Part 16

Toivo soi heille kuin lykkäystä. Lottie kokosi pitkän hameensa laskokset käteensä ja juoksi Ralphin rinnalla horjahdellen korkeilla kannoillaan, kun he hyökkäsivät huonosti kivetylle puistotielle. Hänen nilkkansa notkuivat hänen painonsa alla, ja toinen käsi sai pidellä kiinni suurta hattua, joka hypähteli toiselta korvalliselta toiselle. Dids kiemurteli maahan mummonsa sylistä ja kiiti kuin pelästynyt kaniini.

"Kiiruhtakaa!" huohotti Ralph. "Kiiruhtakaa!"

He juoksivat mielettömästi kuin koettaisivat joutua estämään matkustajajunan pääsyä särkyneelle sillalle tai paeta tulvaa. Didsin lyhyet sääret väsyivät pian ja alkoivat horjua, vaikka koettivat pysyä mukana.

"Jatka sinä vain Lottien kanssa", huohotti rouva Bascomb Ralphille. "Minä jään Didsin luo."

Ralph nyökkäsi sanomatta mitään ja kiertäen toisen käsivartensa Lottien ympärille kiersi erään nurkan ja hävisi näkyvistä.

Dids pysähtyi heti (ilmeisesti hän ei ollut lainkaan senvuoksi, että itse saisi vielä katsella kulkuetta, näännyttänyt itseään kovalla vauhdilla). "Hyvä! Hyvä! Hyvä!" sanoi hän. "Minä olen niin iloinen, että mammakin saa katsella sitä."

Molemmat jatkoivat matkaansa ääneti umpimähkään, tyynnyttäen hengästyksensä, ja saapuivat pian sivukadulle, jonka kaukaista päätä kulkue juuri oli sivuuttamassa, etäisyyden vaimentaessa torvien epäsoinnut heikosti kuuluvaksi miellyttäväksi soitoksi.

"Mutta pappa ja mamma eivät menneet sinne päin!" huudahti Dids kauhistuneena.

Sama ajatus oli juolahtanut myös rouva Bascombin päähän yhtä kauhistuttavana. He seisoivat liikkumatta paikoillaan tämän uuden iskun musertamana. Ja nyt he näkivät Lottien ja Ralphin tulevan heitä kohti ja kuulivat Lottien sanovan: "Sinä teet aina kaikki väärin. Mikä sinut pani ajattelemaan, että se menisi tämän kautta? Me olisimme ehtineet sen lähelle, jos olisimme menneet Pelhamin puistokatua pitkin. Sinä et koskaan osaa mitään kunnollisesti, et niin mitään. Sinä olit melkein tappaa minut suunnattomalla kiireelläsi tyhjän vuoksi. Ruumistani pakottaa päästä jalkoihin asti. Sinä et koskaan ajattele minua!" Ja sitten kapinoiden äänekkäästi kohtaloaan vastaan: Minulle käy aina näin. Ei mikään onnistu. Nyt olen odottanut viikkokausia tässä kirotussa iänikuisessa mutakaupungissa, missä ei mitään tapahdu..." Hänen silmissään kimalteli oikeita kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen.

Jälleen he tallustelivat kimaltelevaa lunta pitkin kauniissa talvisessa auringonpaisteessa, nuori pari edellä, isoäiti ja pieni lapsi jäljessä. Ilma oli kuin helmeilevää viiniä, kuiva ja kylmä. Puhtaiden lumikiteiden miljoonista särmistä aurinko leimautti heidän silmiinsä lumoavaa loistoaan. Jokaisella hengähdyksellään he vetivät kurjuutta keuhkoihinsa ja hengittivät ilmaan surkeutta.

Äkkiä vaikeni raivoava ääni heidän edellään, sammuen kiukkuiseen hiljaisuuteen, jota kesti iltaan saakka ja joka oli pahempi kuin vihanpurkaukset. Ralph käveli raskaasti, hartiat kumarassa, puolittain napitetun päällystakin laahustaessa ja rypistyessä rumiin poimuihin.

Kun he tulivat kotiin, syventyi hän heti newyork'laisen lehden urheilupalstoihin sennäköisenä kuin ei välittäisi mistään muusta. Lottie meni yläkertaan omaan huoneeseensa paukauttaen oven lujasti kiinni takanaan.

Rouva Bascomb katsoi Didsiin, joka oli jäänyt laiminlyötynä seisomaan halliin päällystakki vielä yllään, lapasiin pistetyt kädet velttoina sivuilla ja mykistynyt ilme kasvoissa. Hän polvistui aukaisemaan lapsen takkia. "Kuulehan nyt, kultaseni, minä menen keittiöön pesemään astioita. Tahtoisitko tulla mukaani sinne puhaltelemaan saippuakuplia? Minä olen piilottanut astiakaappiin sinulle savipiipun ihan sitä varten."

Työskennellen pesupöydän ääressä hän katsahti usein lapseen ja toivoi synkkyyden haihtuvan tunteellisista kasvoista. Mutta vaikka Dids leikki tyynesti tunnin verran, pitäen käsiään lämpimässä saippuavedessä, kohtasi hän isoäidin katseen hymyilemättä ja vakavana, milloin tahansa rouva Bascomb koetti jutella hänelle iloisesti.

Myöhemmin iltapäivällä, juuri ennen illalliskellon soittoa, rouva Bascomb kaipasi Didsiä ja liikkui rauhallisesti huoneesta huoneeseen häntä etsien. Mutta lasta ei näkynyt missään, kunnes hänen isoäitinsä, hakiessaan tarkemmin joka sopesta, sattui avaamaan vaatekomeronsa oven ylhäällä ullakkohuoneessaan. Siellä Dids kyyrötti lattialla kasvot kalpeina.

Kun ovi aukeni, kohotti hän katseensa, jossa ilmeni hirvittävää, hysteeristä pelkoa. Hänen silmänsä kirkastuivat hieman, kun hän näki isoäitinsä. "Älä sano mitään mammalle! Älä sano mammalle!" hätäili hän äänekkäästi kuiskaten. Lapsen ulkomuoto pelästytti rouva Bascombia. Hän meni huoneensa ovelle, sulki ja lukitsi sen ja palasi sitten Didsin luo, kumartuen hänen puoleensa. "Mikä nyt on hätänä kultaseni?" sanoi hän tyynesti. "Ehkä mummo voisi laittaa kaikki kuntoon jälleen."

Lapsi tarttui hänen käsivarteensa linnunkynsiä muistuttavilla jäykillä sormillaan ja hoki vain: "Älä sano mitään mammalle. Älä sano mammalle."

Rouva Bascomb nosti hänet syliinsä ja huomasi silloin syyn hänen pelkoonsa. Puvun etupuolessa oli pitkä risalaitainen repeämä.

"Ah", sanoi hän katsellen sitä, "kuinka sinä revit sen, Dids?" Hän tunsi puvun liiankin hyvin, koska sen hinta oli ollut syynä räjähdykseen Lottien ja Ralphin välillä.

Dids sanoi kalpeitten huulien liikkuessa jäykästi: "Mamma sanoi hakevansa poliisin pistämään minut linnaan, jos revin tämän puvun. Mutta se ei ollut tahallista. Niin juuri, en osannut aavistakaan, kun äkkiä kuulin sen repeävän ja kun..."

"Minä kyllä korjaan sen entiselleen", sanoi rouva Bascomb ja laski lapsen vuoteelleen, riisuen puvun hänen yltään. "Minä tuon sinulle toisen ja korjaan tämän tänä iltana. Kyllä minä osaan."

"Ethän sinä kerro mitään mammalle? Hän on niin raivoissaan jo. Hänestä tuntuu niin pahalta kun hän ei saanutkaan nähdä kulkuetta."

"En minä kerro hänelle", vastasi rouva Bascomb vakavasti.

"Ethän sinä anna poliisin viedä minua?"

"En minä anna viedä."

Lapsen kasvot rauhoittuivat, ja hänen päänsä vaipui pielukselle.

Kun rouva Bascomb meni alakertaan,- kohtasi hän Lottien, joka tuli kylpyhuoneesta ja silmäsi anoppiansa tylsästi. Miellyttämishalu oli haihtunut hänen kasvoistaan ja sen mukana kaikki ruumiillinen viehkeyskin. Hän näytti yhtä liimamaisen tympäisevältä kuin kuollut kala. Kun rouva Bascomb huomautti hänelle varovasti, että hän luuli lumisateiden vielä jatkuvan, ei hän saanut vastausta ja sitten ovi paukahti jälleen kiinni, kun Lottie meni takaisin omaan huoneeseensa.

Didsin huoneen valkoisesta lipastosta rouva Bascomb otti toisen pienen puvun, ja piilottaen sen käsivarrelleen parin puhtaan pyyheliinan alle pelosta, että Lottie sattuisi tulemaan äkkiä näkyviin ja kysymään, mitä hänellä siinä oli, hän palasi yläkertaan.

Vuoteessa lepäävä väsynyt lapsi oli jo nukkunut. Hän makasi niin hervotonna ja liikkumatta kuin olisi kuollut. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat kalpeat, tunteellinen suu oli hieman raollaan, ja raskaiden, ummistuneiden luomien alustat olivat sinertävät.

Kun hänen isoäitinsä katsoi häneen ääneti, kuuli hän sydämessään äänen sanovan: _"Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmin kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut, joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään."_

XXIII

Niin, oli sellaisiakin aikoja, jolloin rouva Bascomb meni vuoteeseen, tuntien — ei entiseen kiihkeän vihaiseen tapaansa, vaan tarkasti ajattelevana, vakavana ihmisenä — että paras, mitä hän voi tehdä pienen Didsin hyväksi, oli puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja hypätä hänen kanssaan jokeen siihen paikkaan, missä se virtasi syvinnä, vaahtoisana ja pyörteisenä Pelhamin puistokadun sillan alla.

Mutta hän ei tuntenut aina näin. Ihmissielulla on yhtä monta eri tapaa laskea maahan taakkansa kuin elämässä on öitä. Hän pelkäsi usein mennä yöksi pieneen ullakkohuoneeseensa, mihin hän tunsi päivän kaikkien mielenliikutusten kokoontuneen synkäksi pilveksi odottamaan hänen tuloaan, ja kuitenkin oli toisia iltoja, jolloin hän riisuutuessaan ihmetteli itsekseen, miksi hän otti asiat niin traagilliselta kannalta, sanoi olevansa tyhmästi vaikutuksille altis ja hermostunutkin ja päätteli, että vähemmän hermostunut jännitys ja suorasukaisempi takertuminen hyväluontoiseksi tekisi tilanteen siedettäväksi, ilman erikoista traagillisuutta. "Mikä minua vaivaa, niin että lamaannun ja käyn toivottomaksi? Missä on tahdonvoimani? Entä rohkeuteni? Minä jaksan varmasti yhtä paljon kuin Lottie. Tiedänhän tarkasti sen, mitä tahdon, ja olen valmis maksamaan siitä millaisen hinnan tahansa. Luonnollisesti voin sen saavuttaa. Huomenna aloitan kaikki uudestaan, ja tästä alkaen vallitsee täällä minun moraalinen ilmapiirini eikä Lottien. Yksi ainoa sydämellinen nauru puhdistaa ilmaa enemmän kuin kaikki hyvät tarkoitukset."

Mutta ajan oloon hän huomasi, että Lottien moraalinen ilmapiiri oli samanlainen kuin hänen käyttämänsä hajuvesikin, paljon läpitunkevampi ja tarttuvampi kuin puhdas ilma voi olla. Ehkä olisi hyvä nauru puhdistanut ilmaa. Vaikeus oli siinä, että tuskin voi vetäistä keuhkoihinsa tätä ilmaa kylliksi lyhyellekään naurahdukselle.

Melkein heti palaamisensa jälkeen hän oli ajatellut kylmästi ja harkitun tarmokkaasti, mikä oli suuresti eronnut hänen entisistä kiihkeistä vihanpuuskistaan: "Tässä ei ole muuta tehtävää kuin vastustaa Lottieta hänen omilla aseillaan, käyttäytyä yhtä väkivaltaisesti kuin hänkin, vieläpä pahemminkin. Vastustaa kulloinkin tarmokkaasti hänen hirmuvaltaansa."

Ennenkuin hän luopui tästä menetelmästä, oli täytynyt kestää kaikkein pahimpia päiviä; silloin oli kuulunut vain vihaisia ääniä, melua, syytöksiä, sellaisia kauheita, hirvittäviä sanoja, joita rouva Bascomb ei ollut uskonut kenenkään inhimillisen olennon voivan ääneen sanoa toiselle, riitoja, joissa rouva Bascomb uskomattomaksi kauhukseen menetti kaiken persoonattoman harkintansa tehon, menetti niin kokonaan malttinsa, että huomasi voivansa riidellä yhtä tulisesti ja raa'asti kuin Lottiekin.

Alussa oli pieni Dids ollut traagillisesti herkkä molempien naisten raivolle. Mutta toisina aikoina ja erittäinkin sitten, kun hän oli paremmin tottunut näihin kotimyrskyihin, lapsi oli kyynillisen välinpitämätön heidän riidoistaan, katsellen heidän kasvojaan kylmästi ja alkaen ovelasti kiihoittaa heitä toisiaan vastaan. Rouva Bascomb ei voinut milloinkaan unohtaa erästä sateista huhtikuun iltapäivää, jolloin hän istuessaan Lottien kanssa kuistilla oli vastustanut miniänsä pahantuulisuuden puuskia vielä kiihkeämmällä purkauksella. Kun heidän kiistansa aina yltyivät niin nopeasti kuin ruuti syttyy, oli silloinkin heti noussut syytteiden myrsky jonka keskelle Dids oli äkkiä ilmestynyt ja välittämättä lainkaan heidän vihaisista äänistään ojentanut pienen kätensä ilmaan samalla kun oli katsellut kysyvästi taivaalle: "Eihän siellä sada ollenkaan", oli hän sitten sanonut itsekseen ja rauhallisen tyytyväisesti mennyt hakemaan nukkejaan pienelle kävelyretkelle.

Rouva Bascomb ei tiennyt, mikä hänestä oli kauhistuttavampaa, lapsen kärsiminenkö heidän riidoistaan, hänen paatumuksensa niitä kohtaan, vai se viekas oveluus, jota hän alkoi näyttää järjestäessään omaa pientä piilotettua elämäänsä heistä huolimatta.

Mitä Ralphiin tuli, niin hän asettui vilpittömästi perinnäiselle miehiselle kannalle, ollen puolittain huvitettu, puolittain järkytetty ja kerrassaan halveksivasti syrjään vetäytyvä naisväkensä riidoista. Milloin tahansa äänet kovenivat, ponnahti hän pystyyn, painoi hatun päähänsä ja katosi nähtävästi johonkin biljardisaliin tai muuhun samantapaiseen miesten turvapaikkaan, jättäen äitinsä ja vaimonsa selvittelemään välejään. Nämä olivat sellaisia iltoja jolloin rouva Bascomb laskeutui vuoteelleen nöyryytettynä olentonsa viimeistä kuitua myöten.

Kuinka pitkälti häneltä kului aikaa, ennenkuin hän vähääkään käsitti! Kului monen monta viikkoa, ennenkuin hän ymmärsi sen, minkä olisi pitänyt heti olla selvää, jos hän vain olisi sitä ajatellut, ettei hän koskaan onnistuisi väkipakolla, koska väkipakko ja viha eivät vahingoittaneet mitään sellaista, mille Lottie antoi arvoa, vaan olivat liiankin kohtalokkaita sille päämäärälle, jota Didsin isoäiti koetti saavuttaa. Oikeastaan Lottie nautti tästä vilkkaiden väittelyiden ajanjaksosta. Se oli tervetullut keskeytys hänen sisäisen elämänsä yksitoikkoisuuteen. Sellainen riita, jossa vihaiset sanat lentelivät kuin myrkytetyt nuolet ja jota sitten seurasi kyyneleinen, tunteellinen sovinto (Dids kutsuttiin aina katselemaan molempia draamallisia vaiheita) — sellainen myrsky vaikutti Lottieen samalla tavalla kuin nouseva, raju ukonilma tukahduttavaan päivään.

Rouva Bascombille selvisi vihdoin, ettei hän voisi suojella Didsiä taistelemalla hänen ympärillään sen paremmin kuin voisi varjella kauniita nuoria taimia kasvavaa puutarhatilkkua ottamalla osaa kaikkialla sen alueella tapahtuvaan kovaan painiskeluun. Sillä ei olisi väliä, kumpi voittaisi, koska kuitenkin kaikki nuoret taimet katkeisivat ja tallautuisivat kuraan jalkojen alle. Hän teki nyt äärettömästi paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Hänen olisi ollut parempi pysyä poissa kuin tulla synkistämään Didsin elämää nykyisellä tavallaan.

Hän keskeytti, henkeään pidättäen ja mietiskeli tarkasti. Ellei väkivaltaisella vastustuksella, niin kuinka sitten?

Hänen täytyi keksiä jokin keino piakkoin, tai se olisi liian myöhäistä, sillä Dids kokosi mieleensä terveen nuoruuden ahneudella kaiken tarjotun elämänviisauden, jossa oli niin paljon myrkyllistä. Asiat olivat nyt paljoa pahemmalla kannalla kuin ensimmäisenä vuonna, joka rouva Bascombin mielestä oli ollut niin sietämätön. Silloin oli tarvittu vain pitää Didsin turvatonta pikku ruumista puhtaana ja hyvin ruokittuna. Sen vuoden surkeus oli johtunut rouva Bascombin suuttumuksesta sen johdosta, mitä hänelle _itselleen_ tapahtui. Nykyinen rouva Bascomb muisteli tätä suuttumusta epäilevän hämmästyneenä. Kuinka se oli saattanut tuntua niin tärkeältä? Hän oli ollut kuin nainen, joka on huolissaan kuoleman portille joutuneesta lapsesta, mutta samalla on levoton jonkun nauhan väristä tahi hihan laskoksesta.

Mutta nytkin, kun hän jo aikoja sitten oli vapautunut sellaisista huolista, nyt kun hän enää tuskin muistikaan, että joskus oli välittänyt sellaisista pikku asioista, hän tunsi olevansa yhtä avuton, koska vaara nykyään oli niin paljon uhkaavampi. Hän oli näkevinään Didsin ja itsensä hiekkakuopan pohjalla, jonka laidat liukuivat hitaasti alaspäin peittääkseen heidät. Jokainen liike, jonka hän teki viedäkseen lapsen turvaan, vyörytti musertavia kasoja heidän päälleen yhä peloittavammin ja nopeammin. He säilyttivät horjuvan tasapainonsa vain silloin, kun hän pysyi hengähtämättä paikallaan eikä tehnyt mitään.

Mutta hän ei ollut palannut Harristownista Gilmanvilleen jättääkseen kaikki sikseen. Ei mitään ollut saatu aikaan Didsin tietoisen elämän neljänä vuotena, ja lapsi oli jo puolittain hautautunut. Jokainen uusi, pienen tytön tyynesti lausuma valhe, jokainen oikein jäljitelty raaka äänenpaino, jokainen hermostuneen väsymyksen tai kiihkon purkaus ja uuden salaisen sairaloisen pelon paljastuminen lapsen sisäisessä elämässä herätti isoäidissä suunnatonta kauhua. Hän haki siihen apua yhä kiireemmin, yhä levottomammin... eikä keksinyt mitään.

Kuuden kuukauden kuluttua hän tunnusti itselleen, ettei hänen palaamisensa ollut saanut aikaan muuta kuin että Dids nyt sai useammin kylpeä, tavallisesti söi terveellisempää ruokaa ja meni säännöllisemmin nukkumaan. Hän ei tiennyt, pitikö raivota vai itkeä sen tosiseikan vuoksi, että tämä lievä, lapsen elämän pelkkä ruumiillinen parantuminen oli saanut aikaan niin suuria ihmeitä hänessä. Tytön sairaloisuus ja kuoppasilmäisyys olivat kadonneet samoin kuin selittämättömän lievän kuumeen täyttämät päivätkin. Hänen ruumiinrakenteensa oli nyt täysin vankka, ja ihmeteltävän pirteänä hän sai vaikutuksia uusista oloistaan. Hänen käyntinsäkin oli nyt erikoista. Hän ei enää kävellyt laahustavalla täysikasvaneiden ihmisten tavalla, mikä on niin vastenmielistä normaalisissa pikku lapsissa, vaan loikki, hyppeli ja juoksi varpaisillaan kuin varpunen.

Tohtori Dewey, kohdatessaan hänet joskus kadulla isoäidin seurassa, tarkasteli häntä kiireesti kuin hyväntahtoinen tonttu, ottaen hänet syliinsä ja kääntäen kaksin kerroin hänen silmänsä aliluomen voidakseen tarkastaa silmämunuaisten väriä, vilkaisten myös korvalehtien väriin, ja kieleen ja tunnustellen käsivarsia ja sääriä. Tyttösessä tapahtunut muutos, sanoi hän, oli yhtä hämmästyttävä kuin mieluinenkin hänelle. "Minä olin luullut häntä kovin heikoksi lapsukaiseksi", selitti hän rouva Bascombille. "Mutta hän näyttää päässeen siitä eroon mainiosti. Varmaankin hän nyt saa terveellisempää ravintoa ja nukkuu enemmän eikä pääse niin usein eläviinkuviin." Hän laski lapsen maahan, käski hänen juosta katselemaan leikkikalukaupan ikkunaa ja lisäsi sitten isoäidille: "Ehkä hänelle ei myöskään enää sanota niin usein, että mörkö tulee ottamaan hänet. Kuulkaapa, sillä tyttösellä on varmaan yhtä luja ruumiinrakenne kuin hevosella, koska hän suoriutui hengissä kaikesta siitä, mitä hän sai kestää jonkun aikaa." Ja hän jatkoi vanhan lääkärin rehelliseen, alistuvaiseen tapaan: "Mutta, Jumala paratkoon, melkein kaikkien lastenhan täytyy kestää samaa."

Kun rouva Bascomb toivottomuudessaan vihdoin koetti värvätä Ralphia apulaisekseen, huomasi hän poikansa olevan yhtä mieltä lääkärin kanssa siitä, että heidän elämänsä oli suunnilleen tavallista ja että Didsin mahdollisuudet olivat yhtä hyvät kuin useimpien muidenkin lasten... "tarpeeksi hyvät, keskinkertaisen hyvät", kuului hänen lausuntonsa. Vaikka Ralph nähtävästi ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänen äitinsä puhui, ei hän käynyt ärtyiseksi eikä maltittomaksi, kun hänelle koeteltiin selittää tilannetta. Rouva Bascombia oli hämmästyttänyt se, että senjälkeen kun hän oli luopunut huvittelemasta, mitä hänellä oli oikeus vaatia Ralphilta, tämä osoittikin hänelle paljoa enemmän suopeutta ja luontevaa herttaisuutta kuin koskaan ennen. Mitä tahansa se lienee ollutkaan heidän välillään pakottamassa heitä kohtelemaan toisiaan väärin, se oli haihtunut samalla kuin monet muutkin entisen elämän kahnaukset.

Katsoen nyt äitiinsä sohvalta, jolla hän lepäili velttona sanomalehti kädessään, hän kuunteli värähteleviä, levottomia sanoja kärsivällisesti, mutta hyvin vilpittömästi hämmästyneenä.

"Joutavia, äiti, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Me tulemme nyt toimeen mainiosti, kun sinä olet palannut hoitamaan asioita ja pitämään jonkinlaista komentoa talossa. Me olimmekin todella helisemässä yhteen aikaan. Lottie ei ole mikään kokki eikä ole edes teeskennellyt olevansa. Mutta nyt, mikä nyt on hätänä? Katsoppa vain Didsiä. Hän on yhtä tukeva kuin hirsireki."

Kun hänen äitinsä koetti epäröiden ja häpeillen kuvailla sanoilla, mitä he kokivat joka päivä, ei hän ymmärtänyt sitä niinkään hyvin. "Ah, joutavia, me tulemme toimeen mainiosti! Paitsi silloin, kun sinä ja Lottie olette tukkanuottasilla. Minun täytyy sanoa, että sinä olet naurettava, kun viitsit riidellä mielipiteistä. Minä olen huomannut sinun pitävän puoliasi aika hyvin enkä olisi voinut uskoa mahdolliseksi, että voit riidellä niin kovasti, kuin joskus teet. Meidän pienet riitamme, Lottien ja minun, eivät vedä sille vertoja. Me elämme samalla tavalla kuin muutkin myötä- ja vastoinkäymisessä. Mitä sinä odotat? Mehän olemme vain inhimillisiä, vai mitä? Minä menetän kyllä usein malttini, tiedän sen. Ja samoin on Lottienkin laita, mutta mitä sillä on väliä? Ihmisten täytyy tottua siihen. Elämämme on tarpeeksi hyvää, vieläpä keskinkertaista parempaakin. Eihän voi toivoakaan, että Lottien lainen sievä nainen pysyisi kotona alituisesti. Ja hän ihailee Didsiä. Sinähän tiedät, kuinka suunniltaan hän on Didsin sairastuessa. Sinä otat asiat liian vakavasti, äiti, niinkuin aina ennenkin. Dids häärää kyllä ja kasvaa suureksi samalla tavalla kuin muutkin. Hänestä tulee kyllä kunnon tyttö."

Hän keskeytti nähdäkseen, oliko puheellaan saanut äitinsä sellaiseen mielentilaan, että voisi jälleen hyvällä omallatunnolla ruveta lukemaan lehteään, mutta huomasi harmikseen äitinsä näyttävän paljoa järkkyneemmältä ja jännittyneemmältä kuin koskaan ennen. "Voi voi, naiset ovat ihan mahdottomia!" ajatteli hän nousten istualleen sohvalle ja laskien kätensä äidin olalle samalla tavalla kuin mies painaa tyynnyttävän, hallitsevan kätensä vikurihevosen lautasille, kun se värähtelee ja rimpuilee tyhjästä. "Kuulehan nyt, äiti", huomautti hän vakavasti, "koeta tyyntyä. Täällä ei ole mitään hätää, ellet vaadi liikoja. Sinä olet menettänyt oikean mittakaavan, siinä kaikki. Dids on kiltti pieni tyttönen ja niin taitavakin, että hei vain! Minäkin ajattelen Didsiä hyvin paljon. Mutta koko maailma ei silti pyöri vain hänen tähtensä. Hän ei ole mikään taivaallinen olento, ja jos hän olisi, ei hän kuuluisi meidän perheeseemme. Hän kasvaa suureksi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, ja sinähän tiedät lasten aina tekevän niin. Mitä tuollaiset turhat oikut sillävälin hyödyttävät?"

Hänen äitinsä tarttui hänen käteensä, kuten naiset tekevät, tunteakseen ainakin ruumiillista läsnäoloa. "Älä puhu sillä tavalla, Ralph!" huudahti hän. "Minä en voi sietää sitä." Hän ei voinut hillitä ääntään kirkumasta ja vapisemasta, vaikka tiesi sen olevan Ralphille vastenmielistä. "Sinä et ole voinut lainkaan ajatella sitä, mistä nyt puhun. Se ei johdu siitä, että pitäisin Didsiä taivaallisena... vaan siitä, että hän on vielä vallan lapsi... kokonaan riippuvainen meistä... avuton. Eihän sovi, että annamme hänelle vain lähinnä parasta... tai vielä huonompaa... mistä ei ole liian paljon vaivaa... vaikka hänen pitää saada niin hyviä mahdollisuuksia kuin suinkin voimme hankkia hänelle... ei senvuoksi, että hän on Dids... vaan siksi, että hän on lapsi, kuten muutkin lapset. Se on kasvatuksen periaate. Ellemme me edes koeta antaa lapsille kaikkein parhainta, mitä... meidän pitää ainakin koettaa... me teemme väärin, jos tyydymme..."

Kuinka hän voisi olla johdonmukainen? Kuinka hän voisi lopettaa monet lauseensa, kun hän näki puolittain kunkin läpi, ettei se saavuttanut Ralphia, ettei se saanut olinsijaa hänen mielessään? Jokainen lause piti heittää kiireesti syrjään ja aloittaa uusi, mutta se oli turhaa. Ralph ei kuullut muuta kuin hänen sekavuutensa, minkä vuoksi äidistä ei tarvinnut välittää; hän ei nähnyt muuta kuin että äiti juuri nyt, kun hänen pitäisi lukea lehteään, oli ärtyisällä, levottomuutta herättävällä tuulella.

Ralph keskeytti nyt hänet taputtaen hänen kättään: "Kas niin, kas niin, äiti, älähän hermostui Älä lainkaan hermostu, (Hän puhui nyt sillä tavalla kuin olisi sanonut: "So, tyttöseni! Hiljaa nyt! Hiljaa!") Äiti, sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä senvuoksi voi... _oliko tuo puhelin?_"

Hän ponnahti lattialle yhdellä hyppäyksellä kuin olisi odottanut soittoa. Hänen äitinsä seurasi häntä halliin ja pysähtyi hänen taakseen odottamaan, voidakseen jatkaa esitystään. Ralph ei ollut vielä alkanut ymmärtää, ei ollut edes kuunnellutkaan häntä. Hänen täytyi saada poikansa harrastus vireille.

Hän kuuli Ralphin lausuvan hämmästyneellä, kauhistuneella äänellä: "Johan nyt jotakin, mies! Neljäneljättä kahdeksaa vastaan. Mitä ihmettä on tapahtunut meidän joukkueellemme?"

"Pelasiko Gubleman puolustajana!"

"No, taivaan nimessä, miksi ei?"

"Hitto vie, se ei ole mikään syy!" Hänen niskansa kävi ihan punaiseksi.

"Se hongankolistaja! Mitä se häneen kuului?" Ralphin vapaa käsi puristautui nyrkkiin ja huitoi ilmassa raivoisasti korostaakseen asiaa.

Silloin se heikko kaukainen ääni, jota rouva Bascomb kuuli purkautuvan puhelimesta, lasketteli kirkuen muutamien hetkien aikana tulemaan niin vuolaan selostuksen, että Ralphin koko ruumis kävi tarkkaavaiseksi kuin väijyvän, metsästävän eläimen.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuntui kuin metsästävä eläin olisi hypännyt.