Part 7

Räpytellen silmiään ja tuhautellen nenäänsä istuessaan isänsä tottumattomilla käsivarsilla lapsi hieroi kasvojaan unisesti nyrkeillään, kallistui toisesta epämukavasta asennosta toiseen, mutta ei itkenyt, tuijotti vain jäykästi kirkkaaseen sähkövaloon. Ralph söi, mitä voi lapsen yli ja ympäri ja lopetti ateriansa melkein samalla kuin Lottie kertomuksensa. Vihdoin Lottie keskeytti puhelunsa sanoakseen kellon lyödessä seitsemää: "Hyväinen aika, kuka olisi voinut luullakaan, että on jo näin myöhä!"

Hänen korostuksensa oli erikoinen. Hän odotti toivovasti.

Hetkisen kuluttua koetettuaan olla sanomatta mitään Ralph kysyi: "No niin, haluatko mennä jonnekin tänä iltana?"

Lottie tiuskasi hänelle kiivaasti: "No, mitä sinä ajattelet? Minä puolestani luulisin sinun tahtovan mennä jonnekin tai tehdä jotakin, jos olisit saanut olla kotona koko päivän raatamassa kuin neekeri ja hoitamassa lasta ilman puhetoveria, kunnes on tulemaisillaan hulluksi. Mistä sinä luulet, että minut on luotu?"

Rouva Bascomb nousi ja meni nopeasti keittiöön, kuullen kuitenkin mennessään: "Sinulla ja äidilläsi ei ole mitään valittamista. Te pukeudutte joka aamu ja saatte sitten seurustella ihmisten kanssa koko päivän. Sinä et voi aavistaakaan, millaista täällä kotona on. Minä tahdon mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Miksi en tahtoisi?"

Keittiössä hänen anoppinsa kuivaili kylmiä vapisevia käsiään käärepyyhkeeseen yhä uudestaan, vaikka ne olivatkin ihan kuivat. Hän oli purrut alahuulensa lujasti hampaitten väliin, mutta hänen leukansa vapisi niin, että se joskus pääsi irti. "Minä en voi sietää tätä. Minä en voi kestää minuuttiakaan enää!" sanoi hän itsekseen jäykkänä vihasta.

Hän katsoi käärepyyhkeen ruttuisen pinnan läpi ja näki seurakuntatalon kirkkaasti valaistun iloisen luentosalin ja mukavilla istuimilla tuttuja ihmisiä, jotka olivat hänen kaltaisiaan keski-ikäisiä, kauniisti puettuja, hienostuneita, hyviä kansalaisia ja hänen tapaansa harrastivat henkistä sivistystä. Luennon aiheena oli "moraalinen kasvatus", ja Harristownin N.M.K.Y:n sihteeri, herra Bancroft, puhuisi siitä. Hän oli aina niin innoittava. Ja kaikki hänen tuttavansa olisivat siellä.

Ruokasalista kuului Lottien itkua ja Ralphin liikutettua, uhmaavaa ja anteeksi pyytävää puhetta. Hänen äitinsä vapisi halveksimisesta pojan heikkoutta ja vihasta miniää kohtaan.

"Minä puen vain ylleni ja menen!" sanoi hän itsekseen päättävästi, kääntyen ovea kohti. "Minä jätän heidät kärventymään omaan rovioonsa."

Hän ei ollut tiennyt tuntevansa sellaisia raakoja puhetapoja, joita näinä päivinä alituisesti juolahti hänen mieleensä.

X

Hän ei ehtinyt vielä poistua askeltakaan käärepyyhkeen luota, kun uusi ajatus pyyhkäisi kaikki pois hänen mielestään — hän muisti pienokaisen likaiset vaatteet, jotka piti pestä. "Jos vain saisin talon kokonaan haltuuni, voisin pestä, silittää ja panna talteen kaikki hänen pienet vaatteensa, ennenkuin he palaavat elävistäkuvista. Lottie ei ehkä huomaisi sitä, ja jos huomaisikin, olisi hänen pahantuulisuutensa haihtunut palatessani kotiin koulusta huomenna." Lottie ei voinut milloinkaan kiinnittää mieltään mihinkään, ei edes suuttumukseensa.

Hän saisi kaikki kuntoon. Hänen kuvittelunsa hypähti eteenpäin — hän oli näkevinään pienokaisen pyöreät kasvot pilkistämässä esille viileän puhtaalta tuoksuvasta valkoisesta koltusta, jollaista se ei ollut saanut pitää päiväkausiin, pikku jalat puhtaissa punaisissa sukissa ja pienen kudotun peitteen, joka nyt lojui likaisena ja ilkeältä lemuavana yläkerran lipaston laatikossa, puhtaana ja untuvanpehmeänä pienen ruumiin ympärillä. Hän nautti tästä kuvitelmasta kuin herkullisesta ruoasta.

Niin, hän voisi sen tehdä, jos he vain jättäisivät hänet yksikseen. Hänellä olisi kyllin aikaa. Ralph ja Lottie viipyivät aina myöhään kaupungilla. Lottie halusi pistäytyä johonkin tanssisaliin voidakseen pyörähtää siellä pari kierrosta ennen palaamistaan kotiin. Aikaa olisi kyllä tarpeeksi. Hän tunsi lämpenevänsä, taipuvansa ja kiihoittuvansa. Hän huusi keittiöstä ruokasaliin: "Älkää jääkö kotiin minun vuokseni. Minä en luullakseni haluakaan lähteä luennolle."

Hetkisen kestävä syvä hiljaisuus ilmaisi hänelle, että heidän oli pakko ensin muistella, mistä hän oli maininnut. Ah, he olivat kokonaan unohtaneet hänen halunsa mennä luennolle! Mikä lienee ollutkaan heidän kaupungille lähtönsä esteenä, ei se ainakaan ollut johtunut siitä, että he ajattelivat häntä, kuten hän oli luullut. Tässä oli taas yksi niistä alituisesti uudistuvista pistoista, joilla he näyttivät, kuinka täydellisesti he laiminlöivät hänet. Mutta tämä ei tunkeutunut värisevään, arkaan kohtaan, kuten useimmat muut. Hän oli loukkautunut, mutta vain epämääräisesti — hän käsitti heikosti tämän täydellisen väärinkäsityksensä leikillisenkin puolen — ensimmäisen kerran keksien itsessään jotakin huvittavaa.

"Sepä se!" sanoi Lottie Ralphille, tointuen ensin. "Siinä sen nyt näit. Sen pitäisi jo ratkaista asia. Ellei mamma tarvitse meitä täällä, riennän yläkertaan ja otan päällystakin ylleni. Me tulemme kyllä hieman liian varhain, mutta mehän voimme mennä Grahamille juomaan soodaa."

Sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi Lottien menoa yläkertaan, rouva Bascomb ajatteli heitä sellaisina kuin oli nähnyt heidät usein heidän avioliittonsa ensi kuukausina istumassa Grahamin rohdoskaupan perällä pyöreän marmoripöydän ääressä. Lottie sai soodansa riittämään pitkäksi ajaksi imien sitä hitaasti olkipillin läpi ja tuijottaen kaikkiin kauppaan tulleihin ja sieltä poistuviin henkilöihin, tirskuen ja tehden huomautuksia naisten vaatteista Ralphin korvaan. Kun sinne tuli joku mies ostoksille tahi juomaan lasillisen soodaa, muuttui hänen käytöksensä kokonaan. Hänen silmänsä tarkastelivat vierasta tutkien. Jos mies oli nuori, yksinäinen ja hyvin puettu, katsoi hän mieheen niin kauan aikaa, että miehenkin katse suuntautui häneen, jolloin hän vangitsi sen niin pitkäksi ajaksi, kunnes miehen silmät alkoivat kiilua määrätyllä tavalla ja kasvoihin ilmestyi määrätty ilme, hänen tuijottaessaan häpeämättömästi takaisin. Heti, kun se tapahtui, keikautti Lottie päätänsä, katsoen ylpeästi syrjään, tai laski kätensä mielenosoituksellisesti Ralphin käsivarrelle, siirtyen lähemmäksi häntä ja alkaen puhella hänelle liioitellun kiihkeästi. Joskus sellaisina hetkinä hän ei voinut hillitä kiihkeän riemun vaikuttamaa omituista pientä hirnuvaa naurahdusta. Se ei ollut ilveilyn onnistumisesta johtunutta hauskaa naurua eikä oikein todellistakaan, vaan sellaista, mikä pakotti jokaisen kaupassa olevan miehen kääntämään päätään, katsomaan häneen ja sitten tuijottamaan hetkisen.

Ah niin, rouva Bascomb tiesi mainiosti, miksi Lottie halusi lähteä aikaisin ja juoda soodansa Grahamin kaupassa. Hän oli huomannut koulunsa vanhahkon johtajan katsovan Lottieta, kuten kaikki kokeneet opettajat katsovat erityiseen lajiin kuuluvia tyttöjä. Hän tiesi hyvin, mitä ihmiset ajattelivat Ralphista ja Lottiesta, tiesi, kuinka se maine, jonka hän oli vakiinnuttanut vuosikausia kestäneellä tahrattomalla elämällään, oli vedetty lokaan.

Hän kuuli Ralphin tulevan keittiötä kohti ja ajatteli: "Kuinka hän kehtaa katsoa minua silmiin sellaisen paluun jälkeen, jolla hän on korvannut minulle kaikki hänen hyväkseen tekemäni uhraukset?"

Ralph tuli sisään. Lapsi oli vieläkin hänen sylissään, vieläkin hereillä, vaikkakin surkuteltavasti väsyneenä. Se haukotteli hieroen litteää nenäänsä edestakaisin kömpelön käsivartensa oikullisilla liikkeillä ja sätkytteli levottomasti, mutta oli liian uninen itkeäkseen ääneen. Hänen isänsä taitamattomasti pidellessä oli pieni luuton ruumis vaipunut raskaasti kokoon auttamattoman epämukavaan asentoon.

Rouva Bascomb riensi hänen luokseen ja sieppasi lapsen hänen sylistään. Hänen omaa selkäänsäkin pakotti, kun hän näki, kuinka lapsen selkä oli taipunut ja käyristynyt. Pienokainen saattoi tuskin hengittää.

Isoäiti sovitti lapsen olkapäätään vasten ja taputteli pientä selkää, tuntien käpristyneen pikku ruumiin suoristautuvan ja höltyvän ja itsekin nauttien suloisesta helpotuksesta. Entä sitten, kun lemmikki olisi puhdas päästä jalkoihin asti!

Ralph puhui hänelle jotakin. Ah niin, siitä vain, että hän oli luopunut luennolle menostaan. Hän oli unohtanut koko luennon.

Lottie tuli alakertaan ja hänen samettinen mallihattunsa oli veikeästi vinossa. "Minä luulen, että koulutyön jälkeen tunnette itsenne liian väsyneeksi mennäksenne ulos", sanoi hän ystävällisesti anopilleen keittiön ovelta.

Hänen takanaan oli epäjärjestykseen saatettu ruokapöytä, ja hänen edessään oli samanlaisessa kunnossa oleva keittiö.

"Se tekee teille ehkä hyvääkin, että saatte viettää tyynen, rauhallisen illan ihan yksinänne", jatkoi hän vetäisten muutaman kiharan otsalleen, "Tule nyt, Ralph! Minä kaipaan niin hurjasti päästä pois tästä talosta katselemaan jotakin vilkkaampaa."

Pääovi sulkeutui heidän takanaan.

Rouva Bascomb tunsi vapisevansa raivosta kuin myrskyn vihurit olisivat hyökänneet hänen kimppuunsa kaikilta suunnilta yhtaikaa. "Tyynen, rauhallisen illan...!"

Lapsi kirkaisi hänen sylissään ja huohotti, ja hän huomasi käsivartensa puristautuneen hermostuneesti, niin että pieni raukka tuskin jaksoi hengittää. Hän kauhistui, kun pelkäsi tehneensä pahaa lemmikilleen, ja muutti lapsen asentoa, kumartuen katuvaisesti hänen puoleensa. Vetäen syvään henkeään kapaloitu pienokainen suoristautui uudelleen, ja epämääräiset piirteet silisivät jälleen tyyneksi Buddha-ilmeeksi.

Isoäiti tuijotti jäykästi tyyniin, nukkuviin kasvoihin, tähän ulvovan myrskyn keskelle joutuneeseen suloisen rauhan hiukkaseen. Hän ei voinut siirtää katsettaan muualle... ummistuneiden luomien rauhallisuudesta, kukkanupun tapaan sulkeutuneen suun viehkeydestä, pienistä ylöspäin kääntyneistä hervottomista ja pehmoisista käsistä. Raivon puuskaiset vihurit tyyntyivät samalla kuin hänen suoniensa rajut sykähdykset. Hän tunsi niiden tahdin hidastuvan ja vakaantuvan... se muuttui syväksi, poljennolliseksi, tullen ja mennen kuin voimakas vuoksi hänen ja sylissä lepäävän pienen ruumiin läpi, ikäänkuin he olisivat kuuluneet yhteen. Hän oli nyt lähellä rauhallisuuden sisintä olemusta.

Hän oli unohtanut hengittää ja veti nyt ilmaa keuhkoihinsa syvään huokaisten, mikä kohotti hänen rintaansa. Kirkas sumu suli hänen silmiensä edestä. Hän räpytteli silmiään hieman, kumartui ja suuteli lapsen poskea niin hellävaroen kuin olisi koskenut siihen perhosen siiven kärjellä.

Nyt hän tunsi olevansa voimakas ja innokas toimimaan. Hänen suunnitelmansa illan kuluttamiseksi juolahtivat hänen mieleensä, suoden hänelle kiihkeää edeltäpäin aavistettua nautintoa. Niin, hän muisti suunnitelleensa, että hän aloittaisi työn pesemällä kaikki pienet vaatekappaleet ensin ja suorittamalla talousaskareet sitten jälkeenpäin niiden kuivaessa.

Hän laski pienokaisen sohvalle nukkumaan ja riensi yläkertaan valkoisen lipaston luo, jonka sisällön hän tyhjensi pienokaisen kehdosta ottamaansa likaiseen lakanaan. Sitten hän meni varovasti etusivun huoneeseen, kääntäen silmänsä pois Lottien haamusta, joka aina seisoi siellä raa'assa riemussaan, ja kokosi sieltä täältä lapsen vaatteita kaiken suunnattoman epäjärjestyksen keskeltä. Hän tarkasti kylpyhuoneenkin, kooten myös sieltä kaikenlaista lapsen jäljiltä jäänyttä tavaraa, kuten märkiä yhteen kasaan heitettyjä vaatteita ja pullon, jonka imuke oli täynnä kuivunutta maitoa. Lottie antoi näet nykyään lapselle useita pullollisia maitoa päivässä senvuoksi, että saisi vapaasti lähteä kaupungille iltaisin ja ettei hänen yölepoaan mitenkään häirittäisi. Pienen kehdon paikka oli vieläkin isoäidin vuoteen vieressä, ja hänen piti aina herätä kello kolmen aikaan aamulla syöttämään lasta.

Rouva Bascomb katsahti kelloon kiiruhtaessaan portaita pitkin alakertaan. Hän ei saanut tuhlata hetkistäkään. Hän avasi kiinteiden ammeiden kannet ja aloitti reippaasti pyykinpesun, tarkaten yhä uudestaan toisella silmällä kelloa, ja oli iloinen nähdessään, kuinka nopeasti työ edistyi — tällaisten pienten vaatteiden peseminen ei tuntunut juuri miltään hommalta. Kas niin, nyt hänellä oli kaikki valkoiset vaatekappaleet valmiina pantaviksi kuumaan veteen. Ja sitten käsiksi flanelleihin. Kello oli neljännestä vailla kahdeksan, kun nekin oli pesty. Jäljellä olivat enää vain peitteet. Viisi minuuttia vailla kahdeksan oli kaikki villaisetkin kappaleet pesty ja ripustettu kuivamaan.

Pöytä oli tyhjennettävä — nopea poikkeaminen nukkuvan lapsen luo, joka sai toisen perhosmaisen suukkosen.

Kello kahdeksan — aika huuhdella ja ripustaa valkoiset vaatteet kuivamaan. Suurenmoista! Elävätkuvatkaan eivät ala ennenkuin neljännestä yli. Hän kiiti höyryävän keittiön ja ruokasalin väliä, kantaen ruokia ja astioita, ensin likaisia ja sitten puhtaita. Puoliyhdeksän hänen nopeat jalkansa pysähtyivät, hänen suunnitellessaan seuraavia tehtäviä. Hänen piti nyt sytyttää tuli uuniin, niin ettei olisi pakko keskeyttää lapsen kylpyä. Hänen täytyi viedä peitteet tuulettumaan yläkertaan nuoralle, laittaa maitopullo kuntoon kylvyn jälkeistä ateriaa varten ja panna pyyhkeet lämpöpatterille lämpiämään.

Kuin pätevä sotapäällikkö hän lähetteli näitä määräyksiä itselleen ja niiden lopussa oli käsky: "Eteenpäin, mars!" mikä pani hänet kiiruhtamaan kellarin portaita pitkin alas kohentelemaan uunia.

Hän ei viivytellyt kauan iltakylvyssä, niin paljon kuin pitikin tästä päivän hetkestä. Heille oli tullut tavaksi kylvettää lapsi iltaisin senvuoksi, että, kuten Lottie sanoi vieraille, "mamma on niin hurjasti kiintynyt lapseen, että olisi halpamaista kylvettää hänet aamuisin, jolloin mamma ei voi olla kotona".

Tämä oli raivostuttanut rouva Bascombia — se oli muuan niistä tuhansista asioista, jotka raivostuttivat häntä. Mutta hänkin piti iltakylvystä liian paljon, voidakseen vastustaa sitä avoimesti.

Tänä iltana hänellä ei ollut aikaa leikkiä alastoman pienokaisen kanssa, kuten hän usein teki. "Ammeeseen vain, pieni lemmikkini, hieman potkimaan pienillä jaloillasi, joiden pohjat ovat vielä kääntyneet sisään päin kuin apinoiden, pikku kätesi puristaessa heikosti paljasta käsivartta allasi..."

Kuinka suurelta ja tanakalta isoäidin solakka kyynärvarsi näyttikään pienen ruumiin rinnalla!

"Saippuaako räiskähti? Viis siitä! Ole nyt kiltti tyttö. Pois sieltä nyt. Isoäidin syliin, lämpimiin kuiviin pyyhkeihin. Sinä pieni raukka! Sinä pienen pieni raukka! Kuinka tyhmästi sinä huidotkaan käsivarsillasi! Tulevatko nämä pienet hervottomat sormet milloinkaan pitelemään kirjaa? Entä kynää?"

Silloin hänen mieleensä tuli muuan ajatus kuin lyönti silmien väliin... "Mitä nämä pienet sormet tekevät kehityttyään voimakkaiksi? Lottien ollessa hänen äitinsä! Lemmikkini ei pian olekaan enää pieni leikkikalu, joka on turvassa toisen polvilla. Mitä hän saa nähdä? Mitä hän joutuu kuulemaan? Mikä hänestä tulee?"

Tänä iltana ei ollut aikaa mietiskelyyn tai vapisemiseen, Vain aikaa sen varmuuden toteamiseen, että isoäiti aina olisi täällä, keksisi kyllä aina jonkun keinon lemmikkinsä suojelemiseksi, aina työskentelisi hänen hyväkseen, kuten nytkin, ja aina taistelisi hänen puolestaan.

Puoli kymmenen. Oliko pullo tarpeeksi lämmin? Kyllä oli. "Kas tuosta saat, pieni nasu, lemmikkini, kultainen pikku nasuni — eikö se olekin hyvää?"

Kymmenen minuuttia pakollista lepoa ja ajattelemista sillä aikaa kun lapsi söi illallistaan. Kuinka naurettavaa oli nimittää häntä yhä "lapseksi"! Miksi he eivät voineet päättää, että hänelle annettaisiin jokin nimi ja kastettaisiin hänet kuin ainakin kristitty? Ehkä he aikoivat valmistaa isoäidille mieluisan yllätyksen nimittämällä lapsen hänen mukaansa "Maryksi". Tai "Joannaksi — isoisän mukaan. Kuinka kauniilta se kuulostaisikaan, jos hänet nimitettäisiin Joannaksi! Joka kerta, kun isoäiti puhuisi hänelle, olisi tuo nimi kuin hunajaa hänen kielelleen, muistuttaisi hänelle sitä ensi hetkeä, jolloin heidän katseensa yhtyivät ja jolloin hän oli nähnyt, että lapsi oli Joanna.

Jaha, nyt loppui viimeinenkin maitotippa. Lapsi vaipui uneen. Joanna nukkui. Kuinka ihailtavan terve hän olikaan! Sellaisessa terveydessä oli jotakin suurenmoista. Se säteili lämpöä ympärilleen kuin auringonpaistetta. Nyt pieneen kehtoon isoäidin vuoteen viereen.

Ja sitten nopeasti takaisin keittiöön. Olivatko raudat jo kuumat? Olivatko hellan viereen ripustetut vaatteet jo liian kuivat?

Melkein kymmenen. He palaisivat elävistäkuvista puoliyhdentoista aikaan tai vähän myöhemmin. Häneltä ei jäisi aikaa flanellien, kuten liinavaatteiden, silittämiseen. Mutta ne olivat vihdoinkin puhtaat.

Puoliyksitoista. Kaikki tehty. Laatikot täynnä puhtaita, silitettyjä, huolellisesti taitettuja pikku vaatteita. Keittiössä ei minkäänlaisia merkkejä illan toiminnasta, paitsi saippuan hajua ilmassa. Se oli kuitenkin parempaa kuin talon tavallinen ilma.

Mutta kuinka hänen jalkojaan pakottikaan! Niiden pohjat olivat kuin paiseita täynnä. Hän ottaisi kuuman kylvyn ja menisi vuoteeseen.

Ah, sitä kylpyhuonetta! Hän hapuili sinne sisälle pahoinvoipana ja raivoissaan. Ammeen ympäri sisäpuolella oli musta rengas, kosteita pyyhkeitä oli heitetty kaikkialle, likaisen pesualtaan yläpuolelle kiinnitetyllä lasihyllyllä oli talkkia ja kierrettyjä hiustukkoja, ja ilma oli ummehtunutta hiestä, hajuvesistä ja lapsen rievuista. Kuinka rouva Bascomb inhosikaan Lottieta!

Hänen tuntemansa inho vaikutti samalla tavalla kuin häntä olisi sivallettu piiskalla kasvoihin. Hän unohti pakottavat jalkansa. Hän järjesti huoneen sellaiseen kuntoon kuin voi antaessaan veden virrata ammeeseen.

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hän palasi halliin, vaippa yöpukunsa lisänä, hän kuuli pääoven aukenevan. He tulivat juuri kotiin. Jos hän kävelisi äänettömästi, voisi hän ehkä päästä vuoteeseensa tarvitsematta puhua heille. Mutta he olivat nähneet valoa hallissa, ja Lottien ääni (hänen iloinen äänensä, se, jota hän käytti oltuaan kaupungilla jonakin iltana) sanoi: "Ah, mamma, vieläkö valveilla?"

Rouva Bascomb ei vastannut, siirtyi vain varpaisillaan avonaiselle ovelleen.

"Me olemme ajatelleet nimeä lapselle", jatkoi Lottie, "ja keksineet oikein sievän. Se oli sankarittaren nimenä tämäniltaisessa kappaleessa. Minä olen aina pitänyt siitä. Gladys."

Ei mitään vastausta ylhäältä. "Kuuliko hän, vai mitä luulet?" kysyi Lottie kääntyen Ralphin puoleen.

Ralph riensi portaita ylös. Ylähalli oli tyhjä ja sen pienen huoneen ovi kiinni, joka oli ollut hänen, mutta nyt oli hänen äitinsä hallussa. "Siellä ei ole ketään", sanoi hän tullen taas alas. "Hän on varmaankin mennyt nukkumaan ja jättänyt hallin lampun palamaan."

"No niin, voimmehan kertoa sen hänelle yhtä hyvin aamulla", sanoi Lottie huolettomasti ja suopeasti. "Eikö se viimeinen tanssi ollutkin hieno? "

* * * * *

Sisällä pienessä huoneessa ojennettiin hyvin väsyneet jalat lepoon. Mutta loukkaantunut, vihainen sydän jatkoi sykintäänsä väsyneesti. "Gladys! Minä en salli milloinkaan huulieni lausua niin hirveätä nimeä."

Kuinka toivottoman väsynyt hän olikaan! Hänen silmäluomensa vaipuivat umpeen kuin olisivat lyijyä. Sekavia, mahdottomia ajatuksia vilisi hänen päässään — mutta ei mikään voinut pysyttää hereillä niin väsynyttä ihmistä kuin hän oli.

Ristiriitaiset ajatukset tulivat ja menivät hämärästi kuin paksussa sumussa liikkuvat esineet — pitkien väliaikojen kuluttua, kun hän torkkui. Gladys! Millainen nimi! Mihin sellaista nimeä voitiin käyttää? Gladys!

Mutta ainakin lapsen vaatteet olivat puhtaat.

Huh, hitto! Hän oli pessyt Lottien likaiset astiat jälleen!

Kuinka taivaallisen suloiselta tämä makaaminen, tämä lepääminen tuntuikaan! Se kohotti kyyneleet lepääjän silmiin huojennuksesta. Kuinka suloiselta kuolema voineekaan tuntua! Mutta nyt hän ei uskaltanut kuolla. Mitä hänen lemmikilleen silloin tapahtuisi?

Oliko hän sanonut "hitto"? Hän, Mary Bascomb! No niin, mitä sillä oli väliä! Kaikki oli yhdentekevää, kaikki paitsi...

Millä sitten oli väliä? Hän ei voinut muistaa. Mutta jotakin se oli. Puolittain nukkuneena väsymykseen, vähemmän kuin puolittain hereillä hän ojensi käsivartensa vuoteestaan laskien sen poikittain pienelle kehdolle, niin että hänen kätensä lepäsi lapsen kylkeä vasten. Hän tunsi nukkuvan lapsen kevyen, tasaisen, terveellisen hengityksen. Hän itsekin hengitti nyt kevyesti ja tasaisesti ja nukahti. Hänkin nukkui nyt yhtä sikeästi kuin lapsi hänen rinnallaan.

XI

Talvi kului hitaasti loppuun ponnistellen kuin vesilastiin joutunut laiva, täynnä haaksirikkoisia merimiehiä. Asiat olivat jo niin huonolla kannalla kuin suinkin voivat kulkiessaan tasaista vauhtia ojasta allikkoon. Rouva Bascomb tiesi nyt, ettei Ralph halunnut lähteä kaupungille Lottien kanssa iltaisin. Sillä ei ollut mitään tekemistä hänen äitinsä viihtymisen kanssa. Eikä se johtunut hänen omasta kuolettavasta väsymyksestäänkään.

Hänen äitinsä sai tietää syyn siihen eräänä tammikuun iltapäivänä, kun hän palasi kotiin koulutyön päätyttyä ja näki Lottien "huvittavan erästä miesystävää", kuten hän kuvaili sitä myöhemmin illallispöydässä kertoessaan siitä Ralphille niin pirteästi kuin tahtoisi siinä asiassa olla ihan vilpitön ja luonnollinen. "Hän on melkein keikari, Ralph. Hyväinen aika, sinähän tunnet hänet! Etkö muista, että hän oli Hudsonin salissa muutamia iltoja sitten ja että minä esitin hänet sinulle? Se mies, jolla oli timanttisormus, sinun täytyi huomata hänen timanttisormuksensa. Ja niin mainio keskustelutaito. Hän on ihan ihmeellinen. Melkein täytyy huudahdella yhtä mittaa, kun hän puhuu. Jokainen sanoo, että hänen pitäisi kuulua johonkin laulunäyttämöön. Hän ansaitsisi siellä itselleen helposti omaisuuden. Mutta hän sanoo jäävänsä mieluummin köyhäksi, mutta rehelliseksi. Hänen tehtävänään on kaivososakkeiden myyminen. Mutta, Ralph, koeta nyt, sinun täytyy muistaa hänet — hän oli tuo mies, joka näytti minulle niin etevän askeleenoton hesitatio-tanssissa."

Hän oli jutellut paljon ja melko nopeasti, mutta keskeytti nyt ja joi kulauksen vettä kerskailevan tyynesti.

Ralph kysyi: "Kuinka hän sattui tulemaan tänne?"

Hänen äitinsä ei tuntenut hänen ääntään. Se ei ollut Ralphin ääni ollenkaan, vaan jonkun toisen miehen, raaka, käheä ja omituinen.

Poikkeamatta tavallisesta halveksitun, laiminlyödyn katselijan osasta hän tuijotti poikaansa tiukasti, tuntematta hänen ilmettään sen paremmin kuin hänen ääntäänkään. Hän ei ollut tavallisen Ralphin näköinen. Jokin, mitä hän ei ollut milloinkaan nähnyt, kyti Ralphin silmissä, kun ne suuntautuivat Lottieen.

"Kuinkako hän sattui tulemaan tänne?" toisti Lottie huolettomasti. "Ah, hänellä on muuan mahdollisuus tämän kadun varrella jonkun matkan päässä. Erään vanhan rouvan, joka vasta äskettäin on menettänyt miehensä, pitää nyt sijoittaa johonkin henkivakuutusrahat. Herra Boschin veli, joka työskentelee erään vakuutusyhtiön konttorissa, ilmoittaa hänelle, milloin yhtiö joutuu maksamaan vakuutusrahoja. Ja hän — hyväinen aika, kun hän meni tästä ohi, sattui hän huomaamaan minut ikkunassa ja tuli sisään hetkiseksi. Hän ihastui Gladysiin. Hän ihastuu lapsiin yleensä."

Rouva Bascomb oli tavannut lapsen yläkerrassa sidottuna kiinni kehtoon, missä se oli hiljaa ja onnellisena leikkinyt kalistimellaan. Mutta hän puri huulensa yhteen. Hän ei aikonut alentua juoruamaan Lottiesta.

"Onko hän käynyt täällä ennenkin?" kysyi Ralph.

Lottie epäröi sekunnin murto-osan, katsahti anoppiinsa ja sanoi korostaen: "Ei, luonnollisesti hän ei ole käynyt."

Sen varmuus, että hän oli valehdellut, täytti huoneen kuin haju.

"Mitä minä olenkaan tehnyt", ajatteli rouva Bascomb tuntien pahoinvointia, "että minut pakotetaan elämään yhdessä tämän kurjan..."

"Miltä sinusta tuntuisi", sanoi Ralph, "jos iltapäivisin kävisin vierailuilla tyttöjen luona?"

Lottie avasi silmänsä selälleen lapsimaisen hämmästyneen näköisenä. "Mutta herra Bosch ei ole _naimisissa_!" sanoi hän.

"Ei, mutta sinä olet", vastasi Ralph siirtyen kauemmaksi pöydästä.