Part 6
"Kyllä minä suoriudun tästä yksinänikin", vastasi hoitajatar. "Me kaikki olemme unen helmassa jo puolen tunnin kuluttua."
Rouva Bascomb livahti esille hämärästä nurkastaan ja seurasi lääkäriä alakertaan, päästääkseen hänet ulos talosta. Siellä lääkäri puristi muodollisesti hänen kättään. "Onnittelen teitä uuden arvonne johdosta", sanoi hän. Hän ei keksinyt mitään muuta ilmaistakseen myötätuntonsa. Rouva ei ollut hänen suosikkejaan, ei naisena eikä potilaana, mutta hän oli mielestään velvollinen jotakin lausumaan, koska rouva oli käyttäytynyt tavattoman hyvin poikansa tyhmästä avioliitosta johtuneen kiusallisen tilanteen aikana.
Huh, millaisen tytön Ralph oli saanut käsiinsä. Tohtori ei ollut milloinkaan pitänyt Ralphia minkään arvoisena. Siitä tavasta, kuinka vanhat naiset yhä uudestaan olivat hänen kuultensa puhuneet rouva Bascombista ja Ralphista, sopi päätellä, että tämä nuori mies oli joko kurja raukka tahi viekas kuin kissa. Mutta sittenkin hänen oli nyt melkein sääli poika-raukkaa. Millaisen sekasotkun moiset äidin lemmikit saivatkaan aikaan mennessään naimisiin! Se oli kaiketi ollut hirmuinen isku hänen äidilleen, mutta tämä oli topakampi kuin hän oli osannut arvata, kaikissa tapauksissa melko hyvää ainesta.
"Te olette ollut meille hyvin suureksi avuksi tänään", sanoi tohtori pontevasti koettaen ilmaista äänellään enemmän kuin sanoillaan. Hän oli ennenkin huomannut, että rouva Bascombin kaipuu saada ponnistuksistaan hyväksymistä oli kiihkeä, eikä tällä kertaa pitänyt sitä kohtuuttomana.
Mutta rouva Bascomb ei vastannut, tuskin näytti kuulevankaan, mitä sanottiin, ja kun hän seisoi siinä käsi ovenrivalla, sattui jokin hänen kasvojensa ilmeessä kiinnittämään lääkärin ammattikatseen. Käsi puolittain kohotettuna päätä kohti pannakseen hatun päähänsä ja jalka valmiina astumaan ulos ovesta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rouvaan tiukasti lääketieteellisen vaistonsa pakottamana. Pitkän kokemuksensa aikana samojen hoidokkien parissa hän oli usein huomannut jonkun potilaan kasvoissa, jonka ulkomuoto oli hänelle hyvin tuttu, ilmeen kuvaamattoman muutoksen ilmoittavan uhkaavasta terveyden muutoksesta. Mutta vaikka hän olisikin katsonut rouva Bascombiin niin tiukasti kuin suinkin, ei hän olisi voinut määritellä hänen kasvojensa muutosta. Ehkä hän olikin vain kuvitellut sitä. Hän oli perin väsynyt ja hermostunut. Tällaiset tempoilevien, huutavien naisten synnytykset kuluttivat kovasti lääkärin hermostoa. Hänen pitäisi luovuttaa ne nuoremmille miehille. Ehkä rouva Bascombkin alkoi vanheta. Niin, siitä se johtuikin, päätteli hän ja suoritti aloittamansa eri liikkeet loppuun, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Niin, rouva oli juuri sivuuttanut rajan ja alkanut ensi kerran "näyttää ikäänsä".
"Hyvää yötä!" sanoi hän olkansa yli, kävellen julkipuolen polkua pitkin pimeään.
"Hyvää yötä!" vastasi rouva Bascomb seisoen avonaisella ovella ja katsoen hänen jälkeensä.
Kun lääkärin askeleet olivat lakanneet kuulumasta hiljaiselta kadulta, liikahti hän ja lähti kuistin kautta ulkoilmaan.
Hän käveli eteenpäin, ilman päämäärää, tuntien äärettömyyden leviävän ympärillään. Mutta se ei painanut häntä kokoon, vaan suurensi häntä. Hän pääsi siitä osalliseksi.
Hän kohotti katseensa, tähtiin ja sitten, yksinään pimeässä, ojensi käsivartensa niitä kohti.
John oli palannut hänen luokseen, katsonut häneen elävistä silmistä. Vainaja ei ollut hävinnyt tyhjyyteen, vaan ollut koko ajan odottamassa... jossakin... jossakin tuolla tähtien täplittämässä avaruudessa.
* * * * *
Hän näki jälleen vastasyntyneen lapsen juhlallisen tuijottavan katseen ja alkoi vapista ja itkeä.
"Rouva Bascomb!" kutsui hoitajatar hiljaa portaitten yläpäästä.
Hän riensi takaisin kotiin, lukitsi oven ja kysyi huohottaen: "Mitä nyt?"
"Oletteko ehkä valmis ottamaan pienokaisen luoksenne nyt..." tiedusti väsynyt hoitajatar hienotunteisesti.
"Kyllä, ah, kyllä!" huudahti rouva Bascomb hellästi, rientäen portaitten yläpäähän, kädet levitettyinä. "Kyllä minä olen valmis ottamaan pienokaisen luokseni."
IX
Rouva Bascomb kääntyi kotimatkalle kiireesti. Kello oli puoliviisi. Häntä oli viivytetty koulussa. Lottie halusi käydä kaupungilla ainakin kerran päivässä ja odotti hänen palaavan koulusta kahtakymmentä minuuttia yli neljän. Hän aukaisi pääoven. Lapsi itki. Oliko hän kipeä? Eikö hän ollutkin näyttänyt hieman kalpealta tänä aamuna? Hän kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Itku kuului näet sieltä. Vauva oli kätkyessään ja huusi niin, että sydän oli haljeta. Missä oli Lottie? Oliko hän yksinkertaisesti päättänyt olla enää odottamatta ja mennyt matkoihinsa jättäen lapsen yksin?
Kylpyhuoneen ovi aukeni, ja Lottien ääni tunkeutui sieltä poltettujen hiusten käryn mukana. Lottie kähersi tukkaansa. Ah, hän ei ollut vielä pukeutunut. Hän oli ehkä myöhästynyt itsekin. Lottien ääni oli uhmaavan puolustava: "Hän riehaantui juuri äsken, siinä kaikki. Siinä kirjassa, jonka annoitte minulle luettavaksi, _sanotaan_, ettei niitä tarvitse ottaa syliin, vaikka ne itkevätkin."
Isoäiti keskeytti hyökkäyksensä kätkyttä kohti, kunnes ehti riisua yltään raskaan päällystakkinsa ja kiskoa sormikkaat pois käsistään, jotka lokakuun päivä oli jäähdyttänyt. Hän hieroi niitä kovasti toisiaan vasten saadakseen ne lämpenemään. Lapsen huudot vapisuttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat purkautuneet esille hänen omasta kurkustaan.
Nyt hän oli tarpeeksi lämminnyt voidakseen koskea kätkyeen. Hän kumartui sen puoleen ja heitti syrjään peitteet pikku olennon ympäriltä, joka hullunkurisesti potki ja ponnisteli. Lapsen oli kylmä, se oli märkä, ja epäjärjestykseen menneet peitteet olivat vääntäneet sen luonnottomaan ja epämukavaan asentoon. Hänen pienet säärensä ja jalkansa olivat kuin kylmää marmoria. Hän oli raivoissaankin, kasvot olivat vääntyneet tuhansiin ryppyihin, hampaaton suu oli ammollaan, ja huudot purkautuivat siitä kuin jokin näkyvä aines.
Huudahtaen suuttumuksesta isoäiti otti vauvan syliinsä ja istuutui lämpöpatterin viereen, heittäen pois kylmän, märän rievun, joka oli solunut pienten säärten ympärille. Hän pani uuden rievun patterille lämpenemään ja käänsi lapsen sen likelle, niin että se sai lämmitellä paljaita jalkojaan ja sääriään. Samalla hän hieroi niitä hiljaa käsillään ja kumartuen syvään mumisi epäselvästi: "Kultaseni... kultaseni... pieni lapsi kultaseni..." Hän tunsi lapsen kylmyyden, märkyyden ja vihan omassa sydämessään ja ruumiissaan.
Sitten hän tunsi yhtä herkästi kuin se olisi vaikuttanut hänen omaan paljaaseen ihoonsa, sen suloisen lämmön, joka heti hillitsi lapsen itkun, sai sen lepäämään jalat ojennettuina ja liikuttelemaan varpaitaan hiljaa, samalla kun se katsoi hyvin tyytyväisenä kattoon. He molemmat riemuitsivat yhdessä, kun oli niin hyvä olla. Rouva Bascombin toimelias mieli oli yhtä tyhjä ajatuksista kuin lapsenkin kasvot. Hänen lemmikkinsä oli lämminnyt ja rauhallinen, ja hän itsekin oli nyt täynnä rauhaa ja lämmintä, vaikka oli hetkinen sitten ollut kylmän ja vihan vallassa.
Vähän myöhemmin hän kurotti ottamaan lämminneen vaatteen käteensä ja kiinnitti sen lukkoneuloilla niin lujasti lapsen ympärille, ettei se voinut solua alas. Hänen sormensa koskettivat lapsen hienoa ihoa, ja hän kumartui kiihkeästi suutelemaan sen pieniä jalkoja.
Kun hän silitteli pitkää kolttua, huomasi hän sen rutistuneeksi ja likaiseksi, ja sen rintamus oli jäykkä hapanneen maidon jättämistä ilkeänhajuisista täplistä. Hän vetäisi vaatekappaleen lapsen yltä yhdellä nykäyksellä ja kantaen lasta olallaan kiiruhti halliin valkoiseksi maalatun lipaston luo, jonka hän oli ostanut viikkoa myöhemmin kuin lapsi oli syntynyt. Hän avasi ylimmäisen laatikon ja sai näkyviinsä sotkuisen kasan rutistuneita vaatteita, likaisen punaisen sukan ollessa päällimmäisenä. Hän sulki laatikon tarmokkaasti ja avasi seuraavan. Se oli tyhjä, paitsi ilkeältä lemuavaa pientä käärittyä peitettä. Hän aukaisi ja sulki nopeasti kaikki mautkin laatikot. Alimmainen oli ihan täynnä likaisia vaatteita. Siellä ei ollut ainoatakaan puhdasta pukua lapselle milloinkaan, vaikka piti olla tusinoittain joka lajia. Rouva Bascomb puri hampaansa yhteen.
Kylpyhuoneen ovi aukeni. Sotaisa ilme haihtui rouva Bascombin kasvoista. Loistavasti käherretylle Lottielle, joka seisoi siinä, toisen valkoisen pyöreän olkapään näkyessä vartalon ympärille kietaistun aamunutun alta, anoppi sanoi varovaisella äänellä: "Lapsen kolttu ei ole kovinkaan puhdas. Muistaakseni puin hänen ylleen puhtaan aamulla."
Mutta hän ei kai puhunut tarpeeksi varovaisesti. Tai ehkä oli laatikoiden vihainen kiinnityöntäminen kuulunut kylpyhuoneeseen. "Ei ole enää puhtaita", sanoi Lottie uhmaavasti. "Ei kukaan ihminen jaksa pitää vaatteita puhtaina sellaiselle lapselle, joka viskelee ruokaansa ympärilleen sillä tavalla kuin hän tekee. Mitä hänen vaatteittensa alituinen vaihtaminen hyödyttää? Hän likaa ne jälleen minuutissa." Hän katsoi lapseen, joka lepäsi mukavasti isoäitinsä sylissä, ja sitten tämän kasvoihin. Hänen omat kasvonsa synkistyivät. Hän ojensi kätensä ja otti lapsen kovakouraisesti syliinsä. "Antakaa hänet minulle. Hän on jo varmasti nälissäänkin."
"Onko nyt hänen ruoka-aikansa?" kysyi rouva Bascomb soinnuttomalla äänellä.
"En ole katsonut kelloon", vastasi Lottie kiivaasti ja vei lapsen etusivun huoneeseen.
Rouva Bascomb meni takaisin omaan huoneeseensa sulkien oven. Hänen sormensa vapisivat, niinkuin ne usein tekivät siitä ponnistuksesta, jolla hän pakotti itsensä vaikenemaan. Hän ripusti päällystakkinsa vaatekomeroon, otti hatun päästään ja pani sen ja sormikkaansa syrjään. Hänen tuli noudattaa tarkkaa järjestelmää voidakseen pitää edes jossakin kunnossa tätä pientä huonetta, johon täytyi mahtua kaikki hänen omat tavaransa ja paljon lapsenkin kapineita. Hän pakotti itsensä ajattelemaan ja katsomaan, mitä muita pieniä töitä voisi vielä tehdä päästäkseen ajattelemasta. Lapsen epäjärjestykseen joutunut kehto. Hän otti siitä pois sekaiset peitteet, pudisteli ne suoriksi ja kurottautuen ikkunasta ripusti ne tuulettumaan nuoralle, jonka oli väkipyörän avulla kiinnittänyt ikkunan pielestä likellä kasvavaan puuhun. Mutta mitä hän sitten tekisi? Hän voisi ehkä keksiä jonkun keinon saada puhtaan koltun lapselle, jolla ei nyt ollut yllään muuta kuin pieni flanellinen röijy. "Flanellia on niin vaikea pestä puhtaaksi sille kaatuneesta maidosta", sanoi rouva Bascomb itsekseen. Mutta hän ei ajatellut sitä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin seuraavassa huoneessa oleskelevaa lasta, joka nyt imi äitinsä kaunista valkohipiäistä sinisuonista rintaa. Hänen omia rintojaan pakotti ikävä.
Hän sanoi päättäväisesti itselleen: "Mutta siellähän on vielä pieni sininen flanelliriepu. Ehkä se on puhdas." Hän ajatteli: "Eikö hän milloinkaan luovuta lasta takaisin minulle?"
Samalla sanoikin Lottie oven takaa: "Haluatteko nyt lapsen luoksenne? Hän ei viitsi syödä enää."
Rouva Bascomb ei voinut hillitä jalkojaan nopeasta syöksystä eikä käsiään vapisemasta, kun hän avasi oven.
Lottie näytti hyväntuuliselta. Muuan hänen selittämättömiä mielenmuutoksiaan. Ehkä lapsen imettäminen oli huojentanut hänen mieltään. "Te saattekin pitää häntä luonanne, jos vain haluatte", sanoi hän lempeästi korostaen kuin olisi osoittanut suosiotaan. "Minun täytyy lopettaa pukeutumiseni." Hän palasi omaan huoneeseensa ja sulki oven.
Rouva Bascomb puristi hennon, terveen ja hyvin ruokitun olennon syliinsä syvään hengähtäen. Hän istuutui kiikkutuoliin ja alkoi keinua edestakaisin painaen lasta olkaansa vasten. Pikku vauva viihtyi siinä hyvin, hapuili pienillä käsillään saadakseen mukavamman asennon, painoi otsansa isoäidin niskakuoppaan ja vaipui huokaisten hyvinvoinnin hurmiotilaan. Isoäiti kuhersi itsekseen hiljaisella äänellä jotakin, millä ei ollut ilmettä eikä sanoja, mutta se tuli suoraan hänen sydämestään, kuten kyyneleetkin, jotka kohosivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt mitään laulustaan eikä kyynelistään, ei mistään muusta kuin välttämättömyydestä helliä ja suojella tätä elämän lämmintä tainta, tätä niin pientä ja elävää ja kuitenkin niin suurta. Hän oli unohtanut oman olemassaolonsa, koko elämäntarmon virratessa sylissä lepäävään pienokaiseen.
Hetkisen kuluttua, havahduttuaan hieman horroksestaan, hän laski lapsen syliinsä ja katsoi siihen. Sen pyöreät kasvot eivät usein näyttäneet miltään muulta kuin mitä ne olivat — ruusunväriset, ilmeettömät lapsenkasvot, piirteetön ihmistaikina, epämääräinen persoonaton jonkin alku. Mutta joskus sentään (kolmasti tai neljästi tämän pari kuukautta kestäneen elämänsä aikana), kun se vääntäytyi toisesta asennosta toiseen ja valo sattui tällä tai tuolla tavalla sen kasvoihin, oli isoäidin ollut pakko tukahduttaa huudahduksensa nähdessään sen samannäköisyyden, joka toi miesvainajan hänen mieleensä.
Hän ei huomannut sitä tänään. Lapsi lepäsi kuin tyytyväisyyden perikuvana, potkien pitkän flanellipaitansa laahustavia laskoksia ja ähkien hiljaa silloin tällöin, kasvojen ainoan ilmeen kuvastellessa hennon ruumiin erilaisia ja epämääräisiä, mutta ei ollenkaan vastenmielisiä tunteita. Rouva Bascombin sen puoleen kumartuneihin kasvoihin ilmestyi ihan uusi ilme; ne näyttivät nyt miettiväisen huvitetuilta. "Sinä pikku nasu!" sanoi hän ihailevasti. "Sinä pieni pitkähiuksinen nasu!" Vastaukseksi lapsi ähkäisi kerran vielä, ja isoäiti nauroi ääneen.
Mutta heti hän säikähti omaa nauruaan. Hän ei usein nauranut. Ja alakerran kello suvaitsi samalla lyödä viisi. Oli jo aika lopettaa tämä mieletön seurusteleminen lapsen kanssa ja lähteä alakertaan valmistamaan ruokaa. Hän puki lapsen pieneen siniseen villakolttuun, kuten oli suunnitellutkin, ja vei mukanaan keittiöön.
Lottien puolisesta jääneet likaiset astiat oli kasattu pesupöydälle. Hän sanoi aina, ettei oikeastaan kannattanut pestä niin pientä määrää, vaan että oli parempi lykätä se tuonnemmaksi, kunnes kaikki voitiin pestä samalla kertaa. Silloin niitä ei huomattukaan muiden joukossa, sanoi hän. Rouva Bascomb katsoi niihin raivoisasti, unohtaen lapsen. Hän sanoi itselleen, ettei hän suorastaan tahtonut pestä niitä toista kertaa. Se tapa, kuinka Ralph ja hän mukautuivat Lottien oikkuihin, ei ollut muuta kuin raukkamaista heikkoutta. Hän vaatisi itselleen inhimillisen olennon oikeuksia, muistuttaisi Lottielle, että tämä oli hänen kotinsa, ja myöskin, että he saivat asua siellä armosta suurimmaksi osaksi hänen kustannuksellaan. Hän palauttaisi miniän järkiinsä yhdellä ainoalla pyörähdyksellä. Ennenkuin hän pesisi nuo astiat jälleen, sanoi hän sisimmässään, antaisi hän niiden olla siinä, kunnes ne rupeisivat löyhkäämään. Tämä vahva, raaka sana ilahdutti häntä. Ja häntä ilahdutti tämä paatuneen sydämen tekemä päätöskin.
Liikkuen sinne tänne keittiössä ja käytellen toista kättään kömpelösti, pitäen samalla lasta toisella käsivarrellaan, hän alkoi valmistaa ateriaa. Hän oli vihainen siitä, ettei Lottie tullut auttamaan, ja äärettömästi huojentunut, ettei hän ollut keittiössä kolistelemassa ja pudottelemassa särkyviä esineitä, jättämässä kaasua pienentämättömänä palamaan tyhjän kattilan alle, ripottamassa jauhoja lattialle, kuivaamassa rasvaista paistinpannua hienolla pellavapyyhkeellä, polttamassa reikää esiliinaansa käyttämällä sitä pitimenä (reikää, jota ei milloinkaan korjattaisi, ennenkuin rouva Bascomb tarttuisi neulaansa), tekemässä kaikkea päin seiniä ja nostamassa harjaksiaan pystyyn päästä jalkoihin asti uhmasta, kuullessaan hyvinkin varovaisesti lausutun huomautuksen tahi neuvon.
Kuinka kauhistuttavia olivatkaan kohtaukset, jolloin Ralph niin usein oli avannut oven ja nähnyt vaimonsa puolittain itkevänä ja puolittain raivoissaan, punastuneena hiusmartoa myöten, ja äitinsä tyynenä ja kalpeahuulisena ja vapisevana hiljaisesta vihasta!
"Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?"" kuului hänen tavallinen huomautuksensa lausuttuna sellaisen väsyneen miehen perinnäiseen tapaan, joka on palannut järjettömien, riitelevien naisten luo.
Lottie oli aina oikeassa ja hänen äitinsä aina väärässä. Luonnollisesti oli Lottie aina oikeassa, hän, joka puristi nuoren sykähtelevän ruumiinsa Ralphia vasten, kiersi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen nuorelle suulleen huuliensa kostean, sulattavan pehmeyden.
"Minä käytin pyhää hopeahaarukkaa perunain hämmentämiseen!" saattoi hän huutaa, ja Ralph katsoi äitiinsä olkansa yli moittivasti, hämmästyneenä sellaisesta pikkumaisuudesta.
"Kuulehan nyt, äiti, etkö sinä voisi olla talouspuuhissasi hieman tyynempi?"
Rouva Bascombia hämmästytti alituisesti se, että henkilö, joka oli aina oikeassa hänen tapaansa, voitiin niin usein panna näyttämään siltä kuin olisi väärässä.
Niin, vaikka hän siten saikin kaikki työt osalleen, oli silti paljoa parempi, että Lottie pysyi yläkerrassa puuteroimassa ja voitelemassa hajuvesillä korvanlehtiään ja silmäluomiaan ja järjestämässä uudestaan tukkaansa tuhansia kertoja ja vaihtamassa läpinäkyviä silkkisukkiaan toisesta jalasta toiseen, niin ettei kantapään reikä näkyisi niin selvästi. Lottien anoppi järjesti pieluksista pesän lapselle arkihuoneen sohvalle ja kiiruhtaen nyt niin paljon kuin suinkin hyppäsi edestakaisin ruokasalin ja keittiön väliä. Seurakunnan kerhon luentokurssien oli määrä alkaa sinä iltana, eikä hän halunnut niistä myöhästyä. Hän oli käynyt niillä säännöllisesti kymmenenä vuonna.
Ralph tuli kotiin puolikuuden aikana, avaten oven varovasti ja kysyen heti: "Missä Lottie on?"
Hänen äitinsä ilmoitti hänelle hyvin asiallisesti, ettei Lottie ollut vielä tullut alakertaan. "Hän pukeutuu parhaillaan." Tämän toteamisen suoma tyydytys perustui siihen, ettei Lottie ollut suvainnut auttaa häntä ruuan valmistuksissa. Hän luuli Ralphinkin huomaavan sen. Mutta se näytti merkitsevän hänelle jotakin muuta. Hänen kapeat hartiansa menivät kumaraan väsymyksestä, kun hän jäi hetkiseksi seisomaan äitinsä eteen. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat tahrautuneet konttorin ja kadun liasta. "Sanoiko hän mitään siitä, että hän haluaa mennä eläviinkuviin?" kysyi hän.
Hänen äitinsä säpsähti. Hän oli monta kertaa puhunut Ralphille ja Lottielle noista luennoista ja ilmoittanut heille, kuinka kiihkeästi hän niitä odotti. "Ei, hän ei puhunut mitään siitä", vastasi hän.
Oliko mahdollisia, ajatteli hän, että he noin vain jättäisivät luennon huomioon ottamatta ja eristäisivät hänet siitä ainoasta huvista, joka hänellä oli jäljellä?
Ralph ripusti ääneti hattunsa naulaan. Hänen ja hänen äitinsä välinen keskustelu supistui nykyään siihen, että he antoivat toisilleen tietoja jokapäiväisen elämän pikku asioista, pitäen jyrkästi salassa, mitä heillä oikeastaan oli mielessä.
"Minä menen luullakseni peseytymään", sanoi Ralph. Lottie kertoi alituisesti niiden miesystävien hyvin hoidetuista käsistä, joita hänellä oli ollut Harristownissa.
"Minä olen valmis tarjoilemaan muutamien minuuttien kuluttua", sanoi hänen äitinsä. "Sinä saat ilmoittaa sen Lottielle." Sitten hän lisäsi, vaikka Ralph ei ollut kysynytkään: "Toin lapsen mukanani alakertaan, ja se nukkuu nyt ruokasalin sohvalla."
Ralph kiipesi laahustavin askelin yläkertaan.
Rouva Bascomb otti perunat uunista, ammensi herneet vatiin ja kaasi vispilöidyt munat munakaspannuun. Hän koetti sulkea korvansa yläkerrasta kuuluvalle muminalle, joka oli alkanut samalla, kun Ralph oli avannut makuuhuoneen oven, hiljaiselle, puolittain tunteelliselle, puolittain aistilliselle muminalle, jota hän sai kuunnella joka yö makuuhuoneessaan. Hän muuttui hyvin ankaran näköiseksi ja käänsi munakkaan kätevästi kuumennetulle vadille.
"Ruoka on valmis!" huusi hän portaitten yläpäähän, ja hänen tiukka korostuksensa lopetti heti muminan.
Ralph ja Lottie tulivat alakertaan. Ralphin vastapestyt, hienopiirteiset kasvot olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärystät tummat, huolimatta saippuasta ja vedestä. Lottie oikein kukoisti nuoruudesta ja kaunistusaineista. Hänen ruskeat silmänsä olivat yhtä kirkkaat ja kosteat kuin oravan. Hänen pyöreät käsivartensa olivat maidonvalkoiset, ja niskan hipiä oli kuin hienointa valkoista samettia.
Kun rouva Bascomb kantoi sisään perunat, näki hän vilahdukselta omat kasvonsa kuvastimessa, vakavat keski-ikäiset kasvonsa ja kuihtuneen, kellastuvan ihon. Hän oli ainoa henkilö, joka sen huomasi.
Lottie näki pieluskasan sohvalla ja hyökkäsi sitä kohti.
"Varo! Minä luulen pienokaisen nukkuvan", varoitti rouva Bascomb tiukasti.
Lottie kohotti pienen siniseen flanellikolttuun puetun käärön korkealle päänsä yläpuolelle. "Äidin pieni kulta!" sanoi hän. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettei isä ole vielä katsonutkaan pientä tyttöstään. Tule tänne, ilkeä isä!"
Pienokainen, herännyt kun oli syvästä unesta, vääristi hullunkurisesti pieniä kasvojaan, venytteli ja haukotteli niin hämmästyttävän inhimillisesti kuin vauvojen on tapa ja kohotti kulmiaan, koomillisesti esittäen maailmantuskan tuottamaa väsymystä. Nuoret vanhemmat nauroivat hillittömästi ja alkoivat leikkiä hänen kanssaan kuin lapset jollakin lelulla. "Eikö hän näytä kuvaamattoman suloiselta tässä sinisessä koltussaan?" huudahti Lottie. "Minä luulen sinisestä tulevan hänen mielivärinsä — etkö sinäkin luule samaa, Ralph?"
"Ruoka on pöydällä", sanoi isoäiti melkein kiivaasti. (Kuka olikaan löytänyt sinisen koltun ja pukenut lapsen siihen?)
Nuoret katsoivat toisiinsa, ja heidän silmiensä ilmeestä rouva Bascomb huomasi vielä kerran olevansa kuiva ja töykeä Gorgon.
"Hänkin tulee illalliselle kanssamme, tulee ihan varmasti!" sanoi Lottie, tuoden lapsen mukanaan pöytään.
He istuutuivat, Lottien pitäessä lasta sylissään ja koettaessa tulla toimeen toisella kädellään. Mutta hänen oli mahdotonta juoda teetä sillä tavalla.
"Hyväinen aika!" huudahti hän heti, koettaessaan hoidella kuppiaan ja kumartuessaan kömpelösti lapsen pään yli. "Ei, tämä ei kelpaa! Minähän en saa mitään suuhuni."
Hän työnsi tuolinsa takaisin ja vei lapsen pieluskasalle sohvalle. Sieltä alkoi heti kuulua itkua, joka yhä kiihtyi.
Isoäiti nousi puolittain pöydän äärestä ja laski lautasliinansa pöydälle. "Minä pitelen häntä", sanoi hän nopeasti.
"Ei, minä en halua juurruttaa hänen sellaista ajatusta, että hänen pitää aina päästä tahtonsa perille", sanoi Lottie ratkaisevasti; "hänen pitää oppia lepäämän hiljaa, kun ei ole mitään hätää. Huutaminen ei vahingoita häntä ollenkaan." Hän katsoi anoppiinsa tiukasti ja toisti harkitulla äänellä, pysähtyen hetkiseksi jokaisen sanan välillä: "Minä tahdon, että hänet jätetään sinne."
Pienokainen huusi yhä pahemmin. Lottie korotti äänensä ja puheli vilkkaasti. Hän oli saanut kirjeen eräältä naimisissa olevalta serkultaan, jonka mies työskenteli Fordin tehtaassa Detroitissa. Hän sanoi: "Marie sanoo, että Tomin esimies käy vain yhä ilkeämmäksi, eikä hän tiedä muuta kuin että Tomin täytyy ehkä lopettaa työnsä. Hänen esimiehensä vaimo ja Marie ovat jollakin tavalla riitautuneet, ja Marie sanoo häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka aina hakee selkkauksia, ja sittenkun hänen veljensä oli saanut jonkunlaisen toimen kaupungintalolla — ei, se ei ollutkaan muistaakseni hänen veljensä, vaan hänen miehensä veli. Minä tiedän heistä kaikki, kun he asuivat ihan meidän vieressämme jonkun aikaa. Eikö se ollutkin naurettavaa, että hekin muuttivat Detroitiin niinkuin Marie ja Tom? Minä muistan hänen kerran koulussa kannelleen opettajalle, että muutamat meistä vaihtoivat kirjeitä, ja siitä tuli hyvin ilkeä hälinä..."
Lapsi huusi yhä. Rouva Bascomb ei syönyt palastakaan. Ralph söi nopeasti ja hermostuneesti, hartiat kumarassa.
"Vain senvuoksi", sanoi Lottie, "ettei kukaan pojista antanut hänelle yhtään kirjettä. Mutta me kuittasimme sen hänelle täydellisesti. Muuan poika kirjoitti hänelle kujeilevan kirjeen kuin olisi ihan hullusti pihkaantunut häneen, ja kun hän vastasi siihen, pudotti hän kirjeen sellaiseen paikkaan, mistä opettaja voi löytää sen, ja..."
Pienokaisen itku muuttui nyt kirkunaksi.
"Hitto vie, minä en kestä tätä!" huusi Ralph. "Minä otan nyt lapsen syliini."
"Tee niin, jos sinua haluttaa", myönsi Lottie kuin olisi antanut jonkin oikeuden. "Mutta en ymmärrä, että sinun tarvitsee senvuoksi kiroilla."