruumiinliikunnolla sydämensä haikeutta.

"Voiko hän tosiaan epäillä minua vai arvaako hän totuuden? Aavistaako hän, että poikani, syvälle langennut poikani oli se, joka oli niin vähällä tulla hänen murhaajakseen? Jos niin on, niin hän on liian jalomielinen syyttääkseen minua poikani rikoksesta, syyttääkseen minua teeskentelystä. Millä tavoin olisin teeskennellyt?" kyseli hän itseltään surumielin.

Hän muisti puhuneensa puolisonsa kanssa onnettomasta pojastaan, jota oli luullut kuolleeksi. Sittenmin hän oli saanut tietää, että poika eli, mutta oli jättänyt sen miehelleen mainitsematta. Tämä oli hänen suurin vikansa. Äidillisessä tuskassaan hän oli häveten tämän pojan tähden, joka vain kerjäsi rahoja ja jonka paheet ja mielettömyydet alati tyhjensivät hänen kukkaroansa, kavahtanut ilmoittamasta, että hän vielä eli. Hän oli toivonut aina voivansa pitää hänet sopivan matkan päässä, kunnes hän vihdoin katuisi ja tekisi parannuksen tai olisi aloittanut uuden elämän vieraassa maassa. Kaikki parannusyritykset olivat epäonnistuneet, mutta pojan nuoruus sai hänet odottamaan jotakin mahdollisuutta, eikä äidin sydän tahtonut hyljätä toivoa.

Vain siitä syystä hän oli poikennut vilpittömän suoruuden tieltä ja kantanut taakkaansa yksinänsä, mutta alituinen pelko siitä, mitä saattaisi tapahtua, oli kalvamalla kuluttanut hänen voimiansa, tehnyt hänet levottomaksi ja alakuloiseksi. Hänen miehensä luuli silloin, että hänen naisellinen ylpeytensä kärsi perhetuttavien osoittamasta kylmyydestä.

"Minä sanon sen hänelle, jahka hän tulee kyllin vahvaksi kuullakseen kertomuksen", ajatteli hän lopuksi, "ja ellei hän sitten minua enää rakasta, on minun kärsittävä tämä kova isku. Se ei ole ensimäinen koettelemukseni, mutta se on oleva viimeinen, sillä ellei tämä menetys riistä henkeäni, en sitte koskaan kuole!"

Senjälkeen vaivasi häntä eniten pojan häpeä. -- Varas ja melkein murhaaja! Hänen ainoa poikansa oli ampunut hänen puolisoansa surmatakseen tämän. Sitten hän oli paennut ja vienyt varastamansa neljäsataa puntaa mennessään. Missä hän nyt oli? Rikollinen, merkitty, poliisin ahdistama ihminen! Pian olisi ehkä äiti syytettynä ja saisi vastata poikansa tekemästä rikoksesta. Silloin tämän viheliäinen elämä ja äidin surullinen kohtalo paljastuisi uteliaan joukon silmille, ja sir Allanin vanhat ystävät, jotka olivat pysytelleet loitolla hänen toisesta vaimostaan, sanoisivat: "Emmekö menetelleetkin oikein pysyessämme varovaisina ja epäillessämme tuon naisen menneisyyttä? Sellaisen pojan äiti ei voinut olla kunnon nainen!"

Jutellessaan Gracen kanssa lady Darnel ei koskaan ollut viitannut tietävänsä tytön suhteesta seikkailijaan, joka nimitti itseänsä Victor de Camillaciksi. Siinä tapauksessa hänen olisi tarvinnut paljastaa liian paljon. Hän päätti suojella tytärpuoltaan enemmistä kosketuksista poikansa kanssa, jos tämä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä. Mutta hän tahtoi, mikäli mahdollista, järjestää niin, että mies-poloinen ehtisi pois maasta, ennenkuin joutuisi kiinni rikoksesta. Neiti Darnelin into kutsua poliisi vaikeutti tätä tuumaa, mutta hän toivoi, että Penwern oli joutunut väärille jäljille ja että hän vainosi Jakeria, sillävälin kun oikea syyllinen pääsi pakoon. Dora ei ollut virkkanut tästä mitään Clairelle, hän kulki umpimielisenä kuin salaisuuden hengetär; mutta maakartanossa ei mikään voi pysyä salassa, ja Penwern, joka oli asustanut hovimestarin huoneessa, ei ollut katsonut tarpeelliseksi kaikesta vaieta. Sitten kertoi lady Darnelin kamarineito rouvalleen, että Jaker oli varastanut rahat ja että Penwern ehkäisi hänen Amerikan-matkansa. Sitäpaitsi oli Jaker osoittanut syyllisyytensä poistumalla paikkakunnalta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat myöskin hävinneet -- eräänä kauniina aamuna oli mökki tyhjä.

XII.

"Annettakoon siis kaikille anteeksi!"

Viikko kului, tuskallinen viikko kaikille Darnelin sukukartanon asukkaille -- ja vielä eräälle. Tällä viikolla ei tapahtunut mitään uutta. Herra Penwern oli epäonnistumisensa jälkeen matkustanut jälleen Lontooseen, ja Dora ilmilausui halveksumisensa koko poliisikuntaa kohtaan. Mies oli syönyt ja juonut ja saanut hyvän palkan palveluksistaan. Hän oli tehnyt kalliin matkan Liverpooliin, Plymouthiin ja Corkiin, kuitenkaan onnistumatta vangitsemaan Jakeria, joka oli hävinnyt siirtolaisten parveen.

Jakerin kylässä vaihtaman setelin oli sir Allanin pankkiiri todennut olevan niitä, jotka hän oli tälle suorittanut. Tämä varmensi Jakerin syyllisyyden salapoliisin silmissä, mutta Doraa se ei tyydyttänyt. Hän oli heti ollut selvillä siitä, että käly oli sekaantunut asiaan, eikä hän sallinut uskoansa ensi otteella järkytettävän. Sehän oli seuraus hänen, häijyistä ajatuksistaan, hänessä kauan kyteneestä vihasta hänen kälyänsä kohtaan. Hän ei tahtonut luopua vakaumuksestaan, joka oli monien mietiskelyjen tulos, vain siksi, että todellinen rikollinen oli kyllin ovelasti luovuttanut osan saaliista Jakerille johdattaakseen oikeudenpalvelijat harhaan.

Sillä välin kun neiti Darnel pysyi uskossaan, kiusasi Edward Colchesteria katkerat ajatukset tuon kauniin herramaisen muukalaisen suhteen, jonka Mowbrayn neidit olivat nähneet hiiviskelevän Darnel-puiston liepeillä. Hän käytti tilaisuutta vielä kerran kyselläkseen mainituilta neideiltä ja kuuli jälleen puhuttavan vieraan rähjäisistä vaatteista ja hienosta käytöksestä sekä hänen innostaan saada selville, keitä talossa asui ja missä rouvan ja neiti Darnelin huoneet sijaitsivat.

"Kysyikö hän molempia?" uteli Colchester kovin jännittyneenä.

"Kysyi! Molempia hän kysyi. Ja me olimme niin peloissamme, että vastasimme kuin tyhmät lampaat, ajattelematta kysymyksen sopimattomuutta", vastasi Jane.

"Vain murtovaras voi sellaista tiedustella, eikö totta? Hän näytti sentään niin hienolta, mutta myös sairaalta, mies-raukka", sanoi sisar.

"Niin, koko asia tuntuu kovin omituiselta", säesti rouva Vincent, emäntä, joka samana päivänä oli käynyt Doraa tervehtimässä ja saanut asianmukaisen lastin. "Mutta lady Darnel on perin salaperäinen henkilö."

"Hän on viehättävä nainen", sanoi Edward, joka ei tahtonut jättää häntä näiden naisellisten hyenojen saaliiksi.

Hän oli aina pitänyt Clairesta ja puolustanut häntä ja samaten aikoi hän edelleenkin tehdä. Hän epäili vain Gracea, joka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin pahoin.

"Niin, Herran nimessä, hän on hyvin kaunis ja tavattoman siro; hänellä on oma ihastuttava kuosinsa joskaan se kuosi ei ole aivan _hyvää_", vastasi rouva Vincent arvostelevasti; "mutta myöntää täytyy, että hän on merkillinen. Häneltä puuttuu vilpittömyyttä, hänessä on jotakin kätkettynä!"

"Miksi sitä luulette?" huudahti Edward. "Hän ei ole koskaan valehdellut. Ihmisten ei tarvinne kulkea ympärinsä seurapiireissä julistelemassa menneisyyttään. Kenties hän aikaisemmin, edellisen miehensä eläessä oli kovin köyhä, ja siinä tapauksessa hänellä ei ole halua puhua kieltäytymyksistään. Ihmisethän ovat niin halpamaisia, että täytyy hävetä tunnustaa eläneensä tukalissa oloissa. Tai ehkä tuo hänen edellinen puolisonsa oli kelvoton. Kuka tietää?"

"Ei tiedetä mitään", sanoi neiti Mowbray halveksivasti. "Lady Darnel on todellinen nero vaitiolemisessa."

"Siinä tapauksessa hän on oikea merkillisyys naisten joukossa, ja toivoisin että muut olisivat yhtä nerokkaita."

Tuo oli kyllä hirveän väärin sanottu, koska hän juuri vähää aikaisemmin oli koettanut saada Janea ja tämän sisarta juttelemaan kohtauksestaan mieronkiertäjän kanssa Darnel-puiston ulkopuolella, mutta Edward Colchester ei ollut viimeiseltä ollut oma itsensä. Mustasukkaisuus kiusasi häntä, ja se vaikutti hänen luonteeseensa.

Viikko oli kulunut siitä, kun lady Darnel oli mennyt miehensä luo toivorikkaana ja rakkautta uhkuen ja saanut sellaisen jäätävän musertavan vastaanoton. Senjälkeen hän ei ollut nähnyt miestänsä. Hän odotti kärsivällisesti, että tämä kutsuisi hänet luokseen. Hän oli valmis kantamaan seuraukset ainoasta rikoksestaan -- siitä, että oli salannut pojan olemassaolon mieheltään.

Tällä viikolla oli sir Allan tuntuvasti toipunut. Hänen vahva ruumiinrakenteensa ja kohtuulliset tapansa edistivät suuressa määrässä hänen paranemistansa, sitte kun luoti kerran oli kaivettu pois. Tämän viikon kuluessa oli hän asteettain saanut takasin ruumiin- ja sielunvoimansa. Hän oli saanut tavata tyttärensä kerran ja sisarensa kolme kertaa. Dora oli itsepintaisesti pitänyt kiinni oikeudestaan tavata häntä, ja hiukan epäröiden sir Allan oli siihen suostunut. Hän istui hänen luonaan tunnin erältään, puhui hiljaa ja rauhallisesti Iempeällä äänellä, mutta tarjoili sitä myrkyllistä juomaa, jota hänen huulensa olivat tottuneet tipahduttelemaan, niin pian kun tuli puhe kälystä. Sir Allan oli kuitenkin näyttänyt tutkimattomalta, mitä muuten lienee hänen viittauksistaan ajatellutkin.

Ja nyt tuli se päivä, jolloin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi puhuakseen vaimonsa kanssa -- ryhtyäkseen tämän kanssa ratkaisevaan keskusteluun. Hänen kotinsa ei kauemmin tarjoisi suojaa pettäjälle, hänen tyttärensä ei enää nimittäisi häpeämätöntä naista äidikseen.