Part 2

"Hyväinen aika, hänen täytyy olla se pieni Maurice Pell -niminen katupoika, joka tuotti minulle niin paljon vaivaa vuosia takaperin, kun olin neljännen luokan opettajana."

Tyttö hylkäsi tohtori Pellin heti. "Kuinka ihmeellinen te olettekaan!" huudahti hän. "Jokainen sanoo aina, ettei teille voida valehdella mitään kaupunkimme asukkaista. Te olette opettanut heitä kaikkia koulussanne. Ja kun muistinne..."

"Minä en todennäköisesti unohda milloinkaan tätä kunnotonta pikku valehtelijaa. En ole milloinkaan tavannut niin petollista lasta. Sana totuus oli tuntematon hänelle."

Margaret ei ollenkaan välittänyt tohtori Pellistä; tämä tosiseikka tuli nyt väkistenkin esille huolimatta hänen ponnistuksistaan jatkaa tunnollista harrastusta kaikkea sitä kohtaan, mitä Ralphin äiti voi sanoa.

"Minä toivon todella teidän saavan käsiinne _jonkun_ lääkärin, joka voi auttaa teitä", mutisi hän.

"Ah, kyllä minä tulen toimeen!" sanoi rouva Bascomb ajatellen nähtävästi jotakin muuta.

Seurasi pitkä hiljaisuus, ja sen kestäessä tyttö tunsi vanhan rouvan etsivän itselleen pääsyä joidenkin aateyhdistelmien läpi kokonaan toiselle tasolle siltä, jolla he olivat keskustelleet, aavistaen jotakin vakavaa, syvää ja vierasta tässä äänettömyydessä. Katsoen arasti sivulleen hän tajusi rouva Bascombin muistelevan miestään. Margaret oli nähnyt ennenkin saman miettiväisen tyyneyden vanhemman naisen kasvoissa ja tiesi, ettei mikään muu voinut levittää sitä niihin kuin sen miehen muisto, joka oli kuollut niin kauan aikaa sitten, mutta jota ei ollut unohdettu ja joka oli ollut Ralphin isä.

Tyttöä värisytti, ja hän olisi suonut uskaltavansa kysyä rouva Bascombilta hänen miehestään, taivuttaa hänet puhumaan vapaasti lyhyestä menetetystä onnestaan ja pitkästä surustaan. Hän tiesi, että sellainen keskustelu olisi lääkettä hänen omalle janoiselle sydämelleen. Elämän pienet pinnalliset asiat tuntuivat hänestä nyt niin kuivilta ja jokapäiväisiltä, kun hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja epäilystä.

Hän tunsi sisäistä vavistusta ja hetkisen kuluttua tiesi, että jotakin hänen mielenliikutuksestaan virtasi toiseen naiseen hänen vaikenemisensa välityksellä. Kun he kääntyivät kauniille, hyvin hoidetulle pihalle valkoisen, vihreäluukkuisen huvilan edustalla, otti rouva Bascomb tytön käden omaansa hetkiseksi.

Mutta kun he riisuivat hattunsa ja alkoivat valmistaa illallista, juttelivat he vain elämän pienistä ylimalkaisista asioista. Sinisenvalkoisen ruokasalin, missä Margaret kattoi pöytää kahdelle, ja valkoisen emaljoidun keittiön välillä, missä rouva Bascomb, puhdas kretonkiesiliina vyöllään, hoiteli öljykeittiötä ja tuletonta kuumentajaa, vaihdettiin maltillisia emännöitsijämäisiä sanoja.

"Sinä löydät haarukat vasemmasta ylälaatikosta, Margaret."

"Ah, rouva Bascomb, kuinka äärettömän miellyttävältä tuo laatikkoarkku näyttääkään! Se on kuin kuva! Kaikki haarukat ovat vierekkäin ja lusikat poski poskessa kiinni."

"Niin, minä ajattelen, että oikean järjestyksen aikaansaamiseen kulutettu ylimääräinen hetki on hyvin käytetty. Syötkö sinä mieluummin perunat soseena vai paistettuina?"

"Ah, soseena!"

"Minä olen iloinen kuullessani sinun sanovan niin. Aina olen sanonut, että me amerikkalaiset syömme liian paljon paistettuja ruokia."

"Mistä löydän suolakupit, rouva Bascomb? Ah, niin, nyt näenkin nuo pienet vanhat lemmikit! Kuinka te raskitte käyttää tällaisia arvokkaita muinaisesineitä?"

"Siitä nähdään se hyöty, että kukin tekee omat työnsä, sanon minä aina. Jokainen _raskii_ silloin käyttää omia sieviä esineitään. Nuo suolakupit kuuluivat isoäitini häälahjoihin. Hän oli massachusettsilainen Peabody. Tuo kaappi kuuluu niihin huonekaluihin, jotka perin hänen perheeltään. Oletko sinä jo lopettanut, Margaret? Sinun pitää näet kiiruhtaa kylpyhuoneeseen ja pestä kätesi, ennenkuin alan tarjoilla. Avaa vasemman seinän pienet valkoiset ovet, niin löydät puhtaat pyyheliinat. Toivoakseni sinä et välitä siitä, että saippua on aivan hajutonta."

"Ah, rouva Bascomb, minä inhoan hajusaippuaa!"

* * * * *

Ja kuitenkin, kun he sijoittivat hienot olemuksensa sievästi katetun pöydän kumpaankin päähän, hymyilivät he tuttavallisesti sen yli toisilleen kuin olisivat vaihtaneet läheistä luottamusta ilmaisevia sanoja.

He jatkoivat jutteluaan hyväntuulisesti rouva Bascombin tavalliseen tapaan siitä, kuinka koulun vahtimestari öljysi lattioita, kuinka Margaretin aloitteleva työ menestyi ensimmäisen luokan huoneessa, omituisesta vanhasta neiti Plummerista ja hänen hirvittävistä hatuistaan ("meidän pitää aina muistaa, ja olen sanonutkin sen kaikille, että hän on silti perin hyväsydäminen"); kuinka Margaretista tuntui vaikealta käsitellä vanhempia ("rakas tyttöseni, muista sinä vain se, että kaikki vanhemmat pelkäävät opettajan kohtelevan ankarasti juuri heidän lastaan; sinun pitää vain pakottaa heidät tuntemaan se pari kolme kertaa eikä sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi vanhempien vuoksi"); eräästä uudesta murtolukujen opetusmenetelmästä, jota oli koeteltu Newarkissa; erään Margaretin koulutoverin kihlauksesta ja niistä tavaroista, joita hän alkoi koota; muutamasta kevätluentokurssista, jonka Seurakunnan kerho aikoi järjestää, koska talvikurssit olivat onnistuneet niin hyvin. Rouva Bascomb kysyi, oliko Margaret kuullut, koskisiko tämä uusi sarja kotien kaunistusta vaiko kunnallishallinnon eri muotoja? Hän oli kuullut neuvoteltavan molemmista aiheista. Siitä tulisi varmasti suurenmoinen kurssi joka tapauksessa, koska Seurakunnan kerhoon kuului niin hyviä puhujia. "Minä en laiminlyö ainoatakaan kertaa", sanoi rouva Bascomb.

He juttelivat myös elävistäkuvista, ja rouva Bascomb tunnusti heikkoutensa niitä kohtaan. "Mutta luullakseni opettajan onkin hyvä olla ulkosalla niin paljon kuin suinkin iltaisin", sanoi hän. "Elämässä on niin paljon surullista, että ihmisen pitää unohtaa se kaikki joskus. Ja sellaisen ihmisen elämä, joka on jo yli neljänkymmenen, tuntuu usein hyvin tyhjältä. Minä koetan aina päästä ulos kolmena iltana viikossa periaatteellisista syistä silloinkin, kun olen väsynyt. Se pysyttää ihmistä ajan tasalla."

Margaret puhui soitosta, eräästä suunnitellusta konserttisarjasta, ja rouva Bascomb myönsi: "Ah, niin! Minäkin pidän luonnollisesti soitosta. Hyvinkin paljon. Se on niin miellyttävää iltaisin erittäinkin silloin, kun ystävämme harjoittavat sitä kotona. Minä sanon usein pitäväni siitä enemmän kuin korteista. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että pidän paljon hauskasta bridge-erästäkin."

* * * * *

Mutta Margaret tunsi heidän käyttävän tätä juttelutapaa samasta syystä kuin joku poika yhä pyörittää linkoaan päänsä ympäri saadakseen kiven paremmin lentämään. Kun ateria oli syöty, astiat sijoitettu kaappiin ja sanajalkamaljakko asetettu takaisin ruokasalin pöydän kiillotetulle vanhalle mahongille, tiesi hän oikean hetken koittaneen vihdoinkin.

Vaikka vielä olikin huhtikuun alkupuoli, oli ilma kuitenkin tarpeeksi lämmin, että he voivat istua hetkisen kuistilla, missä rouva Bascomb vaipui keinutuoliin ja Margaret kiertyi kokoon pielukselle, nojaten käsivartensa toisen naisen polviin.

"Kuinka tavattoman _sopusuhtainen_ tämä kuisti ja sen kalusto ovatkaan!" sanoi hän. "Se on niin teidän kaltaisenne, kuten koko rakennuskin."

"Niin, tämä on ollut miellyttävä pieni talo Ralphille ja minulle, persoonallisuutemme todellinen ilmaisu. Kodin pitää ollakin sellainen. Kodin jokainen pieninkin esine on kallis, kun se on osa asukkaiden menneisyydestä."

"Niin, niin", mumisi tyttö myöntyen täydellisesti, vaikkakin hieman hajamielisesti kaikkeen siihen, mitä rouva Bascomb voi sanoa. Hän ei ajatellut taloa ollenkaan.

Mutta rouva Bascomb ajatteli. Hän jatkoi: "Ja kun ihminen on taistellut sen puolesta... Me olimme maksaneet sen vain osaksi, kun minut jätettiin yksin. Jokainen luuli minua tyhmäksi, kun koetin pitää sitä hallussani kiinnityksestä huolimatta. Ja Ralphin kasvatuskin oli uskottu minulle. Mutta en voinut luopua siitä, Ralphin isä oli valinnut sen. Minä tulin tänne morsiamena. Ralph syntyi täällä. Se oli minulle pyhä. Ralph oli jo kymmenvuotias, ennenkuin sain kiinnityksen maksetuksi. Mutta hänellä on aina ollut koti."

Margaret kohotti katseensa. "Minä tiedän hänen aina rakastaneen sitä."

"Niin, Ralph on aina ollut kiltti poika", sanoi rouva Bascomb, vastaten siihen, mitä hän luuli tytön aikovan varmasti sanoa, "oikea lohtu. Hän ei ole milloinkaan tehnyt äitiään minuutiksikaan levottomaksi, sen tahdon sanoa hänen kunniakseen. Ja voidaanko nuoresta miehestä sanoakaan enempää? Minä olen kasvattaessani häntä vedonnut aina hänen hellyyteensä. Surullinen tahi huolestunut katseeni riitti."

"Kaikki kertovat aina siitä, kuinka täydellinen teidän suhteenne Ralphiin on aina ollut", mutisi tyttö.

"Pojan kasvattaminen on hyvin vastuunalaista hommaa. Minusta on aina tuntunut parhaalta keinolta hänen luottamuksensa saavuttaminen. Hän on aina kertonut minulle kaikki."

Vaiettiin hetkiseksi. Molemmat naiset katselivat pimeään tyynin ja haaveilevin kasvoin. Sitten rouva Bascomb huomautti: "Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että pieni poikani on nyt mies. Ajattelehan sitä, että hän on jo sivuuttanut yhdennenkolmatta syntymäpäivänsä."

Hän veti syvään henkeään ja sanoi sellaisella korostuksella, joka sopi sanoihin: "Mutta vanhan äitinsä silmissä hän tulee aina vain jäämään rakkaaksi pieneksi pojaksi."

Tyttö ojentautui ylemmäksi, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä myötätuntoisesti. Sitten hän hengittäen syvään laski päänsä toisen naisen syliin. Teko oli ujon avomielinen. Rouva Bascomb kumartui sileän, hyvin harjatun, vaalean tukan puoleen ja siveli sitä hiljaa.

Hän jatkoi nyt kuin sellaiselle, jolla on oikeus tietää. "On ollut hyvin vaikeata auttaa Ralphia valitsemaan elämäntehtävänsä. Tietysti olen suonut hänelle _täydellisen_ vapauden seurata omia taipumuksiaan. Mutta olen hyvin tyytyväinen siihen, että hän on valinnut lakimiesalan. Isäni ja isoisäni olivat asianajajia. Sama ala tuntuu minusta hyvin sopivalta pojallenikin."

Margaret sanoi: "Minä tiedän ihan varmasti hänen olevan huolissaan siitä, että hän tuottaa teille kuluja lukuaikanaan. Mutta hän aikoo työskennellä kovasti lomakuukausinaankin ja säästää niin paljon kustannuksista kuin suinkin."

"Ah, se ei nyt merkitse mitään!" sanoi hänen äitinsä kauniisti. "Minä uhraisin mielelläni henkeni Ralphin puolesta ja tulen aina olemaan kiitollinen saadessani tehdä mitä tahansa hänen hyväkseen. Jokainen äiti tuntisi niin."

Hän jatkoi: "Ihminen tuntee voivansa _empimättä_ tehdä uhrauksia sellaisen pojan hyväksi, joka on hänelle kunniaksi. Ja Ralph on aina ollut sellainen. Minä olen aina ollut ylpeä saadessani näytellä Ralphia ystävilleni." Hetkisen kuluttua hän lisäsi: "Luonnollisesti pitkäaikainen valmistautuminen jollekin uralle merkitsee joskus melko myöhäistä avioliittoa. Mutta minä en hyväksy sellaisia avioliittoja. En kuulu niihin ahneihin äiteihin, jotka tahtovat pitää lapsensa luonaan. Mutta Ralphista luopuminen tulee tietysti tuntumaan kauhistuttavalta menetykseltä. Hän on aina ollut niin kokonaan minun."

"Mutta, rouva Bascomb, ei suinkaan kukaan Ralphin arvoinen tyttö voi _vaatiakaan_ teiltä sellaista uhrausta. Luonnollisesti hän aina kuuluu teille."

Rouva Bascomb puristi hänen kättään ja sanoi: "Sinä teit hyvin kauniisti sanoessasi niin, rakkaani." Mutta hänen äänestään päättäen hän piti sitä niin luonnostaan selvänä asiana kuin se olisi ollut vähin, mitä Margaret voisi vakuuttaa. "Ja mitä nuorena naimisiin menon rahallisiin vaikeuksiin tulee, niin jos Ralph menisi naimisiin sellaisen tytön kanssa, jolla on oma ammattinsa, voisi tyttö auttaa häntä ensimmäisinä vuosina."

"Niin, tietysti, tietysti", myönsi Margaret itsetietoisesti.

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, etteivät pienet puutteet avioliiton alussa ole miksikään vahingoksi nuorille ihmisille. Kun Ralphin isä ja minä menimme naimisiin, olimme todella köyhiä. Talo ei ollut lainkaan tällaisessa kunnossa kuin nyt. Vain paljas pieni kuori, rakennettu myytäväksi, kuten Ralphin isän oli tapana sanoa. Minä olen vain toteuttanut sen, mistä olimme keskustelleet."

Margaret katsoi häneen, epäröi ja lopulta uskalsi arasti: "Onko... onko Ralph hyvin isänsä näköinen?"

"Ei ollenkaan, ei _vähintäkään_!" vastasi rouva Bascomb, vastauksen syöksyessä esille niin tehokkaasti kuin jokin sellainen lausunto, jota hän ei ollut ehtinyt ajatella. Hän tunsi tytön hämmästyksen ja lisäsi vapisevalla äänellä: "Tietysti ei kukaan maailmassa näytä minusta mieheni näköiseltä."

Margaret ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän muuta puhetapaa kuin "Ralphin isä". "Hän oli varmaankin ihmeellinen", sanoi hän hiljaisella häpeilevällä äänellä.

Rouva Bascomb oli vaiti. Sitten, ikäänkuin päättäen jotakin: "Olenko milloinkaan näyttänyt sinulle hänen kuvaansa?" kysyi hän.

"Ah, ette!" virkkoi tyttö hyvin liikutettuna.

Rouva Bascomb otti kaulansa ympäriltä ohuen kultaketjun ja irroitti siitä pienen soikean muistokotelon. "Vie se mukanasi johonkin valaistuun huoneeseen", sanoi hän. "Minä istun täällä."

Mutta ennenkuin tyttö ehti vääntää pöytälampun katkaisijaa huoneessa, oli rouva hänen vieressään ja otti jälleen muistokotelon käteensä. "Minä aukaisen sen sinulle", sanoi hän.

Molemmat tuijottivat ääneti kasvoihin, jotka katsoivat heihin kultaisesta soikiosta. "Ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Margaret; "hän ei ole ollenkaan Ralphin näköinen. Silmät..."

"Hänellä oli maailman kauneimmat silmät", sanoi hänen leskensä tiukasti, ikäänkuin tyttö olisi arvostellut niitä. "Kun hän katsoi johonkuhun, teki mieli... teki mieli..." Hänen äänensä heikkeni kuulumattomaksi, kuin hän olisi unohtanut tytön läsnäolon. Hän piti muistokoteloa kourassaan katsellen sitä vakavasti. Margaret katsoi hänen kanssaan ja näki lasin alla muistokotelon toisessa puoliskossa palasen paperia, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Rouva Bascomb käänsi kättään, niin että ne voitiin lukea.

"Lue ne ääneen", sanoi hän.

Margaret luki: "Luonne on kohtalo."

"Hänen kuolemansa jälkeen jäljensin tämän siitä pienestä muistikirjasta, jota hän aina piti mukanaan. Hän eli sellaista elämää. Minä en ollut milloinkaan hänen vertaisensa. En voinut seurata häntä."

Ei Margaretkaan ollut seurannut häntä. Hän ei ollut saanut paljoakaan selville noista ääneen lukemistaan sanoista, paitsi sitä, että ne kuulostivat juhlallisilta ja ikäänkuin joltakin sellaiselta, mitä sai kuulla kirkossa. Hän tunsi olevansa hämillään eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tämän jälkeen, peläten tekevänsä väärän johtopäätöksen.

Hän siirsi katseensa hämmentävän syvistä vakavista silmistä ja ivallisesta suusta pianolla sijaitsevaan suureen, puitteilla varustettuun valokuvaan, josta Ralphin reippaat iloiset kasvot nauroivat hänelle, ja ajatteli itsekseen, että Ralph oli neljäkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen isänsä oli ollut ja näytti ulkomuodoltaan paljoa mukavammalta elämäntoverilta. Hän ei pitänyt muistokotelon kasvoista ollenkaan. Hän mutisi: "Niin, hän näyttää ihmeelliseltä! Mutta olisin luullakseni pelännyt häntä hieman."

"Minäkin pelkäsin häntä melkoisesti. Ja pelkään vieläkin", sanoi hänen leskensä, "siten kuin jokainen pelkää tunnossaan. Jos hän olisi elänyt..."

Hän sulki muistokotelon, kiinnitti sen ketjuun ja pudotti sen poveensa jälleen. Sitten hän katsoi ankarasti tyttöön kuin syyttäen häntä kauan aikaa sitten tapahtuneesta kuolemasta. He olivat nyt kaukana aikaisemman keskustelunsa suloisesta tyyneydestä. Margaret oli sanonut, että hän olisi pelännyt herra Bascombia. Hän oli nyt sennäköinen kuin melkein pelkäisi hänen leskeäänkin, kuin ei tuntisi hänessä sitä naista, jonka hyväksymisestä hän oli ollut niin varma tunti sitten, kun oli ollut puhe hajuttomasta saippuasta ja perunasoseesta.

"Minun on luullakseni parasta lähteä", sanoi hän, vaikka huomasikin kellon näyttävän vasta puoliyhdeksää.

"Ah, on niin varhaista vielä!" sanoi hänen emäntänsä sellaisella äänellä, joka ei viivytä vierasta.

Margaret meni nopeasti halliin etsimään päällysvaatteitaan. Mutta kun hän palasi arkihuoneeseen kaunis vaaleansininen viitta hartioillaan, näki hän edessään sen rouva Bascombin, jonka oli aina tuntenut; hänen kärsivälliset kasvonsa olivat aaltoilevan, harmaanruskean tukan ympäröimät, hänen päänsä oli hieman kallellaan toiselle puolelle, ja hänen huulillaan väreili tavallinen lempeä hymy.

"Millaiset terveiset saan sanoa Ralphille, jos kirjoitan hänelle?" kysyi hän.

"Ah, vain sydämelliset terveiseni!" vastasi tyttö oikein.

"Kerron hänelle sinun näyttävän suloisemmalta kuin milloinkaan ennen, kerron sen hänelle varmasti", sanoi hänen äitinsä.

Margaret syöksähti esille, kiersi käsivartensa toisen kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi.

Rouva Bascomb taputti häntä hiljaa selkään. "Sinä kultainen tyttö", mutisi hän.

III

Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut — ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista? Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään vainajan silmiä vastaan?

Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi luonani!"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista. Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän päästäisi sen valloilleen?

Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla. Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.

Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä, joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa... elämä kuinka tahansa... väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein. Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin. Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!

Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta, ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän, hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla... Eikä hän milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä...

Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.

Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt. Hänestä se näytti huonolta merkiltä.

Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi. Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä vihanpuuskassaan suorastaan _kiehui_. Tänä iltapäivänä oli hänen suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta jälkeenpäin väsyksissä.