Part 15
"Sinä kai menet naimisiin minun kanssani, kun olet kasvanut suureksi, vai mitä, Dids?" sanoi vilkas nuori mies, nojautuen pöydän yli ja kiertäen käsivartensa pikku tytön kaulaan.
"Sano hänelle, että sinä aiot pyydystää itsellesi kauniimman miehen kuin hän on", huusi Lottie nauraen.
"Minä aion saada sellaisen miehen, jolla on äärettömän paljon rahaa", ilmoitti Dids odottamatta, sellaisen lapsen kujeilevaan, itsetietoiseen tapaan, joka tietää sanoneensa jotakin oikein naurettavaa.
Lottie ja nuori mies saivat suonenvetokohtauksia ja katsoivat toisiinsa nauraessaan.
"Vai aiot sinä pyydystää sellaisen miehen, jolla on paljon rahaa", sanoi nuori mies. Hän huusi eräälle toiselle apulaiselle: "Täällä on muuan nuori neiti, joka aloittaa varhain. Hän sanoo hankkivansa itselleen miehen, jolla on paljon rahaa."
Dids katseli kuulijakuntaansa, lapsellisten kasvojen loistaessa tyydytetystä turhamaisuudesta. "Niin, saatte lyödä vetoa, että minä teen sen", vakuutti hän.
"Mutta sinähän tahdot, että hän olisi kauniskin", sanoi soodan tarjoilija, valaen syvälle hänen kosteihin silmiinsä oman katseensa likaisia tietoja. "Et suinkaan sinä haluaisi suudella ketään rumaa miestä, vai mitä?"
"Minä en halua suudella häntä ollenkaan", sanoi Dids nenäkkäästi. "Minä en tahdo suudella, en muuta kuin naimisiin hänen kanssaan."
Tämä kiinnitti Lottien ja nuoren miehen hilpeyden taas hillittömäksi. He tahrasivat Didsin mielikuvitusta, hokien hänelle vakaumustaan, että hän oli koko maan sukkelin lapsi, ja nauttien ahneesti hänen viattomuudestaan toistelivat yhä: "Minä en tahdo ollenkaan suudella, mennä vain naimisiin hänen kanssaan."
Lottie sanoi hellästi: "Hän on juuri tulossa siihen ikään, jolloin hänen seurastaan on suurta huvia. Lapset tuottavat hirveää rasitusta ollessaan ihan pieniä — tuntuu kuin ei sitä aikaa voisi mitenkään kestää. Mutta kun he kehittyvät niin viisaiksi, että alkavat huomata, mitä maailmassa tapahtuu, on heistä vähän hauskuuttakin. Minäpä kerron teille erään asian: Minä aion pitää häntä kotona poissa koulusta toverinani niin kauan kuin suinkin — ainakin niin kauan, kunnes hän tulee kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanhaksi. Se on parempi hänelle. Lapset oppivat siten enemmän. Eikö hän teidänkin mielestänne opi paljon enemmän liikkuessaan näin kaupungilla minun kanssani ja kuunnellessaan ihmisten puheita kuin jossakin hirvittävässä luokkahuoneessa, missä komenteleva vanhapiika määräilee kaikki hänen hommansa?"
"Varmasti hän oppii enemmän", vastasi nuori mies, hieroen kädellään Didsin niskan satiininhienoa ihoa ja työntäen sormensa hänen pukunsa kauluksen alle. "Varmasti hän oppii paljon enemmän."
"Komenteleva vanhapiika", toisti Dids peläten, että hänet unohdettaisiin.
"Minä säälin aina sellaista tyttöä, joka on saanut käydä koulua liian paljon", jatkoi Lottie. "Se tekee heistäkin jonkunlaisia opettajia. Miehet eivät välitä sellaisista naisista, jotka tietävät liian paljon."
"Luulenpa miesten aina tulevan pitämään teidän tyttärestänne, olkoon hän muuten millainen tahansa", sanoi apulainen hiljaa erityisellä äänenpainolla ja katsoi Lottien silmiin.
Juuri silloin sattui Dids, joka vääntelehti tuolillaan, huomaamaan rouva Bascombin myymälän toisessa päässä ostamassa hammastahnaa. "Hei, mummo!" huusi hän.
Lottien kasvot synkistyivät harmista ja hämmennyksestä. Hän syventyi selvästi heti heidän välisensä etäisyyden arvioimiseen, koettaen ratkaista oliko hänen anoppinsa mitään kuullut. Mutta rouva Bascomb heltyi melkein kyyneliin saakka siitä, ettei Didsin ilme vähääkään muuttunut. Tyttönen oli pikemminkin mielissään saadessaan uuden katselijan kekseliäisyydelleen ja haki mummonsa silmistä ylistystä yhtä luonnollisesti ja pelottomasti kuin nuoren miehen taholta, ihan yhtä vilkkaasti ja viattomasti.
Hän oli vielä niin pikkuruinen lapsi.
Rouva Bascomb tajusi, että arvostelevasta sanasta tai katseesta seuraisi kokonainen vyöry äreää pahaatuulta, minkävuoksi hän tekeytyi hyvin pieneksi ja rauhalliseksi ja sanoi ystävällisesti: "Ah, sinäkö siellä oletkin, Lottie!" ja sitten: "Kuuleppas, Dids, pidätkö sinä enemmän punaisista kuin sinisistä hammastahnaputkista?"
Uhkaava vyöry keinui paikallaan vaarallisen silmänräpäyksen, mutta ei lähtenyt liikkeelle.
"Kas vain, mamma", sanoi Lottie suopeasti nähdessään, ettei hänelle tehty muistutusta sopimattomasta käytöksestä. "Minä luulin teidän olevan vielä koulussa. Kello ei ole neljääkään." Hän maksoi laskunsa ja lähti liikkeelle liittyäkseen rouva Bascombiin, katsellen samalla syrjästä myymälän kuvastimiin ja korjaten hattunsa asentoa. Hän tarkasteli itseään tyytyväisenä ja kuitenkin peläten. Kun hän kääntyi sivuttain, näytti hänen vartalonsa paksunneen peloittavasti. "Minä alan todellakin lihoa liiaksi", mumisi hän. "Minun pitää kai ruveta noudattamaan määrättyä ruokajärjestystä."
Hän sanoi sen melkein joka päivä nykyään.
"Kuinka paljon nuo sokeroidut hedelmät maksavat?" kysyi hän samalta apulaiselta, joka kääri paperiin rouva Bascombin ostamaa hammastahnaa. "Ovatko ne todella tuoreita? Viimeiset täältä ostamani olivat niin vanhoja kuin vuoret", ja sitten: "No niin, minä koetan jälleen. Punnitkaa minulle pari naulaa, olkaa niin hyvä."
Hän lisäsi: "Kuulkaahan nyt, mamma, maksakaa nuo hedelmät samalla kun maksatte omatkin ostoksenne. Minä unhotin, että olenkin jo tuhlannut melkein kaikki mukaani ottamani rahat. Minä maksan takaisin heti, kun pääsemme kotiin."
Raitiovaunussa kotimatkalla oli niin vähän vapaita paikkoja, että heidän pieni seurueensa hajaantui. Rouva Bascomb istuutui lähelle ovea nostaen Didsin polvelleen. Lottie istui vaunun etuosassa, pitäen jo avattua makeislaatikkoa sylissään.
"Kuulehan nyt, mummo", sanoi Dids painautuen lujemmin häneen, "etkö sinä voisi jatkaa sitä satua? Sinä jäit kesken äärettömän jännittävässä paikassa."
"Kyllä minä voin", sanoi rouva Bascomb, katsoen tummiin silmiin, jotka kimaltelivat kirkkaina ja vakavina jalopiirteisen otsan alla. "Mehän olimme siinä paikassa, emmekö olleetkin, missä Kaunotar oli löytänyt kuvatuksen, joka makasi palatsin puistossa ruohikolla kuolemaisillaan?"
"Niin, niin", vastasi Dids kiihkeästi, "ja mitä sitten tapahtui?"
"No niin, kun Kaunotar näki, kuinka surullisesti se katsoi häneen ja kuinka hirvittävän sairas ja heikko se oli, unhotti hän kokonaan, että se oli karvainen ja raaka ja hirveä, muistaen vain, kuinka hyvä se oli ollut hänen isälleen ja hänelle, kuinka ystävällinen ja hiljainen ja surullinen... pyytämättä koskaan mitään itselleen. Ja nyt hän oli syynä sen kuolemaan!"
Didsin silmät olivat kuin kiinni naulatut sadunkertojaan. Hän kumartui nyt selvästi itsekin kuolevan Kuvatuksen puoleen, istuen ihan liikkumatta, kauniin säälinilmeen levitessä hänen kasvoilleen. Hän oli nyt kaukana raitiovaunusta ja soodavesi suihkusta. Hän oli yhä pikkuruinen tyttönen.
"Kaunotar riensi sinne, missä se makasi, ja polvistui sen viereen, kiertäen käsivartensa sen kaulalle ja kuiskaten: 'Ah, rakas, rakas Kuvatus, älä kuole! Älä kuole! Minä rakastan sinua! Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Ja mitä sinä luulet silloin tapahtuneen?'"
Didsin silmät suurenivat, ja hänen huulensa raottuivat hieman.
"Ne sanat ehtivät tuskin lipsahtaa hänen huuliltaan, kun Kuvatuksen karvainen ja raaka ja kummallinen ulkomuoto muuttui kokonaan... parissa silmänräpäyksessä haihtui kaikki, ja siinä hänen edessään seisoi kaunis nuori prinssi puristaen hänen kättään ja katsoen häneen Kuvatuksen hellillä silmillä, jotka eivät enää olleet lainkaan surulliset, vaan hyvin onnelliset. Hän oli koko ajan ollut lumottuna sellaiseksi hirveän näköiseksi olennoksi, ja Kaunotar oli rikkonut lumouksen rakastamalla häntä, ja se vapautti hänet siitä."
"Aah!" sanoi Dids, hengähtäen syvään huojennuksesta. "Se oli hyvä, minä niin pelkäsin hänen kuolevan. Voi, minä olen niin iloinen, kun Kaunotar sai hänet sittenkin taas ihmiseksi!" Hän hymyili kirkkaasti mummolleen sitä kaunista hymyä, jonka oli saanut lahjaksi toiselta kauniilta ja voimakkaalta hengeltä. Hän oli vielä sellainen kultainen pieni tyttönen.
Mutta hän ei pysyisi pikku tyttönä enää pitkää aikaa.
Rouva Bascomb puristi pientä lapaseen pistettyä kättä omassaan ja istui hiljaa sydämensä täyttyessä rakkaudella ja tuskalla.
* * * * *
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin rouva Bascomb, joka oli jäänyt Didsin luo Ralphin ja Lottien mentyä eläviinkuviin, hankasi ruokasalin lattiaa, Didsin asetellessa seuraavassa huoneessa nukkejaan nukkumaan sohvalle. Tyttönen jutteli niille yhtä mittaa, riisuessaan niitä. "Sinä olet ollut pahankurinen tänään, Tilda, ja minä olen aikonut kertoa siitä isällesi, että hän antaisi sinulle kyytiä." Nukke sanoi nähtävästi jotakin ääneen hänen korvaansa, mihin hän vastasi suopeasti: "No niin, minä en tee sitä tällä kertaa, mutta ellet sinä ole kiltimpi huomenna, vien sinut sairaalaan, ja hoitajatar saa piiskata sinua ja sitoa sinut vuoteeseen kiinni eikä hän saa antaa sinulle mitään syötävää, paitsi hirveitä lääkkeitä satoina vuosina."
"Ah, Dids kultaseni, sinä et saa kertoa vauvoillesi sellaisia juttuja. Sairaaloiden hoitajattaret ovat hyvin kilttejä kaikille sairaille lapsille."
"Niin mamma kertoi minulle", sanoi Dids kohottaen kirkkaan katseensa mummoon. "Hän sanoi minulle eilen, kun suuttui minuun."
"Olitko sinä ollut pahankurinen?" kysyi rouva Bascomb.
"Kyllä, mutta minä en osannut sen paremmin. Rouva Flacker kysyi minulta, oliko mamma käynyt Hargreaven rohdoskaupassa eilen, ja minä sanoin: "Kyllä, me käymme siellä melkein joka päivä. Minä en _tiennyt_, ettei mamma halua, että rouva Flacker sen tietäisi. Mamma sanoo rouva Flackerin suuttuneen siitä, että soodan tarjoilija on jättänyt Minnie Flackerin, joka ennen seurusteli hänen kanssaan. Minä lupasin mammalle, etten tee sitä enää, eikä hän edes läimäyttänyt minua."
Dids palasi nukkeinsa luo.
"Marta Ann", äänsi hän selvästi, "sinun pitää istua sievemmästi kuin nyt, jos joskus suuremmaksi tultuasi aiot pyydystää itsellesi miehen. Sinun pitää tietää, kuinka sinun pitää viitata heille oikealla tavalla, ennenkuin he vähääkään välittävät sinusta."
Sitten ottaen yöpukuisen nuken syliinsä hellästi hän mumisi: "Mutta mamma rakastaa sinua sittenkin, Marta kultaseni. Mamma laulaa sinulle sievän kehtolaulun ja tuudittaa sinua hellästi."
Pieni suloinen ääni täytti hiljaisen huoneen hyräilyllään. Hän lauloi seuraavan kehtolaulun:
"Eipä huolta ollenkaan, miljonäärin kyllä saan. Kun hän kuolee, itken kai, sitten toinen minut nai."
Kun vauva nukkui, laski hän sen sohvalle hiljaa ja otti Tildan syliinsä. "Haluaisitko, että lausuisin sinulle erään runon, jonka mummo opetti minulle, Tilda?" kysyi hän nukelta mumisten.
Rouva Bascomb seisoi hiljaa paikallaan kuunnellen:
"Tyhmä Simon meni kalaan, saadaksensa sieltä valaan; vesi äidin rainnan täyttää, kala sieltä päätään näyttää. Sen hän pyytää, suurisuisen; äiti hakee laudan puisen, kalan perkaa, pataan heittää, illallisen siitä keittää."
Hän katsoi hieman levottomasti mummoonsa ja sanoi: "Minä tiedän, ettet sinä kertonut sitä minulle ihan näin, mutta minä ajattelin Tildan pitävän siitä enemmän tällaisena. Minä tiedän, että hän olisi tullut niin pahoilleen, ellei Simon raukka olisi saanut mitään."
Hänen kasvoissaan oli jälleen kaunis sääliväinen ilme.
XXII
Muuan tavallisuudesta poikkeava huvitus oli luvattu Gilmanvillen kaupungille uudenvuodenpäiväksi vuonna 1913, täsmälleen kuuden kuukauden kuluttua rouva Bascombin palaamisesta Harristownista. Paikkakunnan lehti oli ollut täynnä kirjoituksia siitä; uusi kauppakamari aikoi järjestää muun mukana talvikarnevaalikulkueen, enemmän tahi vähemmän salaisesti taistellessaan suurliikkeitä vastaan, jotka tyrkyttävät tavaraa postitse. Jokaisen johtavan kauppaliikkeen piti siihen sommitella oma lava. Kauppakamari oli luvannut kaksi kaunista palkintoa, toisen kauneimmasta ja toisen huvittavimmasta lavasta. Kulkueeseen kuuluisi, niin olivat ihmiset kuulleet, lavoja, jotka esittäisivät "Talvea" ja "Vanhaa kuningas Kaalia" ja "Amerikkalaisten ihanteiden voittoa" ja "Washington menossa Delewaren yli" ja muita samanlaisia; niiden joukkoon tulisi myös muuan hullunkurinen jäädytettyine lattioineen, jolla ihmiset, muutamat puettuina ilveilijöiksi, liukuisivat edestakaisin kompastuen toisiinsa ja kaatuillen. Joku oli kertonut Lottielle, sanoi hän, että eräs kaupungin tunnettu vilkas nuori mies ottaisi siihen osaa ikäneidoksi pukeutuneena, päässä myssy ja kiemuraiset kiharat, ja joka kerta kun hän kaatuisi, sätkyttelisi hän sääriään, niin että hameet lentäisivät korviin ja paljastaisivat hänen alusvaatteensa, valkoiset housut hampurilaisine päärmeineen, mikä varmasti naurattaisi melkein kuoliaaksi. Lottie sanoi uskaltavansa lyödä vaikka vetoa siitä, että se lava saisi kauppakamarin lupaaman palkinnon. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä päivää, sanoi hän. Sanomalehdet ilmoittivat kulkueen lähtevän liikkeelle täsmälleen kello kahden aikana iltapäivällä Prescott- ja Main-katujen kulmasta, ettei häirittäisi aamujumalanpalvelusta.
Vaikka aurinko nousi kirkkaana kauniille vaaleansiniselle talvitaivaalle, ei päivä kuitenkaan alkanut suotuisasti — se oli muuan niitä kohtalon määräämiä tilaisuuksia, joita koko perhe pelkäsi, kun pahansuopa kohtalo hyökkäsi Lottien kimppuun eikä hänen tukkansa tahtonut taipua kunnollisesti. Hän taisteli kohtaloa vastaan koko tarmollaan, käsitteli tukkaansa uskonnollisella huolella, käveli edestakaisin huoneessa jälkeenpäin, katseli levottomana kuvaansa jokaisesta kuvastimesta uudistaakseen vaikutuksen ja vihdoin riipaisi sen jälleen irti hartioilleen, huudellen epätoivoissaan. Ralphkin oli saanut lomaa siksi päiväksi ja meni varhain Didsin kanssa pihalle auttamaan häntä lumimajan rakentamisessa, ja rouva Bascomb pysytteli keittiössä valmistellen juhlapäivällistä. Keittiössä ei ollut ainoatakaan kuvastinta.
Puoliyhden aikaan he istuutuivat pöytään syömään mainiota päivällistä varovasti, keskustellen samalla niin kartellen, että se kiersi kaukaa kaikki sellaiset puheenaiheet, joita ei mahdollisesti olisi otettu hyvin vastaan. Rouva Bascomb voi oikein pahoin, kuten hän usein teki, heidän kaikkien osoittamasta arasta raukkamaisuudesta, Didsinkin, Didsin ennen kaikkea muuta, kun he kiihkeästi hyväksyivät Lottien jokaisen puheenaiheen, kannattaen lämpimästi kaikkia hänen sattumalta lausuttuja mielipiteitään ja ottaen myötätuntoisesti osaa kaikkiin hänen vaikeuksiinsa, erittäinkin muutteleviin tuskiin, jotka jälleen kuin terävät leikkausveitset pistelivät häntä hartioista sydämeen tai käsivarteen saakka. Tänään he kuuntelivat selostusta noista tuskista niin lohduttavan hartaasti kuin suinkin. He toivovat niin suuresti voivansa tänä aurinkoisena lomapäivänä luoda hieman yhteistä hauskuutta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi he juttelivat syödessään iloisesti kaikenlaisista asioista, katsellen samalla tyynnyttävästi Lottien synkkiin kasvoihin.
Mutta onneksi, kun hän pani päähänsä hatun, suuren mustan samettihattunsa, johon, oli kiinnitetty valtavan suuri valkoinen strutsinsulka, kohtalo leppyi, ja koko hänen tukkalaitteensa, joka oli ollut itsepäisesti poissa paikaltaan, teki mitä onnellisimman vaikutuksen hatun komeasti ylöspäin käännetyn lierin alla. Se lumosi Lottien, ja hän käänteli päätänsä sinne tänne sitä ihaillessaan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, jolloin heidän päänsä yläpuolella kaartuva synkkä, uhkaava pilvi nousi ja keveni.
Hän näytti tavattoman sievältä ja hyvin huomattavalta, kuten hän melkein aina näytti, kun hän, käyttääksemme hänen omia sanojaan, oli "pukeutunut nukkemaisen hurmaavasti". Niinpä hänen kirkkaat silmänsä loistivat suopeudesta. Hänellä oli todella kauniit silmät, tuollaiset loistavat, kosteat, kuultamattoman tummat silmät, jotka usein liittyvät jokapäiväiseen käsitykseen onnesta. Pitkässä talviturkistakissaan ei hänen lisääntyvä taipumuksensa lihavuuteen näkynyt niin selvästi kuin ohuissa kesäpuvuissa. Hänen kasvojensa eloisaan nuorekkaaseen punaan liittyi nyt ruumiillisen kypsyneisyyden tietoista loistoa. Hänen ihonsa oli niin herkullisen ja mehevän kiinteä kuin täysin kypsä hedelmä, ja katselijan suuhun kihahti vesi sitä katsellessa. Rouva Bascomb näki sen kihahtavan Ralphin suuhun, kun hän katseli vaimoaan.
Hän oli pukeutunut myös huolellisesti huviretkeä varten ja näytti reippaalta ja nuorelta Lottien hyväntuulisuuden tyynnyttämänä, samalla kun häntä vilkastutti nuoren naisen kiihoittava ulkomuoto, niin että hän jo edeltäpäin nautti toisten miesten aatteellisesta ihailusta. Kimaltelevassa tammikuun auringonpaisteessa he olivat kaunis pari, kävellessään rinnakkain katua pitkin raitiovaunua kohti. Heidän takanaan käveli rouva Bascomb lattearintaisena ja opettajatarmaisena vaatimattomassa tummassa kävelypuvussaan pitäen pientä tyttöstä kädestä kiinni kuin keski-ikäinen hoitajatar. Mutta ei mikään ruumiiton henki olisi voinut olla tiedottomampi ulkomuodostaan eikä siitä, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelivat. Hän oli jo sivuuttanut sen kaiken. Hänen sisimmässään ei ollut tilaa muulle kuin yhdelle tärkeälle kysymykselle, joka siellä voimakkaan valtimon lailla sykki. "Kuinka tästä selvitään? Kuinka tästä selvitään?"
Raitiovaunussa hän ja Dids saivat paikat vastapäätä ja toisiaan jonkun matkan päässä Lottiesta ja Ralphista, jotka keskustelivat vilkkaasti. Hetkisen kuluttua rouva Bascomb huomasi Didsin tahtovan sanoa hänelle jotakin. Hän kumartui kuuntelemaan. "Mamma on ihan märän sametin näköinen, eikö olekin?"
Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä, minkä Dids sai usein aikaan sanoillaan, jotka hänen isoäitinsä mielestä osoittivat harvinaista huomiokyvyn ja ilmaisumuodon tarkkuutta. Millaisia mahdollisuuksia uinuikaan lapsessa! Hän ei ollut ennen kuullut tuon ikäisen tai muuten minkään lapsen lausuvan ja ajattelevan sellaisia asioita. Johnin pojantytär! Johnin terävyys ja järkevyys pyrkimässä elämää kohti. Hänen päässään takova kysymys kiihoitti hänen valtimonsa sykintää. "Kuinka voin raivata tien hänelle?"
"Tässä sitä nyt ollaan", sanoi Lottie nousten seisaalleen ja kimallellen kuin sen tietoisuuden voitelemana, että kaikki vainuissa olevat miehet katsoivat häneen.
He näkivät katselijain jo alkavan reunustaa käytäviä. Jokainen katsoi Lottieen, ja hän katsoi jokaiseen, nauraen äänekkäästi kaikille Ralphin puheille. Rouva Bascomb huomasi hänen unohtaneen harjata hampaansa tänä aamuna — ehkäpä hän ei ollut tehnyt sitä moneen aamuun, kuten joskus tapahtui. Kun hän nauroi, näkyi hänen ikeniinsä tarttunut vaaleanharmaa sakka.
"Kah, mehän olemme tulleet liian varhain", sanoi Ralph katsoen tornikelloa.
"Puoli tuntia liian varhain!" huudahti Lottie. "Enköhän ehtisi hakea Flackersilta käsipuuhkaani, jonka unohdin sinne?"
"Ei se käy päinsä", sanoi Ralph. "Mutta minä voin hakea sen sinulle, jos sitä tarvitset."
Lottie katsahti häneen epäilevästi ja vastasi: "Ei, sinä et tietäisi, mistä sinun pitäisi hakea sitä."
Se levisi hänen ympärilleen kuin haju, jonka Ralph ja hänen äitinsä selvästi tunsivat, se tosiseikka, ettei hän puuhkansa vuoksi halunnutkaan mennä Flackersille. Rouva Bascomb oli niin monta kertaa säikähtynyt Didsin varhaiskypsistä huomioista, että katsoi nyt pelokkaasti lapseen. Mutta kerrankin oli Dids ikäistensä kaltainen, yksinomaan katsellen muutamia kadun toisella puolen leikkiviä poikia, jotka esiintyivät kaikessa loistossaan hänen nähtensä. "Mutta siihen ei ole enää pitkältikään aikaa, ennenkuin hänkin..." ajatteli hänen isoäitinsä, toivottomuuden mustan lammikon kummutessa kylmänä hänen sydämestään.
Ralph ja Lottie vaihtoivat ärtyneitä katseita. "Sinä et mitenkään ennätä", sanoi Ralph komentavasti. "Mihin sinä oikeastaan tarvitsisit käsipuuhkaasi? Miksi et vedä sormikkaita käsiisi, jos niitä palelee?"
Järjestäessään tukkaansa aamulla Lottie oli käyttänyt väliajat kynsiensä kiilloittamiseen. Ralph tiesi vallan hyvin, miksi hän ei vetänyt sormikkaita käsiinsä. Lottie käsitti tämän kysymyksen hämäykseksi, kuten se oli tarkoitettukin. Hänen itsepäinen ilmeensä tuli hänen kasvoihinsa. "Minä tiedän kai, mitä saan tehdä", sanoi hän. "Jos kerran sinä voit sen toimittaa, tahtoisin mielelläni tietää, mikä minua siitä estäisi. Minulla on aikaa enemmän kuin puoli tuntia. Se ei ole kaukanakaan. Minä lähden."
"Sinä myöhästyt kulkueesta", huusi Ralph hänen jälkeensä, vaikkei ollenkaan ajatellut sellaista onnettomuutta luultavaksi.
Mutta puolen tunnin kuluttua se alkoi häämöttää kuin peloittava mahdollisuus. Lavat alkoivat kokoontua eikä Lottie ollut vielä palannut. Nuo kolme, seisoen mainioilla paikoillaan kadunkulmassa, kiinnittivät tuskin lainkaan huomiotaan edessä välkkyvään kimaltelevaan sirkusparaatiloistoon. Heidän silmänsä kääntyivät levottomina sille kadulle, jota pitkin Lottie oli hävinnyt näkyvistä. "Missä hän viipyy?" sanoi Ralph hermostuneella äänellä. "Varmaankin on Flackerien kello taas jäljessä, ja se on pettänyt hänet."
"Mummo, miksi ei mamma tule?" huusi Dids vetäen isoäitiään kädestä.
"Hän tulee tänne tuossa tuokiossa", sanoi rouva Bascomb lohduttavasti molemmille lapsille. Mutta hän itse oli jännittynyt pelosta. Se oli jo liian hirveätä ajateltavaksikin, jos Lottielta jäisi tämä kulkue näkemättä.
"Hän myöhästyy. Hän ei saa nähdä sitä. Hän suuttuu hirveästi!" sanoi lapsi vapisevalla äänellä ja katsoi isoäitiinsä.
"Ota sinä Dids hoiviisi, minä lähden hakemaan häntä", sanoi Ralph toivottomasti, tunkeutuen heidän taakseen käytävälle kokoontuneen joukon läpi. "Ehkä minä saan hänet kiiruhtamaan. Kaikki on Flackersien kellon syytä."
Rouva Bascomb tiesi, että hänellä oli hyvin vähän toivoa tavata Lottieta, mutta hän ei ollut voinut huolettomana kestää jännitystä.
Merkkitorvi kajautti nyt iloisesti: "Ta, ta! Ta ti ta!" Sen kirkas ääni oli kuin kaiku talvipäivän hopeanhohtoisesta loistosta, ja sen iloisuus muistutti käytäville kokoontuneiden hyvinpuettujen ja hyvin ruokittujen ihmisten kasvojen riemua. He nauroivat ääneen, sillä hullunkurinen lava sattui pysähtymään juuri rouva Bascombin ja Didsin kohdalle. Se olikin niin koomillinen kuin oli ennustettu. Ilveilijät, jotka olivat pukeutuneet Charlie Chapliniksi ja Fatty Arbuckleksi, liukuvat hullunkurisen hätääntyneinä, ja jättimäinen ikäneito kaatuili alituisesti, näytellen valkoisten alushousujensa hampurilaisia kirjailuja ja kirkuen ujosta kauhusta. Lavan pyöriin kiinnitettyyn valkoiseen vaatteeseen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraavat sanat:
DEARDORPIN JA GRUENBERGIN KAUPPA MYY HALVIMMALLA!
Verratkaa lattia harjojamme kaikkiin muihin!
"Miksi ei äiti tule?" vaikeroi Dids, alkaen vikistä ja hieroa nenäänsä lapasellaan. "Ne menevät pian ohi!"
Ne alkoivatkin nyt liikkua. Raatihuoneen tornikello löi kaksi, ja torvi kajautti kirkkaan törähdyksensä nauraen: "Ha ha! Ha ha ha?" Kulkueen etunenään sijoitettu soittokunta alkoi soittaa jotakin marssia, ikäneito puristi erään ilveilijän litteää miesmäistä rintaansa vasten huutaen ujosti bassoäänellään: "Ah, tukekaa minua, herra, ennenkuin kaadun", ja hyväksyvien naurujen ja taputusten kaikuessa tämä ihmeellisesti onnistunut Gilmanvillen kauppakamarin ensimmäinen talvikarnevaalikulkue lähti liikkeelle.
Dids kääntyi poispäin ja piilotti kasvonsa isoäidin hameeseen, nyyhkyttäen ääneen.
Heidän ympärilleen kokoontunut joukko alkoi liikehtiä ja rientää kulkueen jälkeen, hajaantuen kadulle, pienten poikien hypähdellessä soiton tahdissa ja miesten äänten liittyessä kuoroon. Hetkisen kuluttua kääntyi kulkue nurkassa ja hävisi näkyvistä.
Rouva Bascomb otti hoiviinsa nyyhkyttävän lapsen ja näki kääntyessään Lottien hyökkäävän heitä kohti toiselta suunnalta, kasvot jäykkinä epäilevästä pelosta, ja Ralphin kiiruhtavan paikalle toiselta taholta. Lottie ehti vain huudahtaa: "Flackerien kello..." kun Ralph oli jo hänen vieressään pitkä käsivarsi ojennettuna, tarttuakseen hänen käteensä. "Nopeasti nyt!" huohotti hän. "Muuan mies kertoi juuri kulkueen jatkavan matkaansa Simmons-katua pitkin Hargreave-kukkulalle, ja jos oikaisemme takatietä pitkin..."