Part 3

Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita poikia.

Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi. Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen syytä. Siinä ei olisi _hänelle_ mitään sen enempää kuin kaikissa muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.

Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa. Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään. Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi kertaa kovemmin kuin muut naiset.

Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena, mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana, kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä, mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.

Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.

* * * * *

Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.

Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"

Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun ilta.

Hän muisti, ettei hän ollut vielä tuonut kuistille maitopulloaan.

Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista. He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.

Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi nopeasti.

"Rakas äiti!

Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi, vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.

Me molemmat lähetämme terveisemme.

Sinun hellä poikasi

Ralph."

Sitten seurasi nopeasti töherretty jälkikirjoitus: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

* * * * *

Sen naisen ensimmäinen liike, joka luki tämän kirjeen, supistui ympärille luotuun hurjaan katseeseen, ikäänkuin hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, ettei kukaan voinut nähdä häntä, ettei kukaan ollut nähnyt kirjeen sisältämää uutista.

Ei ketään ollut lähellä. Mutta kaikki esineet hänen ympärillään katsoivat häneen vihaisesti, pahansuovasti. Siitä hetkestä, jolloin hän oli suunnannut silmänsä kirjeeseen, siihen asti, jolloin hän oli kohottanut ne siitä katsellakseen jälleen maailmaa, oli kaikki muuttunut. Tuttu kalusto tuijotti häneen uhkaavasti kuin kyyristyvät, vihasta paisuneet pahat henget. Hän huudahti kauhusta huomatessaan sen ja väänsi ensi hädässään valon sammuksiin.

Pimeys vaikutti kuin happi tukehtumaisillaan olevaan ihmiseen. Se tuntui pelastavan hänen henkensä, hänen ruumiillisen elämänsä.

Mutta hetkisen hän oli ihan suunniltaan pimeässä. Hän arvaili kiihkeästi, kuka hän oli, mikä nainen voi seisoa tässä vihan täyttämässä vieraassa talossa. Hänen piti päästä pois jostakin kauhistuttavasta vaarasta, joka uhkasi häntä. Paperi ritisi hänen kädessään pahaenteisellä äänellä, ja pelästyneempänä kuin milloinkaan ennen hän painoi nappulaa hurjasti saadakseen huoneen taas valoisaksi.

Näky, joka oli seurannut hänen hetkellistä mielettömyyttään, oli haihtunut. Siellä ei ollut mitään muuta kuin hänen oma kotinsa, hänen omat huonekalunsa, hänen oma kallis omaisuutensa, kaikessa rauhassa.

Hän vaipui tuolille istumaan, tuntien itsensä sairaaksi. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Hänen päähänsä oli pälkähtänyt jotakin niin luonnotonta, että Ralph oli kirjoittanut ilmoittaakseen hänelle, että...

Hänen silmänsä sattuivat siihen paperipalaseen, jonka hän oli puristanut kouraansa, ja samalla kun hän jäykistyi, seurasi hänen silmänsä sanoja. Hän huomasi kerran ajattelevansa tähän tapaan: "Jälkikirjoitus ei ole muun kirjoituksen näköistä. Se nainen kurotti itseään varmaankin hänen olkapäänsä yli, kun hän kirjoitti, ja kaiken sen, mitä hän todella voi itse sanoa, hän töhersi loppuun naisen katsoessa muualle."

Joka kerta, kun sana "nainen" juolahti hänen mieleensä, hän tunsi jonkun uhkaavan, synkän olennon olevan takanaan ja täyttävän huoneen vaaralla. Mutta hän ei voinut kääntää päätänsä.

Paitsi tätä jälkikirjoitukseen kohdistuvaa ajatusta, ei mitään juolahtanut hänen mieleensä, vaikka hän koneellisesti lukikin kirjeen yhä uudestaan lukemattomia kertoja, tuhansia kertoja mielestään, päästen loppuun ja aloittaen jälleen alusta, voimatta hillitä itseään. Ja aina tuntui vasta nopeassa töherryksessä Ralphin oma ääni, kun siinä sanottiin: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

Jonkun ajan kuluttua rouva Bascomb huomasi tuntevansa kovia tuskia ja uskoi sen johtuvan pitkällisestä alallaan istumisesta. Hän luuli saavansa huojennusta, jos vain jaksaisi liikkua. Mutta hän ei voinut liikkua.

Ja kuitenkin, kun hän kuuli äkillistä koputusta, hän ponnahti jaloilleen ja rientäen ovelle horjahti sitä vasten. Hän lukitsi sen kiireesti ensin yhteen ja sitten vielä toiseen kertaan.

"Älkää pelästykö, rouva Bascomb", sanoi Margaret Hillin ääni ulkopuolelta; "minä täällä vain olen. Unohdin tänne käsilaukkuni. Ja koska vielä on niin aikaista, ajattelin tekeväni oikein palatessani hakemaan sitä tänä iltana."

"Ah!" sanoi rouva Bascomb. Hän ei tuntenut omaa ääntään. Tuntui kuluneen vuosikausia siitä, kun hän oli sen kuullut.

Kello löi yhdeksän hänen takanaan. Kun viimeinen lyönti kajahti, kuuli hän kellon tikutusta jälleen. Tietysti piti aukaista ovi. Heti. Ellei hän niin tekisi, epäilisi Margaret jotakin tapahtuneen.

Hän ei ollut ikänä voinut kuvitellakaan siihen ponnistukseen verrattavaa jännitystä, jolla hän nyt raivasi itselleen tien sisäisen sekasortonsa monien kehien läpi niin pitkälle, että tunsi kykenevänsä kiertämään avainta lukossa.

Margaret Hill ei ollut huomannut väliaikaa sen pitemmäksi kuin oli luonnollista rouva Bascombin laiselle aralle naiselliselle olennolle. Kun ovi aukeni ja hän astui sisään, näki hän rouva Bascombin takaapäin, kun tämä käveli keittiötä kohti.

"Mihin sinä luulet jättäneesi sen?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli, hävitessään näkyvistä keittiöön.

"Muistan kyllä tarkasti, minne! Kylpyhuoneeseen. Minä vein sen mukanani sinne, kun jauhehuiskuni oli siinä."

Hän riensi nopeasti yläkertaan. Kun hän laskeutui alas, tuli rouva Bascomb juuri keittiöstä kantaen sanajalkamaljakkoa, jossa kasvavan kasvin lehtien vihreys oli nyt raikkaan kiiltävä vedestä. Margaret huomasi häirinneensä rouva Bascombia joka ilta tapahtuvissa sanajalkojen kasteluhommissa. Kuinka hän touhusikaan noiden kukkiensa kanssa! Tämä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi Margaret tunsi olevansa hieman ärtyinen Ralphin äitiä kohtaan.

"Kuinka kauniilta teidän sanajalkanne näyttävätkään!" sanoi hän innostuneesti.

"Minusta on tällainen neidontukka aina näyttänyt hieman hienommalta kuin tavallinen bostonilainen sanajalka", sanoi rouva Bascomb, pannen sen pöydälle.

"No niin, hyvää yötä jälleen", sanoi Margaret. "Minä olen niin pahoillani, että oli pakko vaivata teitä."

"Hyvää yötä", sanoi rouva Bascomb kävellen ikkunan luo ja nousten varpailleen vetääkseen kaihtimen alas.

Margaretin mielestä hän käveli hieman jäykästi. Kaikissa tapauksissa rouva Bascomb ei todellakaan ollut enää nuori, ajatteli kaksikymmenvuotias tyttö. Kun hän kiiruhti kuistin portaita pitkin alas, kuuli hän jälleen pääoven kiertyvän avaimen äänen.

IV

Rouva Bascomb istui jäykkänä ruokasalin tuolilla, pitäen polviaan pöydän alla kuin odottamassa, että hänelle tarjoiltaisiin ruokaa. Hän ei näyttänyt tietävän, että hän oleskeli siellä mieluummin kuin missään muualla, koska hänen kykynsä tuntea jotakin oli keskittynyt siihen tietoon, että Ralph oli naimisissa, mennyt naimisiin hänen tietämättään, jatkanut jotakin luvatonta rakkaussuhdetta, kuiskaamatta siitä hänelle sanaakaan, valehdellut hänelle ehkä jo kuukausia sitten — Ralph, jonka puolesta hän oli tehnyt kaikki, mitä äiti voi tehdä lapsensa hyväksi.

Margaretin tulo oli järkyttänyt hänet takaisin täydelliseen tietoisuuteen. Kaikki hänen aistinsa olivat nyt hereillään — haihtunut oli se mieletön näky, että kaikki tuijotti häneen vihaisesti, haihtunut se halpaannuttava kykenemättömyyskin, ettei hän ollut jaksanut nousta istumasta. Nyt hän tunsi peloittavaa, rajatonta tarmoa, tunsi, että hän olisi voinut nousta ja kävellä neljäkymmentä kertaa maailman ympäri, jos se vain olisi voinut tehdä Ralphin naimattomaksi ja luovuttanut hänet takaisin, niinkuin hän oli ollut hänen omansa ennen... niinkuin hän oli luullut omistavansa.

Mutta mikään ei voinut luovuttaa hänelle takaisin Ralphia. Juuri tätä kuolettavaa varmuutta tarjoiltiin hänelle nyt hänen istuessaan suorana suoraselkäisellä tuolilla, nojaten käsivarsiaan hyvin kiilloitettuun ruokasalin pöytään.

Hän tunsi tämän varmuuden kuolettavan myrkyn täyttävän koko ruumiin. Mutta hän ei kuollut. Siinä hän istui, Mary Bascomb, jonka täytyi jatkaa elämäänsä. Seuraavan aamun kello yhdeksäksi piti hänen keksiä jokin tapa jatkaa elämäänsä.

Hän ei ollut kertonut mitään Margaret Hillille. Ei, yhtä vaistomaisesti kuin hän olisi peräytynyt kuilun reunalta, hän oli kavahtanut Margaretille kertomista. Mutta huomenaamulla koulun avaamishetkenä hänen piti pudottautua jyrkänteeltä avoimin silmin, koska sen salaamisesta ei olisi mitään hyötyä. Se julkaistaisiin sanomalehdissä. Jokainen saisi tietää, että rouva Bascomb, joka aina oli kehunut omistavansa poikansa täydellisen luottamuksen...

Hän hätkähti tästä ajatuksesta ja alkoi raivoisasti ivailla Margaret Hilliä. Millainen heikko, kylmä kala tuo tyttö olikaan, ajatteli hän, kun ei ollut voinut vangita Ralphia kaikista saamistaan mainioista tilaisuuksista huolimatta! Nykyaikaisilla tytöillä ei ollut minkäänlaista verta suonissaan. Hän oli aina pitänyt Margaretia saamattomana tyttöraukkana, ja nyt hän sen tiesi. Ja kuitenkin tyttö nostaisi aikamoisen hälinän kuultuaan uutisen, itkisi ja tuntisi itsensä loukatuksi ja toivoisi ehkä Ralphin äidin myötätuntoa puolelleen. Rouva Bascombin suuttumus kuohahti yli laitojen hänen ajatellessaan, että hänet voitaisiin vaatia teeskentelemään jotakin sellaista, että hän tiesi erään toisenkin kärsivän yhtä paljon kuin hänkin. Häntä inhotti jo edeltäpäin se syvästi liikuttava ilme, jonka hän tiesi Margaretin omaksuvan. Hänen oli nyt jo melko myöhä näyttää syvästi liikuttavalta.

Hän lakkasi äkkiä ajattelemasta Margaretia. Hänellä oli muutakin tuumimista. Mitä hänen itsensä piti tehdä? Mitä ihmettä Ralph toivoi hänen tekevän? Ilman penniäkään taskussaan, paitsi sitä, mitä hänellä oli jäljellä äidiltään saamastaan viikottaisesta avustuksesta. Vieläpä pari kuukautta kestävä oppikurssikin hänen ja diploomin välissä. Sehän oli mieletöntä. Siinä ei voinut mitään tehdä.

Mutta jotakin oli sentään tehtävä. Ja ennen seuraavan aamun kello yhdeksää, jolloin hänen piti uhmata maailmaansa ja asettua kannalleen. Hän koetti kuvitella sitä, ilmestymistään koulusaliin aamuharjoituksiin ja sitten tuloaan muihin saleihin ja ruokasaliin keskipäivällä. Hän ei voinut kuvitella itseään sinne avuttomaksi kaikille vaaniville silmille, jotka olivat täynnä niinsanottua sääliä, mutta oikeastaan se oli vain tyytyväisyyttä sen johdosta, että rouva Bascombin ihmeellinen Ralph oli sittenkin...

Hän istui siinä jäykkänä tuntikausia nauttien tätä sappea ja myrkkyä, jota hänelle tarjoiltiin.

Joskus hän kokosi tarmonsa ja koetti miettiä käytännöllisiä keinoja ja tapoja. Maltapas... mitä hän tekisikään? Jotakin oli tehtävä ihan heti. Jos Ralph ja tuo... jos nuo molemmat voisivat hävitä heti näkyvistä... matkustaa Kaliforniaan, Kanadaan... Mutta kuinka he tulisivat siellä toimeen? Ralphilla ei ollut rahaa eikä ammattia, ja hän oli vain poika. Kunpa edes tytöllä olisi rahaa! Hän voisi kiinnittää talonsa... myydäkin sen.

Tällaisten hurjien taistelujen jälkeen hän palasi tyynempiin ajatuksiin oman kohtuuttomuutensa huojentamana. Sehän voisi sittenkin olla oikein. Huolimatta tuosta jälkikirjoituksesta, josta nähtiin Ralphin häpeävän lemmittyään, tämä saattoi olla hyvinkin kunnioitettava tahi hänet voitaisiin ehkä saada sellaiseksi, kun sitävastoin Ralphin katoaminen pakottaisi jokaisen ajattelemaan, että hänen avioliittoonsa liittyi jotakin häpeällistä. Niin, se oli ollut mieletön suunnitelma. Hän kumosi sen ja koetti miettiä toista. Olihan Ralph sentään sanonut, ettei tytössä ollut mitään vikaa.

Kello tikitti synkän itsepintaisesti, ilmaisten lyönneillään säännöllisten väliaikojen kuluttua uuden tunnin kuluneeksi.

Hän nousi seisaalleen puoli kuusi, vapisten heikkoudesta, valmisti itselleen kupillisen voimakasta mustaa kahvia, joi sen kuumana ja käveli kuunnellen tirskuttavien lintujen huhtikuunkonserttia rautatieaseman sähkösanomakonttoriin.

Nuori yösähköttäjä oli vielä oven takana kalpeana, unettomuudesta pöhöttynein silmin. Rouva Bascomb tunsi hänet erääksi noin Ralphin ikäiseksi pojaksi, joka oli ollut hänen koulussaan ja Ralphin luokalla korkeakoulussa. "Mitä kuuluu, Jimmy?" sanoi hän. "Enpä tiennyt sinun työskentelevän täällä."

"Hyvää huomenta, rouva Bascomb", vastasi toinen hämmästyneenä nähdessään entisen opettajansa tällaiseen aikaan liikkeellä.

"Saisinko lomakkeen?" kysyi rouva Bascomb ja otti esille täytekynän käsilaukustaan.

Hän kirjoitti: "Saanut kirjeesi. Äidin koti aina sinunkin. Tuo Charlotte kotiin, keskustelemme asioista, teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta. Jos tulette iltapäivän junassa, avain tavallisessa paikassa. Menkää sisään, kotiutukaa. Terveiseni. Äiti."

Lukiessaan tätä sähköttäjä ei voinut salata hämmästystään. Rouva Bascomb oli karaissut itsensä sitä varten ja vastasi hiljaa: "Niin, poikani on mennyt naimisiin. Mutta paljon aikaisemmin kuin olin ajatellut. Minä olen kuitenkin aina luottanut varhaisiin avioliittoihin." (Hän uskoi mahdolliseksi, että nuori mies oli jo ennenkin kuullut hänen lausuvan tämän mielipiteen.)

Yksitoikkoisen, tyhjän yön jälkeen tuntuivat sähköttäjästä uutiset tervetulleilta. "Kummallista!" ajatteli hän. "Minä olen ollut siinä luulossa, että Ralph Bascomb hakkaili sitä Hillin tyttöä melko paljon. Mutta hänen oikean tyttönsä on täytynyt asua Harristownissa. Vai se hänellä on ollutkin mielessä matkustellessaan sinne alituisesti koripallokilpailuihin."

Hän luki sähkösanoman jälleen, laskien kynä kädessään sanat, ja ajatteli: "Niin Ralphin tapaista tehdä kaikki tämä salaa. Nuo kauniit sulosuiset pojat, joihin vanhat naiset mieltyvät, kaipaavat silmälläpitoa. Uskallanpa lyödä vaikka vetoakin siitä, että Ralphin äitiä hämmästyttäisivät kaikki ne kepposet, joita hän on keksinyt lähdettyään kotoa yliopistoon."

Rouva Bascombille hän sanoi: "No niin, sanoakseni suoraan, tämä on tavattoman lempeä sanoma pojalle, joka on niin hätiköinyt. Eikä joka äiti voisi käsitellä asiaa niin lempeästi. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä, olkaa niin hyvä? Rouva hymyili heikosti, laskien pöydälle dollarin setelin.

Hakiessaan vaihtorahaa laatikosta sähköttäjä ajatteli suvaitsevaisesti: "Ah, no niin, pötyä! Kukapa voisi moittia häntä siitä? Miehen Pitää saada nauttia hieman elämästäänkin, enemmän kuin rouva Bascombin ompeluseuranaiset sallivat. Ralph on poikanen vielä, lisäksi melko kevytmielinen poikanen. Hänessä ei ole mitään todellista vikaa."

Laskiessaan vaihtorahoja hän huomautti ääneen: "Charlotte. Minä olen jollakin tavalla aina pitänyt siitä nimestä."

"Niinkö?" sanoi rouva Bascomb, poimien hopearahat kouraansa. "Se onkin melko kaunis nimi."

Hän palasi kotiinsa, vei keittiöön maitopullon ja istuen suorana ruokasalin pöydän ääressä söi annoksen kaurajauhoja ja kermaa. Sitten hän vielä istui tyhjän lautasen vieressä hiljaisessa huoneessa, joka tuntui odottavan jotakin ääntä.

Hetkisen kuluttua kello alkoi lyödä seitsemää hänen takanaan, ja ikäänkuin se olisi ollut se ääni, jota hän oli odottanut, hän kumartui eteenpäin kuin saatuaan töykeän iskun rintaansa ja purskahti kovaan itkuun.

V

Sähköttäjä Jimmy Walton asui samassa talossa neiti Saundersin, toisen luokan opettajan, ja johtajan sihteerin, neiti Prestonin, kanssa. Kuullessaan toisten aamiaispöydässä lausuvan mielipiteensä aamulehdissä luettavasta hämmästyttävästä uutisesta hän ilmoitti tavanneensa rouva Bascombin ja nähneensä hänen lähettämänsä sähkösanoman. Hän ei tietysti kertonut heille tarkasti, mitä rouva oli sähköttänyt, koska hän siten olisi rikkonut ammattitapoja vastaan. Mutta kävellessään yhdessä raitiovaunuun nämä nuoret opettajattaret eivät kuitenkaan erehtyneet huomauttaessaan: "Vallan hyvin voi ymmärtää, mitä rouva Bascomb on tehnyt. Hän on empimättä antanut anteeksi nuorille rakastavaisille ja ottanut heidät hoiviinsa."

"Niinpä tietenkin", sanoi neiti Preston, joka oli ahkera romaanien lukija. "Hän on ihmeellinen äiti. Hän on uhrannut koko elämänsä sille pojalle."

"Ihmettelenpä, kuka se tyttö on?" kysyi neiti Saunders.

"Oletko sinä milloinkaan kuullut Harristownin serkkujesi puhuvan Hicksin perheestä?"

"Siellä on joitakin Dickejä, jotka omistavat suuren huonekalutehtaan East Harristownissa", sanoi neiti Preston lopettaen lauseen äkkiä, koska he näkivät raitiovaunun lähestyvän jonkun matkan päässä ja tarttuivat siihen verukkeeseen saadakseen ponnistaa nuoret ketterät jalkansa juoksuun. Nyt olikin niin ihana kevätilma. Se houkutteli ihmistä huutamaan, tekemään kuperkeikkoja tahi karkaamaan ja menemään naimisiin.

"Hyväinen aika, kuinka nyt onkaan ihana päivä!" sanoi toinen toiselle, heidän sijoittuessaan paikoilleen. Heidän nuorten poskiensa puhdas iho oli hienosti punainen kuin kukan terälehdet. "Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että sinivuokot ovat puhjenneet. Lähdetäänkö hakemaan niitä Pearsonin metsästä tänään iltapäivällä, vai mitä?"

He olivat molemmat unohtaneet rouva Bascombin ja hänen uuden miniänsä. Ainakaan ei rouva Bascomb ollut millään tavalla heidän maailmankaikkeutensa keskus.

Mutta kun he saapuivat koulurakennukseen ja erosivat mennäkseen eri kerroksiin, huomasivat he jokaisen puhuvan tuosta sanomalehden syntymä-, kuolin- ja avioliittoilmoitusten joukossa olleesta uutisesta. Koska he tiesivät asiasta enemmän kuin muut, puhuivat hekin, mistä johtui, että puolenpäivän aikaan jokainen Main-kadun koulussa tiesi Ralph Bascombin karanneen erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa (hän oli niin kaunis poika, että joku tyttö aina oli hullaantunut häneen) ja että rouva Bascomb oli nähtävästi tiennyt siitä jo edeltäkäsin, koska oli mennyt suoraan asemalle sähköttämään heille onnittelunsa ja ilmoittamaan heille, että heidän piti tulla suoraan kotiin hänen luokseen. Rouva Bascombia arvosteltiin hieman senvuoksi, että hän oli sallinut Margaret Hillin pettää itseään väärillä toiveilla, mutta yleinen mielipide oli sellainen, että Margaret oli liian avoimesti ahdistellut Ralphia ja tyrkyttänyt itseään rouva Bascombille. Margaret ei ilmestynyt kouluun sinä päivänä eikä koko loppuviikollakaan, vaan lähetti sanan, että hänellä oli hieman influenssaa eikä hän voinut poistua makuuhuoneestaan. Muutamat nuoret opettajat säälivät Margaretia, ollen samalla hieman ivallisia.

Kun siis rouva Bascomb meni ruokasaliin puolenpäivän aikana, oli jalusta jo valmis. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua sille... astua todellakin toiselta toiselle.