Part 7

"Mitä syytä levottomuuteen voi teillä silloin olla -- viikko sitten?"

"Oh, ainahan sitä jotakin on. Kullakin on jotakin kannettavanaan. Mutta vasta sitten, kun isäni henki joutui vaaraan, sain tuta, millaista todellinen suru on."

Nyt hän hyrähti jälleen itkuun, ja silloin Colchester unohtaen kaiken muun sieppasi hänet syliinsä ja suuteli kerta toisensa perään noita surullisia kyynelten kostuttamia kasvoja.

"Anna minun jakaa surusi, armahin! Sinä tiedät, kuinka sydämellisesti rakastan sinua, pieni suloinen tyttöni!"

Se tuli niin odottamatta. Grace lepäsi hänen sylissään hänen lemmittynään ja otti tahdotonna vastaan hänen kihlaussuudelmansa -- sillä sellaisiksi täytyi nämä suudelmat käsittää. Ne olivat ensimäiset lemmensuudelmat, mitä hän koskaan oli tuntenut. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut rakastajan myrskyisesti pamppailevaa sydäntä sykkimässä omaansa vasten. Hän riuhtaisihe irti.

"Kuinka voit -- kuinka uskallat!" huudahti hän moittien. "Puhua rakkaudesta, kun isäni lepää kuolinvuoteella. Tämän sydämettömyyden tähden voisin sinua vihata!"

"Pikku Grace, onko sydämetöntä ihailla sinua ja lohduttaa sinua surussasi?" kysyi Colchester nuhtelevasta "Olen hiljaisuudessa jumaloinut sinua kokonaisen vuoden, odottanut merkkiä siitä, että sinunkin rakkautesi heräisi. En olisi nytkään rohjennut puhua; mutta en voinut kauemmin kestää sinun kyyneleitäsi yrittämättä sinua lohduttaa."

"Sinä et voi minua lohduttaa, minulla on niin suuria suruja!" huudahti tyttö intohimoisesti.

Hän oli heittänyt kirjat pöydälle ja lähti kiireellisesti takaisin rakennusta kohti. Nuori mies näki, että Grace oli hänelle vihainen ja että hän tahtomattaan oli loukannut hänen suruansa, -- ja kuitenkin hän uskoi, että tyttö tunnusti hänet omakseen. Hän oli levännyt hänen käsivarsillaan ja katsellut häntä -- eikä närkästyneenä, vaan vastarakkauden silmäyksillä. Tytön huulet olivat vastanneet hänen suudelmiinsa. Hän tiesi, että Grace rakasti häntä, -- hänen tarvitsi vain odottaa sopivaa kosimistilaisuutta... Ja tytön isä oli hänen puolellaan, samoinkuin vanha hyvänsuopa everstikin. Olihan hän nuori, rikas ja joka suhteessa tavoiteltava aviomies. Eikä hän uskonut itsellään olevan mitään kilpailijaa. Saattoiko hän siis epäilläkään, ettei tyttö tulisi hänen omakseen? Hänen sydämensä paisui voitonvarmuudesta, kun hän riensi hänen jälkeensä.

"Anteeksi, Grace; minä odotan onnellisempaan päivään", sanoi hän.

"Sitä päivää ei koskaan tule sinulle ja minulle", vastasi tyttö kylmästi. "Minä pyydän sinua unohtamaan, että olit niin mieletön, -- kuten minäkin unohdan, jos voin."

"Unohtamaan sinun suudelmasi? En koskaan! Grace, minä en tyydy siihen, että minut tällä tavoin hylätään. Minä odotan. En koskaan puhu rakkaudestani ennenkuin isälläsi ei enää ole mitään vaaraa -- mutta sinä et saa minua kylmyydellä karkoittaa, et saa kieltää minulta oikeutta vähitellen lähentyä sinua."

"Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!" kielsi tyttö. "Sanon sinulle, ettei se saa koskaan tapahtua."

"Sitten et sinä rakasta minua!" huudahti nuori mies, tarttui hänen käsiinsä ja piti häntä kasvot käännettyinä omiansa vastaan, ollen itse rakkauden ja suuttumuksen vallassa. "Joko petit sinä minut äsken, tai minä olin järjiltäni ja petin itseni. Sinä et välitä minusta rahtuakaan. Sano se sitten, Grace, -- sano, ettet välitä minusta, niin pääset minua enää näkemästä!"

Hän ei voinut sitä sanoa. Vaikka elämä olisi ollut kysymyksessä, hän ei olisi voinut syyttää valheesta rajusti sykkivää sydäntänsä, joka oli lentänyt tuota miestä kohti kuin lintu lentää pesäänsä -- sydäntänsä, joka kuului tälle kuin orja kuuluu herrallensa.

"Emme voi koskaan mennä kihloihin", sanoi hän. "Se on eräistä syistä mahdotonta."

"Mistä syistä? Ei voi olla muita syitä kuin että sinä halveksit minua. Mikset sitä heti sano ja tee tästä loppua? Jos on olemassa esteitä, minä voitan ne. Suo minulle vähän rakkautta, niin teen ihmeitä! Mutta mitään esteitä ei ole. Kaikki ovat puolellamme. Isäsi pitää minusta, hän oli minun isäni rakkain ystävä, hän näkee kernaasti meidät yhtyneinä."

"Minä en voi koskaan mennä avioliittoon sinun kanssasi. Miksi kiusaat minua sellaisilla kysymyksillä -- päästä minut."

Hän päästi hänet heti, katse synkkänä.

"Ymmärrän, sinä rakastat toista", sanoi hän.

"Ei, minä en rakasta", sanoi tyttö kiivaasti, mutta katui heti.

"Sinä olet arvoitus, Grace. Jospa vain tahtoisit sanoa, ettet minusta pidä..."

"Minä en valehtele", vastasi Grace, jatkaen matkaansa kotia kohti. Toinen astui hänen vieressään. "Jos säälit minua onnettomuudessani, niin vaikenet nyt."

"Minä siis vaikenen. Tiedän olevani hölmö -- oikein suuri hölmö. Olen käyttäytynyt pahoin ja lienee parasta, etten enää tule tänne."

"Tee niinkuin tahdot", vastasi tyttö väsyneesti.

"Sitten minä tulen", sanoi hän. "Elämä tuntuisi taakalta, ellen toisinaan saisi sinua nähdä."

Sisimmässä sydämessään Grace odotti saavansa häntä tavata, sillä hänen elämänsä olisi ollut äärettömän tyhjä ilman tätä kunnon toveria. Hän oli armottomasti yrmistellyt hänelle aina siitä asti, kun tuli kotiin Pariisista, mutta Colchesterin harras kiintymys ei ollut koskaan horjunut. Ja viimemainittu sai tietämättään palkkansa; sillä hän oli voittanut tytön vastoin hänen omaa tahtoansa. Mutta tämä oli täysiverinen Darnel ja kunnioitti rehellisesti kerran tehtyä lupausta. Hän oli onnettomana hetkenä antanut lupauksen, joka sitoi hänet Victor de Camillaciin -- tai velvoitti elinkautiseen naimattomuuteen.

"Hyvästi", sanoi hän aivan lyhyeen, eikä herra Colchesterilla ollut mitään syytä viipyä kauemmin.

"Hyvästi, Grace, oma Graceni", vastasi tämä äkillisen päättäväisesti ja kulki verkalleen tietä alaspäin.

IX.

"Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua."

Eversti kulutti koko pitkän, väsyttävän päivän etsimällä metsät, kyselemällä mökeistä ja juttelemalla kaikkein vastaantulijain kanssa. Häntä tuskastutti suuresti ponnistuksensa ymmärtää heidän murrettaan, joka hänestä tuntui vieraalta kieleltä, mutta hän ei saanut hankituksi minkäänlaisia tietoja, jotka hänen etsiskelyissään olisivat olleet hänelle hyödyksi.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Penwernillä luultavasti oli yhtä huono onni ja että nuori ranskalainen varmaankin oli päässyt pakoon ja kaikki vaara hänen rakkaaseen kummityttäreensä nähden siis oli ohi.

Tunnelma päivällispöydässä oli surullinen; Grace veti tuolinsa niin lähelle everstiä kuin mahdollista, näytti hajamieliseltä, loi välistä kummi-isäänsä pienen vetoavan katseen, joka meni suoraan hänen sydämeensä, vilkaisi alas lautaselleen pieni omituinen arka hymy huulilla ja kerran hän äkkiä purskahti itkuun.

"Rakas Grace", sanoi Dora, "ellet voi paremmin hillitä itseäsi, olisi parasta, että pysyisit huoneessasi!"

"Sallikaa hänen itkeä", sanoi eversti ja taputti häntä olalle. "Itku lohduttaa, ja kaikkihan tunnemme samaa surua."

Ruokasalista lähdettäessä pisti Grace kätensä hänen kainaloonsa.

"Menkäämme hiukan kävelemään", pyysi hän. -- "No, saitko joitakin tietoja?"

"En, mutta uskon hänen lähteneen tiehensä. Nyt olet hänestä vapaa."

"Lupaukseni sitoo minut."

"Ei rikolliseen."

"Mitä taivaan nimessä tarkoitat?"

"Salapoliisihan sai selville hänen jalkainsa jäljet -- juuri sellaisten kenkärajain, jollaiset metsässä näkemällämme miehellä oli. Vakaumukseni on, että hän hiiviskeli talon ympärillä tavatakseen sinut ja käytti tilaisuutta varastaakseen rahat. Kun sir Allan yllätti hänet, niin hän ampui..."

"Ei, ei, se olisi liian kauheata -- en ole koskaan voinut rakastaa varasta ja murhaajaa. Minä tiedän, että hän oli herrasmies -- oikea herrasmies."

"Silloin tällöin tapahtuu, että herrasmiehet joutuvat katuojaan; kuulee usein kerrottavan, että he ovat yhtyneet rikollisiin. En suinkaan usko, että sinä olisit luullut heittiötä herrasmieheksi, mutta kun hieno mies muuttaa suuntansa, tekee hän sen täydellisesti, ja pelkään, että niin on käynyt Victor de Camillacillesi..."

"Hyvä Jumala, silloinhan olisin mielettömyyksilläni murhannut isäni!" huudahti Grace ja purskahti hysteeriseen itkuun.

"No, se oli vain minun otaksumani; mutta pidin oikeimpana ilmoittaa sen sinulle, koska yhä tahdot riippua tuossa seikkailijassa."

"Minä tahdon menetellä kunniallisen naisen tavoin", sanoi Grace sankarittaren sävyyn. "_Eine Frau ein Wort!_ Naisenkin on vastattava sanoistaan, ja minä katson itseni häneen sidotuksi, kunnes hän itse antaa minulle vapauteni takaisin, ja sen hän tekee vain, jos tapaan hänet ja sanon hänelle kaikki."

"Vai niin, on siis jotakin sanottavaa?"

"On", mutisi Grace ja painoi kauniin päänsä alas.

Eversti suuteli häntä otsalle.

"Nyt alan käsittää, rakas tyttöseni", lausui hän. "Olet vihdoinkin huomannut, että rehellinen ja kunnollinen lapsuudenystävä on paremmin rakkautesi arvoinen kuin muukalainen, jonka satuit tapaamaan taulukokoelmassa."

"Herra Colchester ja minä kävelimme tänään puutarhakäytävällä, ja silloin hän kysyi minulta, tahdoinko tulla hänen vaimokseen. Kun se tapahtui niin odottamatta, luulen... luulen antaneeni hänelle aihetta uskoon, että pidän hänestä."

"Jaha, sinä kihlauduit kai Colchesterille tuosta ranskalaiselle antamastasi lupauksesta huolimatta. Se on siis sinun käsityksesi lauseesta _eine Frau ein Wort_?"

"Sinulla on aina alhaiset ajatukset minusta!" huudahti Grace polkien maata. "Ei, minä en kihlautunut herra Colchesterille. Sanoin hänelle, etten koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta en voinut valehdella ja väittää, etten hänestä pitänyt. Nyt tiedän, että häntä rakastan ja että se muu vain oli tyhmiä mielikuvitteluja, joita häpeän."

Nyt kuului vaunujen jyminää. Penwern ajoi kartanolle.

Hän kertoi keksineensä jäljet. Tunnetun salametsästäjän oli nähty käyttelevän viljalti rahoja; hän oli näet odottamatta tehnyt suuria vaatteiden ja matkatarpeiden ostoksia sekä lähtenyt kaupunkiin lunastaakseen matkalipun Ameriikaan.

X.

"Hornan voimat pimittävät järkesi."

Eversti lähti aikaisin seuraavana aamuna salametsästäjän vaimon, rouva Jakerin, puheille.

"Teillä oli täällä vieras eilen illalla, rouva Jaker", sanoi hän.

"Niin, täällä kävi eräs mies", vastasi vaimo.

"Kyllä minä sen miehen tunnen ja tiedän, mitä tapahtui. Saatte hänestä vielä kuulla. Olisi ollut viisaampaa, jos heti olisitte sanonut hänelle totuuden noista rahoista, jotka tekivät miehellenne mahdolliseksi matkustaa Kanadaan. Se oli pieni sievä omaisuus -- riittää soman pikkutilan ostoon siinä maassa."

Vaimo kalpeni.

"Omaisuus, hyvä herra!" änkytti hän. "Mies-parkanihan vain voitti kymmenen punnan vedon kilpa-ajoissa."

"Vai niin? Miten hän sitten voi tuhlata kymmenen puntaa pelkkiin vaatteisiin, kun hänelle vielä jäi matkarahatkin?"

Vaimo alkoi itkien vakuuttaa puhuneensa totta.

"Älkää nyt olko lapsellinen", sanoi eversti ystävällisesti, "se herrasmies, joka oli täällä eilen illalla, tulee tänään takaisin ja luultavasti vangitsee teidät. Jakerin laisen miehen käsiin ei satu neljääsataa puntaa ihmisten ottamatta selvää, mistä hän on ne saanut; ja miehenne poissaollessa lankee edesvastuu teille."

Hän näki sanojensa tehoavan. Epäilemättä olivat sir Allanin setelit tavalla tai toisella joutuneet Jakerin käsiin.

"Miten hän sai rahat?" kysyi eversti. "Jakerko sir Allania ampui?"

"Oi, ei; hän ei ole koskaan kohottanut kättänsä sir Allania vastaan!" voivotti vaimo.

"Miten hän sitten sai rahat?"

"Hän löysi ne", sopersi nainen.

"Ei, totisesti ei! Hän joko varasti ne lady Darnelin huoneesta tai sitten sai ne siltä, joka ne ensin varasti. -- Te tiedätte, että miehenne on varastellut!"

"Ei, ei, paras herra; hän sai rahat."

"Loruja!"

Nyt kuului kamalia ääniä sisempää vanhasta mökistä -- villi, kaamea, venytetty nauru, ikäänkuin hullun.

"Onko teillä täällä mielipuoli... Kuunnelkaahan!"

Nauru taukosi ja sensijaan kuultiin rähisevää laulua:

"Grévy à Charendon! Gambetta à Toulon... Vive le sang! Vive le sang!"

Eversti hyökkäsi portaita pitkin ullakolle. Siellä oli kaksi huonetta, ja toisesta niistä kuului tämä ulvonta.

"_Otro toro_!" huusi kimeä ääni. "Sevilla on lemmen ja runotarten koti, tanssin ja laulun maa. Siellä on härkätaisteluja, kauniita naisia siellä. Espanja -- Espanja on kotimaani!"

Espanjankielisiä alkusanoja lukuunottamatta lausuttiin tämä sellaisella englanninkielellä, johon vain brittiläinen kykenee -- mutta hän oli laulanut ranskaksi, ja ranskalaistahan eversti etsi.

Hän riuhtaisi oven auki, ja siellä penkillä ikkunan ääressä lojui sama nuori mies, jonka hän oli metsässä nähnyt. Tämä tuijotti suoraan eteensä, kädet leikkivät peitteellä. Äkkiä hän peitti kasvot käsillään ikäänkuin olisi säpsähtänyt vihollista.

"Sonni tulee!" huusi hän. "Pidättäkää se! Pidättäkää se!... Ei, se ei olekaan sonni... se on hänen miehensä... verisissä käärinliinoissa. Minä en siedä veren näkemistä. Pidättäkää hänet! Pidättäkää hänet!"

Hän vaipui taaksepäin tulipunaisena kasvoiltaan, pyörivien silmien terät laajenneina. Hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan.

Hän oli erään taudin uhrina, jota eversti usein oli tavannut juoppouteen vaipuneiden englantilaisten keskuudessa Intiassa.

Ja tämä oli Gracen sulhanen, jonka salapoliisi aivan varmaan myöhemmin päivällä keksisi. Pian tapahtuva tutkinto varmaan paljastaisi Gracen suhteen -- sillä mitenkä tämä syyntakeeton raukka voisi vaieta hänen nimestään?

Eversti katsoi kelloa, joka oli neljännestä vailla seitsemän, ja sanoi rouva Jakerille:

"Tulkaa alas jälleen. Tälle miehelle ei voi mitään. Montako pulloa paloviinaa hän on juonut tänne tultuaan?"

"Kolme -- tai neljä", vastasi vaimo kuuliaisesti, everstin käskevän äänen pakottamana.

"Puhukaamme nyt järkeä, rouva Jaker", lisäsi tämä ankarasti. "Minä tahdon auttaa miestä, jos voin; ja samalla autan ehkä miestännekin. Sillä jos tuo nuori mies on poissa, niin Jakeria vastaan ei ole mitään todistuksia. Mutta jos salapoliisi saapuu, hänen ollessaan vielä täällä, niin tulee ilmi, miten hän on tänne joutunut ja miten Jaker otti häneltä rahat. Ja silloin tuomitaan sekä hän että Jaker pitkäksi ajaksi vankeuteen. Kuinka se mies tuli tänne?"

"Kun Jaker oli kotimatkalla kapakasta keskellä yötä, hän oikaisi linnanpuiston läpi ja tapasi muukalaisen makaamassa pensasaidan vieressä. Hän puhui niin kummallisesti ja tahtoi, että Jaker hankkisi hänelle yösijan. Sitten hän pyysi Jakeria hankkimaan viinaa. Hän itki ja puhui järjettömyyksiä sekä toivoi olevansa kuollut. Paloviina reipastutti häntä jossakin määrin, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan ainoastaan juoda. Mieheni ei tahtonut antaa hänelle enempää paloviinaa. Seuraavan päivän iltana hän muuttui hurjaksi ja puhui, että hänellä oli aarre pieluksen alla. Hän sanoi äitinsä kohdelleen häntä häpeällisesti, mutta hän oli hänet puijannut. Vihdoin hän otti pieluksen alta setelitukun, laski rahat ja lörpötteli, mitä kaikkea hän niillä tekisi, ja näytti siltä kuin olisi hän aikonut sytyttää ne kynttilästä palamaan. 'Älkää luulko, että minä välitän rahoista rahojen tähden!' sanoi hän. 'Ei, en rahtuakaan. Minä tuhlaan ne juomiseen ja peliin kolmessa kuukaudessa.' Silloin ajatteli Jaker, että olisi vahinko, jos hän hävittäisi rahat -- ehkä polttaisi ne humalassa ja hourupäisenä..."

"Ja silloin hän varasti rahat?" kysyi eversti.

"Ei, hän etsi ne vain esille miehen nukkuessa ja otti puolet rahoista, jotta voisimme matkustaa Kanadaan. Ja sitten hän aamulla läksi."

"Tiesikö hän, milloin höyrylaiva lähtisi?"

"Kyllä, se lähti eilen Plymouthista."

"Sitten tulee Penwern liian myöhään!" ajatteli eversti. "No huomasiko mies, että häneltä oli varastettu?" virkkoi hän ääneen.

"Ei, hyvä herra! Hän vain laskee ja laskee eikä huomaa mitään. Hän kaipasi miestäni ja sanoi silloin: 'Miehenne on kuollut; minä luulen, että ammuin hänet!' Sitten hän luuli poliisin ahdistelevan itseänsä ja huusi: 'Ei, isäänikään ei hirtetty, vaikka hänkin tappoi miehen; hänet teljettiin hoitolaan.'"

"Tuhat tulimmaista, niin kävi Stuart Mackenzielle!" ajatteli eversti.

"Ellemme voi toimittaa häntä kaikessa hiljaisuudessa pois täältä ennen yhtätoista, saatte varmaan nukkua yönne tyrmässä!" sanoi hän sitten. Mutta vaimo ei ollut neuvoton. "Täällä läheisyydessä on vanha lato, jossa hänen olisi hyvä olla tänään, ja sitten voidaan hänet hämärissä kuljettaa sieltä pois."

"Niin, se käynee päinsä", sanoi eversti. "Pitkältäkö latoon on?"

"Kymmenen minuutin matka. Latoa käyttävät herra Colchesterin metsästäjät kesäisin, mutta nyt se on tyhjänä. En luule, että sinne tänään ketään tulee."

"Meidän täytyy uskaltaa", puhui eversti, nousten jälleen portaita, mutta pysähtyi ovella ja katsahti nuoreen mieheen, joka makasi siinä liikkumatonna puoliksi suljetuin silmin. Nuo kasvot olivat kauniit vielä turmion hetkelläkin. Vaikka ne olivat kalpeat, laihat ja riutuneet, havaitsi niissä vielä tavattoman sirot piirteet, leuan ja posken kauniin sopusuhtaisuuden, runsaiden, mustien kiharoiden kaartaman otsan, silkinhienot kulmakarvat -- kaikki omiaan kiehtomaan koulutytön mielikuvitusta ja häikäisemään kuin jokin puoliksi jumalallinen. Sitäpaitsi näki pettämättömiä merkkejä ylhäisestä syntyperästä. Nuo kapeat valkoiset kädet eivät olleet koskaan raataneet. Ne olivat kyllä usein ravistelleet arpanoppia ja käytelleet biljardisauvaa, vaan eivät milloinkaan ahertaneet jokapäiväisen leivän eteen.

Eversti sulki oven niin rajusti, että makaaja kavahti istualleen ja tuijotti levottomasti häneen.

"Ovatko ne täällä nyt?" kysyi hän.

"Ovat", vastasi eversti umpimähkään, "ne ovat päässeet jäljillenne. Nouskaa ja pukekaa kengät jalkaanne. Minä toimitan teidät niiden näkyvistä, jos voin."

Mies nousi ja hoiperteli lattian yli, mutta vaipui vanhalle tuolille ja tuijotti ympärilleen.

Eversti otti hänen kenkänsä eräästä nurkasta ja katseli niitä ennenkuin antoi ne omistajalleen. Ne olivat lopen kuluneet kiiltonahkakengät ja epäilemättä samat, joiden jäljet oli nähty kukkasaroissa.

Camillac veti kengät jalkaansa ja vilkaisi epäilevästi everstiin.

"Miten voin tietää, ettette kuulu niihin!" sanoi hän.

"Näytänkö minä poliisimieheltä?"

"Ette, mutta voittehan joka tapauksessa olla heidän kanssaan tekemisissä."

"Minä olen Grace Darnelin kummi-isä ja tulen teitä pelastamaan."

"Grace! Onko hän lähettänyt teidät? Vieläkö hän minusta välittää? Hänen kirjeensä ovat olleet niin pahuksen kylmiä viime puolivuoden kuluessa: Aloin uskoa, että hän antaa minulle palttua."

"Meillä ei ole aikaa jutella siitä nyt. Jos ne miehet saavat teidät käsiinsä..."

"Niin, se olisi lemmon ikävä juttu! Ovatko ne siellä alhaalla? En voine pujahtaa täältä heidän näkemättänsä?"

"Rouva Jaker juttelee heidän kanssaan sisähuoneessa, sillä välin kun minä toimitan teidät eteisen ovesta ulos."

"Mihin sitte viette minut?"

Eversti selitti aikovansa viedä hänet latoon ja käyvänsä hämärissä hänet noutamassa sieltä ajoneuvoilla kyyditsevänsä hänet asemalle ja lähettävänsä Lontooseen luotettavan palvelijan seurassa.

"Mistä voin tietää, ettette ryöstä minulta, mitä minulla on?" mutisi hän. "Olen tässä talossa jo kadottanut rahoja. Tämä on epäilemättä ryöväriluola!"

"Jos epäilette minua, niin -- hyvästi sitten!" sanoi eversti. Mutta silloin mies-raukka heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili, että eversti hänet pelastaisi.

"Minä en tahtonut häntä tappaa", sanoi hän. "Minä ammuin ajattelematta, mitä tein. Oli ikäänkuin itse paholainen olisi asettanut revolverin käteeni. Pelastakaa minut! Minä en ole murhaaja!"

"No, kiirehtikää sitten."

Hän astui portaita alas ja Camillac seurasi hänen perästään kuin ruoskittu koira.

"Vai niin, olette saanut poliisin poistumaan?" sanoi eversti vaimolle, iskien merkitsevästi silmää. "Tulkaa nyt näyttämään meille tietä latoon."

He kulkivat peltojen yli ladolle. Sen nurkassa oli vähän olkia, ja Camillac vaipui niiden päälle. Eversti kietoi ulsterinsa vapisevan raukan ympärille.

"Pysykää nyt hiljaa ja rauhallisena pimeään asti", varoitti hän, "rouva Jaker käy teitä katsomassa."

Kotiin tultuaan eversti kohtasi Dora Darnelin.

"Miten siellä ylhäällä on laita?" kysyi hän.

"Hoitajatar sanoo, että sairas on viime yön voinut paremmin, mutta saamme kai tarkempia tietoja tänään saapuvalta tohtori Friedricsonilta."

Molemmat kirurgit puuhailivat sitten toista tuntia sairaskammiossa. Vihdoin aukeni ovi. Lady Darnel hyökkäsi esille kalmankalpeana. Hän kohtasi kuuluisan kirurgin.

"Älkää olko levoton, hyvä lady Darnel", sanoi hän ystävällisesti, "kaikki onnistui hyvin. Olemme poistaneet luodin, ja meillä on täysi syy toivoon."

"Jumala olkoon ylistetty!" huudahti rouva kiihkeästi. "Saanko mennä sisälle mieheni luo auttaakseni hänen hoitamisessaan?"

"Ei vielä, lady Darnel. Juuri nyt on välttämätöntä, että siellä on hiljaista. Kun hänen tilansa paranee, niin hän varmaan itse kysyy teitä."

XI.

"Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jatkaisi juuressa."

Puolinen nautittiin sinä päivänä Darnelin aateliskartanossa tavallista iloisemmalla mielellä. Gracekin säteili.

"Voin kestää mitä hyvänsä, kunhan vain isä paranee", ajatteli hän.

Hän toivoi saavansa keskustella everstin kanssa, joka oli koko ajan ollut huoneessaan; ja juuri kun ateria oli syöty, ilmoitettiin herra Colchester. Grace pakeni heti huoneeseensa, ja Dora purjehti vierasta vastaanottamaan.

Eversti meni talliin ja käski valjastaa kiesit; hän ajaisi itse ja ottaisi vain Nicollsin mukaansa.

Dora tapasi Colchesterin kovin alakuloisena. Ei edes iloinen uutinen sir Allanin toipumisesta voinut haihduttaa hänen nyrpeyttänsä.

"Ihmiset ovat niin kirotun häijyjä! -- anteeksi, neiti Darnel, mutta minä olen menettänyt kärsivällisyyteni. Ne kertovat niin ikäviä juttuja tästä tapahtumasta, pitävät sitä kovin salaperäisenä ja vihjailevat, että sillä on jotakin yhteyttä lady Darnelin menneisyyden kanssa."

"Todellako?" kysäisi Dora innokkaasti. Hän oli itse antanut hämäriä viittauksia ystävättärilleen, jotka olivat samaa laatua kuin hän itsekin.

"Joukko juoruakkoja!" jatkoi nuori Colchester, tietämättä, että puhui Doran valituista ystävistä. "Pistäysin eilen Scovilleillä, ja siellä oli parvi naishenkilöitä teellä, jotka parpattivat sir Allanin tilasta, arvelivat hänen kuolevan ja sanoivat, etteivät koskaan olleet pitäneet lady Darnelista. Myönsivät kyllä, että hän oli kaunis tai oli ollut kaunis; mutta he eivät koskaan olleet häneen luottaneet, vaikka kuinkakin olivat sitä yrittäneet sir Allanin tähden. -- Ikäänkuin hän välittäisi rahtuakaan heidän ajatuksistaan."

"Kyllä hän välittää", sanoi Dora juhlallisesti. "Kaikki miehet ovat herkkiä sellaiselle. Ranskassa käydään vähemmästäkin kaksintaisteluun. Sanoinhan teille äskettäin, että veljeni on saanut katkerasti katua onnetonta avioliittoansa. Puhuttiinko siellä muuta?"

"Kyllä, aika paljon. Ne alkoivat lörpötellä jostakin miehestä -- nuoresta miehestä, -- joka kulki mieronkiertäjän puvussa, mutta oli hyvin kaunis. Hän oli muistuttanut rappeutuneesta herrasmiehestä ja oli nähty Darnelin puiston läheisyydessä samana iltapäivänä, jota seuraavana yönä murhayritys tapahtui. Neiti Mowbray sisarineen oli hänet nähnyt -- mies oli kysynyt tietä Darnel-puistoon. Hän puhui ja käyttäytyi sivistyneen tapaan, mutta oli rentun lailla puettu, sanoivat he."

"Se saattoi olla valepuku", virkkoi Dora merkitsevästi.

"Aivan niin", sanoi Colchester epäillen, sillä hänen rehellistä luonnettaan myrkytti mustasukkaisuuden paholainen. Gracen omituinen käytös kiusasi häntä. Olihan tyttö melkein tunnustanut rakastavansa häntä ja heti senjälkeen selittänyt, ettei koskaan voisi tulla hänen vaimokseen. Ehkä tuolla nuorella kauniilla miehellä, joka hiiviskeli Darnel-puiston lähettyvillä, oli jotakin osaa tässä asiassa.

"Tiesivätkö neidit Mowbray kertoa mitään enempää siitä miehestä?" kysyi Dora.

"Hän seurasi heitä vähän matkaa ja oli utelias tietämään, oliko Darnelin kartanon herrasväki kotona. Hän näkyi tuntevan sekä sir Allanin että lady Darnelin ja neiti Darnelin -- tiesi nimet ja kaikki. Mowbrayn neidit vastasivat kohteliaasti pelkästä säikähdyksestä ja riensivät kotiin minkä jaksoivat, sitte kun hän oli mennyt. Tämä tapaus samana iltana kuin sir Allania ammuttiin antaa kyllä jotakin ajattelemisen aihetta."