Part 12

Joskus Ralph ponnisti muistaakseen lapsesta jotakin määrätympää ja kertoakseen isoäidille. "Hän on niin viisas pieni vekkuli. Jokainen ajattelee niin. Hänellä on aina jotakin sanomista. Kummallinen pieni tenava joissakin suhteissa. Hän ei ole lainkaan minun eikä Lottien näköinen. Hänellä on niin lystillinen tapa katsoa ihmisiin silmäkulmainsa alta... En tiedä, kiinnititkö milloinkaan huomiotasi hänen silmiinsä, jotka ovat melko syvällä ja näyttävät niin vakavilta, että jokaisesta tuntuu hyvin omituiselta, kun hän katsoo suoraan vähän aikaa. Ja sitten hän saattaa hymyillä ihan äkkiä. Se tekee hänet heti ihan toisen näköiseksi, hänen ilmeensä täydellinen muutos."

Rouva Bascombilla oli hyvin vähän sanomista sellaisiin tilapäisiin pojantyttärensä kuvauksiin. Tavallisesti hän suuntasi katseensa lattiaan ja puri huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta.

Hän tiedusteli aina juhlallisesti Lottien vointia, joka ei näyttänyt erittäin mainiolta.

"Ei mitään kehuttavaa", toisteli Ralph hänelle yhä useammin. "Minun luullakseni Didsin synnyttäminen oli melko vaikeata hänelle. Hän sanoo, ettei hän ole voinut oikein hyvin sen jälkeen. Ah ei, ei mitään vakavaa. Ensin toinen vaiva ja sitten toinen. Hän koettaa nyt sähköhierontaa. Hyväinen aika, kuinka se maksaa!" Hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Sinulla ei varmaankaan ole mitään valittamista?"

"Ei, minulla ei todellakaan ole mitään valittamista."

"Sinä asut todellakin mukavasti", sanoi Ralph suoden äitinsä kodikkaalle, hyvin järjestetylle huoneelle samanlaisen ihailevan katseen kuin muutkin vieraat.

Ei, paitsi tuota ainoata hetkeä painohuoneessa, hän ja Ralph eivät milloinkaan riidelleet. Ja silloinkin hirvittävässä tilaisuudessa oli vain Ralph puhunut kuten hän usein toisti itselleen. Ensin hän oli ollut hyvin tyytyväinen tähän tosiseikkaan, mutta myöhemmin se alkoi haihtua ja näyttää vähemmän tärkeältä, kuten niin monet muutkin asiat.

Ralph ei milloinkaan tuonut Didsiä mukanaan, eikä hänen äitinsä sitä pyytänytkään. Hän piti varmana, ettei Lottie sitä sallisi.

Hän oli kovin levoton, jos sattui kulumaan liian pitkä aika pojan tilapäisten vierailujen välillä. Mutta hänellä oli aina huono yö Ralphin käynnin jälkeen, ja hän saattoi herätä äkkiä ja ennenkuin hänen puolustuksensa olivat valmiit sanoa itselleen: "Sinä olet kääntänyt selkäsi parhaalle, mitä elämä koskaan on näyttänyt sinulle, sille ainoalle ihmisolennolle, joka tarvitsee sinua."

Tämän syytteen häpeällinen vääryys pisti hänet ihan hereille, niin että hän huusi julki liiankin riittävän puolustuksen: "Kääntänyt selkäni! Minuthan karkoitettiin sieltä. Minulle ei anneta lupaa tulla takaisin. Minua ei tarvita siellä. Siellä minulla ei ole mitään tehtävää. Ei niin mitään."

Oli öitä, jolloin hän tämän jälkeen makasi hereillään päivänkoittoon saakka, katkerien kyynelten vuotaessa väkisin suljettujen luomien raoista. Hän oli lopen väsynyt, tämän väärän syytteen luonnottoman vääryyden murskaama. Se oli jo liikaa, että ihminen sai kärsiä niin paljon kuin hän — ja kuulla vielä moitteita, siitä ettei muka ollut tehnyt, mitä ei mikään inhimillinen olento voisi tehdä. Missä hänen sydämensä kummallisessa sopessa se vaanikaan, tämä hänen rauhansa vihollinen? Hän tiesi sen vanhastaan. Se oi samaa entistä levottomuutta, jonka Johnin tarkkaavaisten silmien muisto oli aina herättänyt. Mutta miksi? Miksi?

Nyt se kuitenkin oli peloittavasti enemmän kuin levottomuutta. Se oli kuin syyllisyyden tunnetta. Ja niin syytön kuin hän sittenkin oli!

Hän ei voinut edes ikävöiden ojentaa pimeässä käsivarsiaan lemmikin hyvin muistiin painuneita eläviä silmiä kohti, koska hän näki niissä moitetta ja nuhdetta.

Kuinka voi niissä olla moitetta, huusi hän kiihkeästi, vaikka hän tiesi niin hyvin olevansa moitteeton ja oli aina ollut moitteeton?

XVIII

Hän ihmetteli jo alusta asti tämän pienen välimatkan tuottamaa erilaisuutta elämässään. Vähemmän kuin tunnin junamatkan päässä entisistä oloistaan hän ei olisi täydellisemmin voinut muuttaa kaikkea, vaikka olisi matkustanut puolen maailman päähän. Hänestä tuntui ensimmäisinä päivinä ja kuukausina siltä kuin hän olisi poistunut Ralphin painohuoneen raivostuttavasta kolinasta, paukauttanut oven kiinni takanaan ja huomannut joutuneensa äänenpitävään koppiin. Tahi kuin suunniltaan vihastunut lapsi oli hänetkin työnnetty tyhjään huoneeseen "leppymään". Hänen korvansa soivat kovasti hiljaisuudessa.

Häneltä meni paljon aikaa sisäisen elämänsä sovittamiseen niiden riitojen, surkeuden ja palaavan vihan puutteeseen, jotka olivat tehneet hänestä melkein puolihullun ensi vuonna Ralphin naimisiinmenon jälkeen; ja siihen aikaan kun hän oli eläytynyt uuteen maailmaansa, uuden elämänsä sisäiseen tyhjyyteen, oli hänessä tapahtunut monta kummallista muutosta. Hän tuli tietoiseksi jonkunlaisesta arvojen sisäisestä muutoksesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä, mutta jota näytti jatkuvan hänen tahtomattaan. Se ei johtunut siitä, että hän ajatteli asioita eri tavalla, vaan siitä, että hän tunsi ne eri lailla. Tätä tunteittensa hidasta muutosta hän ei näyttänyt voivan mitenkään hallita. Se jatkui kuin luonnollinen kehitys, kuin yksikseen jätetyn tulen kekäleiden välttämätön palaminen tuhaksi, joita ei enää ruokita.

Se oli palanut kuumasti kauan aikaa, hänen hyvin perustellun suuttumuksensa tuli. Vielä kuukausia Harristowniin muuttonsa jälkeen hän lämmitteli käsiään sillä tietoisuudella, että häntä oli kohdeltu häpeällisesti ja sillä vakaumuksella, että tämä oli hyvin tärkeää. Mutta kun ei mitään uutta tilaisuutta ilmennyt näiden liekehtivien harmien uudestaan sytyttämiseen, paloivat ne matalammiksi, savusivat ja hajosivat vihdoin tuhaksi. Hän oli vieläkin varma siitä, että hän oli ollut oikeassa. Mutta tämä varmuus ei suonut hänelle enää lohduttavaa lämpöä. Entä sitten, vaikka hän olisi ollutkin? Kun tämä pelkkä vilahdusmainen epäilys, ettei se ehkä ollutkaan niin tärkeää kuin miltä se hänestä aina oli tuntunut, juolahti hänen mieleensä, joutui hän jäykistävän väsymyksen valtaan. Jos se, että hän oli oikeassa, oli menettänyt lämmittävän voimansa, niin minkä elinehdoille välttämättömän tulen ääressä hän sitten voisikaan lämmitellä? Oliko tämä ehkä tunteettoman vanhuuden alkua? Oliko hän jo kokenut kaikki ne mielenliikutukset, joihin hän kykeni?

Tänä kolmivuotisena väliaikana ne hänen elämänsä ainekset, jotka olivat näyttäneet hänen koko olemassaolonsa perustukselta, erkanivat hänestä äänettömästi kuin omasta painostaan, niinkuin tyynenä syyspäivänä vanhat lehdet putoilevat hiljaa puusta, joka aloittaa toista kautta. Väristen ja avutonna hän katseli niiden putoilemista, voimatta ajatella, että mitään jäisi hänelle niiden tyystin hävittyä.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli lukenut Ralphin kirjeen hänen avioliitostaan, hän oli ollut täydellisesti syventynyt syytöksensä laatimiseen Ralphia ja Lottieta vastaan. Häneltä ei ollut puuttunut aineistoa. Hänen tarvitsi vain kumartua ja poimia sitä kasoista ympäriltään. Jokainen päivä oli suonut hänelle uuden vääryyden, uuden kiven lisättäväksi suureen raunioon, joka oli heidän välisensä vainon merkkinä. Sen latominen yhä korkeammaksi oli suonut raivoisaa jännitystä. Nyt se oli täydellinen, täydennetty muistomerkki heidän tekemilleen vääryyksille ja hänen oikeudenmukaisuudelleen. Sen suuresta kasasta ei puuttunut ainoatakaan vääryyttä.

Siinä se oli, kohoten korkealle. Uuden elämänsä tyynessä äänettömyydessä hän silmäili sitä vapaa-aikoinaan. Mutta mitä hän sillä tekisi? Päivä päivän jälkeen seuloi sen peitoksi ajankulun hienoa näkymätöntä tomua. Se alkoi menettää ääri viivojensa jyrkkää terävyyttä; eri vääryyksien kaamea särmikkyys kävi hämäräksi, niin tarkasti kuin hän koettikin tunnustella niitä hekumallisella tuskalla, jota ne kerran olivat hänelle tuottaneet.

Hän ei ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui, ja se peloitti häntä. Hän tunsi olevansa vanha ja hirvittävän yksinäinen. Vaistomainen kääntyminen miesvainajan puoleen tapahtui nyt useammin kuin ennen, ja sitä oli nyt vaikeampi torjua monilla tyhjänpäiväisillä harrastuksilla, jotka olivat olleet hänen turvanaan tätä kaipuuta vastaan. Hän uneksi Johnista jälleen enemmän kuin vuosikausiin. Ja nyt hänen tulissaan seisoi pieni pojantytär vainajan rinnalla. Molemmat kohdistivat häneen tummista, syvällä sijaitsevista silmistään tarkkaavaisen, odottavan katseen, että hän tekisi jotakin muuta kuin mitä teki, ja se heitti hänet sellaiseen hämmentävään hätään, että hän heräsi usein vapisten ja käsivarret ojennettuina, suojellakseen itseään heidän katseeltaan. Mitä he toivoivat hänen tekevän? Mitä hän muutakaan voi tehdä? Mitä muuta hän olisi milloinkaan voinut tehdä?

Hän kokosi toivottomasti itselleen kaikki harristownilaiset jokapäiväiset harrastuksensa. Ne olivat samanlaisia kuin ennenkin, vieläpä parempiakin, enemmän hänen muuttumattoman makunsa mukaisia. Ne olivat aina ennen riittäneet. Miksi ne nyt näyttivät niin säälittävän mitättömiltä tässä hautovassa hiljaisuudessa, joka levisi hänen ympärilleen jokaisena joutilaana hetkenä?

Hän alkoi pelätä erästä kysymystä, joka tunkeutui hänen mieleensä kuin kaukainen, puolittain kuultu ääni sellaisina hetkinä, jolloin hänen mieltään eivät askarruttaneet toimeliaat ajatukset. Se kysyi häneltä: "Mitä tällainen oikeassa oleminen ja muiden tekemien vääryyksien miettiminen kannattaa, ellei se auta sinua palvelemaan sitä ainoata inhimillistä olentoa, joka tarvitsee sinua?"

XIX

Eräänä iltapäivänä kesäkuun lopulla rouva Bascombin Harristownissa oleskelun kolmantena vuonna hän meni kauppakadulle ostamaan kaikenlaisia ompelutarpeita matkaompelulaatikkoonsa. Vuoroveden vuoksi ja luode, jotka huuhtelivat häntä ylös ja alas ja edestakaisin, olivat saattaneet hänet taas kerran siihen hetkeen, jolloin piti ajatella matkustamista Columbian kesäkursseille. Hänen tavalliset kesätoverinsa tekivät tavallisia matkavalmistuksia, ja hänkin ryhtyi koneellisesti omiinsa.

Kun hän kääntyi rohdoskaupan nurkassa, näki hän erään suuren, kolhiutuneen auton pysähtyvän sen edustalle kiveyksen viereen ja kuuli siitä lintujen visertelyn tapaista juttelua, joka ilmaisi nuorten tulleen sillä huviretkelle. Hänen korvansa, joka oli tottunut tarkkaamaan seudun oman nuorison esiintymistä, määritteli tämän joukon vähemmän säädyllisiksi henkilöiksi, sellaisiksi, jotka huutavat ja nauravat julkisuudessa vielä kovemmin ja kimeämmin kuin ne, joiden voidaan luulla olevan heitä yhtä tai paria yhteiskuntaluokkaa ylempänä. Hän muisti, että nyt oli lauantai-iltapäivä ja että kehruu- ja kaulustehtaat olivat aloittaneet kesätoimintansa suomalla apulaisilleen puolen päivän viikottaisen loman. Nämäkin olivat luultavasti tehtaantyttöjä ja -poikia.

Hän tunsi todellakin heidät, kun räikeästi pukeutuneet tytöt ja asultaan huolimattomat pojat alkoivat äänekkäästi purkautua esille vanhan auton koriin sulloutuneesta kasasta. He olivat hänen entisestä kotikaupungistaan, Gilmanvillen poikia ja tyttöjä, jotka olivat viettäneet vuoden hänen luokkahuoneessaan vain vähän aikaa sitten siitä päättäen, kuinka hänen ikäisensä ihmiset laskevat aikaa. He kuuluivat siihen sarjaan, joka sivuutettuaan pakollisen kouluiän heti kiiruhtaa kauppoihin ja tehtaisiin ansaitsemaan hyviä palkkoja, sitten tuhlaten ne suruttomasti hirvittäviin mielipukuihinsa. Hän näki sentään, etteivät ne kuitenkaan kuuluneet siihen itsepintaiseen luokkaan, joka paaduttuaan ajautuu ojennuslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin. He olivat vain tavallisia nuoria, jotka elämän tarttuessa heihin joutuvat ala-arvoisiin naimisiin — useinkin pakosta tai huonompien ravintoloiden tarjoilijattariksi tai tehtaitten umpikujiin.

Hän huomasi nyt tuntevansa heidät, ei ainoastaan yhteisesti, vaan vieläpä yksityisestikin, kun he hyppivät ja putoilivat ja kapusivat ulos autosta. Opettajanmuistinsa avulla hän tiesi heidän nimensäkin... Gertie Baumann, Budd Stone, Pete Daugherty, Mamie ja Minnie Flacker, Gladys Wood, Bill Weismann, Mike Connelly, Flora Johnson... se oli kuin hänen luokallaan tapahtuva nimenhuuto. Hän tiesi, millainen kurja menneisyys oli heidän takanaan ja kuinka kurja tulevaisuus heitä odotti. Kuin jokainen kokenut opettaja, tiesi hänkin tämän kaiken heihin luomastaan yhdestä silmäyksestä, kun hän kiersi kadunkulman matkallaan ostamaan neuloja ja lankaa ja hakasia ja renkaita.

Hekin tunsivat hänet, kuten kaikki muutkin Gilmanvillessä. "Ah, hyvää päivää, rouva Bascomb!" huusivat he hänelle tavalliseen äänekkääseen hyväntuuliseen tapaansa. "Teidät nähdessämme meistä tuntuu siltä kuin olisimme kotonamme. Mutta he eivät ajatelleetkaan pysähdyttää häntä pitempiin puheisiin. He eivät olleet koulussa päässeet rouva Bascombin suosikeiksi eivätkä nytkään olleet sellaisia entisiä oppilaita, joihin rouva Bascomb kiinnittäisi erityisesti huomiotaan.

Mutta rouva Bascomb pysähtyikin äkkiä itse ja katsoi heidän ohitseen autoon jääneeseen olentoon, kalpeaan pikku tyttöön, joka oli juuri niin pitkä, että hänen syvät, tummat silmänsä näkyivät istuimen kädensijan yläpuolelta.

Vilkkaat nuoret ihmiset, jotka parveilivat opettajan ohi juomaan jäätelösoodaa, säikähtyivät nähdessään hänen kasvojensa äkkiä kalvenneen. He käänsivät päänsä nopeasti, näkivät, ymmärsivät ja alkoivat selittää puhuen kaikki samalla kertaa:

"Niin, hyväinen aika sentään! Me otimme tuon pienen Bascombin tytön mukaamme!"

"Ja tässä on hänen mummonsa."

"Mitä sinä ajattelet siitä?"

"Eikö se ole merkillistä?"

"Emme olisi osanneet sitä ajatellakaan."

Kaikki se, mitä he tiesivät rouva Bascombin ja hänen poikansa perheen välisistä suhteista, muistui nyt hitaasti heidän mieleensä. He vaikenivat äkkiä hämillään ja katsoivat toisiinsa. Muuan tyttö alkoi touhuta kömpelön suopeasti keksiäkseen jonkun keinon hämmennyksen haihduttamiseksi. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettette ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, rouva Bascomb. Saammehan tuskin milloinkaan enää nähdä teitä siellä päin. Hän on meidän korttelimme sukkelin nulikka. Sakkimme nimittää häntä maskotikseen. Katsohan tänne, Dids. Katsohan tänne ja sano hyvää päivää isoäidillesi."

He työnsivät rouva Bascombin takaisin auton luo lörpötellen kiihkeästi ja kokoontuivat hänen ja pikku tytön ympärille, kun näiden kahden välinen kohtaus oli hetkiseksi herättänyt heissä huvia. Sitten sanoi eräs tyttö: "Jätetään hänet rouva Bascombin luo niin pitkäksi ajaksi, että ehdimme juoda soodamme. Hänen äitinsä sanoi minulle, ettei hän saa juoda mitään tänään. Hän on äsken ollut hieman kipeä, eikä hänen vatsansa ole vieläkään oikein kunnossa. Ja hänestä tuntuisi niin tylyltä, ellei hän saisi samaa kuin mekin. Te voitte kai olla hänen luonaan hetkisen, rouva Bascomb?"

"Kyllä", sanoi rouva Bascomb avaten auton oven ja istuutuen tyttösen viereen, joka oli tuijottanut häneen juron äänettömänä.

Kun äänekkäät nuoret ihmiset parveilivat tiehensä, sanoi hän lapselle hiljaa: "Kuinka sinä voit, kultaseni?"

"Minä voin hyvin", sanoi lapsi heti hämmästyttävän vilkkaasti ja varmasti. Hän ei kääntänyt silmiään harmaatukkaisesta, silmälaseja käyttävästä naisesta, jonka sormikkaihin pistetyt kädet vapisivat niin kummallisesti hänen sylissään.

Rouva Bascomb riisui sormikkaansa ja puristi lapsen kädet omaansa, hennot, pienet, likaiset kädet, joissa kynsien alustat olivat mustat. Pieni tyttö ei vetänyt niitä pois. Mutta ne eivät myöskään vastanneet valkoisten vapisevien sormien hiljaiseen puristukseen, vaan pysyivät liikkumattomina kuin lapsi ei olisi tiennyt, kuinka hänen pitäisi menetellä. Hän ei näyttänyt ujolta, mutta oli valpas, tarkkaavainen ja varuillaan.

"Eivätkö autoretket ole hauskoja?" kysyi rouva Bascomb. "Minäkin pidän niistä, mutta pääsen niin harvoin mukaan."

"Minä ajan joka lauantai-iltapäivänä tänä kesänä", sanoi tyttönen. "Mamie ja Gertie sanoivat minulle niin. Minä saan käydä elävissäkuvissakin. Niin me aiomme tehdä tänäkin iltapäivänä, mennä eläviinkuviin. Bill sanoi, että siellä on nyt tavattoman hauskaa."

"Salliiko äitisi sinun käydä elävissäkuvissa?" kysyi rouva Bascomb vasten tahtoaankin.

"Ei äiti tiedä ollenkaan, että minä olen täällä", vastasi lapsi ylpeästi. "Sakki tuli ja otti minut mukaansa, kun äiti oli mennyt kaupungille, ja se vie minut takaisinkin, ennenkuin hän ehtii Baumannin taloon. Hän ei saa tietää, että minä olen käynyt täällä."

Rouva Bascomb ei oikein tajunnut tätä, mutta ei uskaltanut tehdä liian monta kysymystä. Hän istui ääneti hetkisen katsellen lasta, joka ei ollut kääntänyt silmiään hänestä siitä asti kun hän astui autoon.

Pikku tytöllä oli vaaleanpunainen silkkipuku, jonka lyhyt hame oli helmasta pyöristetty poimuiksi. Näiden kiinnittäminen oli niin hätiköimällä neulottu, että toisin paikoin näkyi risaisia pallistamattomia laitoja. Huonosti sopivan puvun etupuoli, joka latteana peitti lapsen laihan ruumiin, oli täynnä suklaatahroja, jotka oli pyyhitty pois, mutta joita ei ollut koetettu tyystin hävittää. Selässä näkyivät pudonneen hakasen kohdalta likaiset alusvaatteet. Karheat valkoiset pumpulisukat olivat rytyssä laihojen säärten ympärillä, ja väljät valkoiset kengät olivat likaiset.

"Minä olen juhlapuvussa tänään", sanoi pienokainen. "Mamie nuuski esille juhlapukuni äidin tietämättä."

"Minä näen sen", sanoi rouva Bascomb. "Puku onkin hyvin kaunis."

Pienokainen katseli pukuaan, siveli sen likaantuneita laskoksia hellien ja suuntasi jälleen tarkastelevan katseensa isoäitiin. Se, mitä he ilmaisivat toisilleen sanoilla, oli vain pieni osa siitä, mitä tapahtui heidän välillään. Lapsi siirtyi nyt hieman lähemmäksi, laskien toisen käsivartensa rouva Bascombin syliin.

"Tahtoisitko katsella, mitä minulla on käsilaukussani?" kysyi rouva Bascomb ja avasi sen. "Pienet tytöt haluavat joskus leikkiä niillä esineillä, joita siellä on."

"Saat lyödä vetoa vaikka hengestäsi, että minä tahdon", sanoi pienokainen kiihkeästi. "Äiti ei salli minun milloinkaan koskea omaansa. Hän sanoo minun särkevän jotakin."

Rouva Bascomb siirsi laukun punasilkkiseen syliin ja katseli sitten pientä tyttöstä, joka silmäkulmat rypyssä tarkasteli sen sisältöä. Hän otti sieltä avainrenkaan, toiselta puolelta liimatun kangaskaistaleen ja pienen kynäveitsen, alkaen tutkia niitä pää kumarassa. Hänellä oli komea tukka, paksu, tumma ja pitkä. Se riippui suorina, harjaamattomina kiharoina hänen hartioilleen ja oli sidottu syrjään hänen otsaltaan tummanpunaisella nauhalla. "Mihin eläviinkuviin sinä aiot mennä, kultaseni?" kysyi rouva Bascomb. "Tiedätkö sen kappaleen nimeä?"

"Varmasti minä tiedän", sanoi lapsi vilkkaasti. "Sen nimi on 'Villiä rakkautta', niin se on." Hän näytti kangaskaistaletta. "Mihin sinä tätä käytät?" kysyi hän.

"Minä paikkaan sillä murtuneita esineitä. Katsohan nyt, tämä puoli on liimattu, ja tämä on hyvin vahvaa kangasta. Sillä voidaan korjata melkein millaisia rikkinäisiä esineitä tahansa."

"Enkö minäkin saisi liimata sillä jotakin?"

"Minä en näe mitään täällä", sanoi rouva Bascomb katsellen auton jokaiseen soppeen, "mutta aina on paljon sellaisia murtuneita esineitä, jotka ovat korjauksen tarpeessa. Jos vain voisit tulla minun kanssani kotiin hetkiseksi, löytäisin sinulle heti paljon liimattavia esineitä. Meillä olisi niin hauskaa. Minä leikin niin mielelläni paperinukeilla ja osaan niin paljon satuja. Oletko sinä kuullut satua hyvästä jättiläisestä ja pienestä pojasta, jolla oli nahkahousut?"

"Mistä jättiläisestä?"

"Ah, tuollaisesta hyvin, hyvin suuresta miehestä, joka on ison rakennuksen pituinen. Samanlaisesta jättiläisestä kerrotaan myös Jaakko Jättiläistentappaja nimisessä sadussa."

"Mikä se Jaakko Jättiläistentappaja oli?"

"Hyväinen aika, etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Jaakosta? Hyvä on, minä kerron senkin sinulle."

Jäätelösoodat oli nyt juotu loppuun. Äänekäs joukko syöksyi pois rohdoskaupasta ja kokoontui yhteen ryhmään käytävälle jutellen, nauraen, tuijottaen ohikulkijoihin, tyrkkien toisiaan sinne tänne, kirkuen ja puristellen toisiaan, teeskennellen kuin he eivät olisi tienneet, että heihin katsottiin, ja kuunnellen siis lyhyesti sanoen: nauttien iltapäivälomastaan. Mamie Flacker huomasi molemmat autossa ja lähestyi heitä suopeasti hymyillen. "No niin, te molemmat näytätte tulevan mainiosti toimeen yhdessä", sanoi hän nojaten auton reunan yli ja koettaen kutittaa pienokaista, joka siirtyi lähemmäksi rouva Bascombia.

"Eikö hän ole sukkela tenava?" jatkoi Mamie, koettamatta lausua sanojaan lapsen kuulematta. "Mamma sanoo että hän on ikäisekseen vallan ihmeellinen. Hänen äitinsä tuo hänet meille usein ja jättää hänet äidin luo niin kauaksi aikaa kuin hän viipyy kaupungilla. Didsin isä on hieman hupsumainen ja hädissään senvuoksi, että hänen rouvansa kuljeskelee kaupungilla liian paljon, ja siksi rouva ei kerrokaan siitä hänelle. Jos Didsin äiti sattuu tulemaan kotiin ennen häntä, kertoo hän olleensa meillä ompelemassa äidin kanssa. Onhan olemassa paljon keinoja, joilla voi pettää liian juonikkaita miehiä." Hän nauroi ja laski ystävällisesti kätensä pienokaisen pörröiselle tukalle. "Dids on sellainen pieni hullunkurinen vekkuli, että hän naurattaa äidin useinkin melkein kuoliaaksi ovelilla tempuillaan. Kukaan ei voi aavistaakaan, mitä hän milloinkin aikoo sanoa. Me otamme hänet niin mielellämme mukaamme. Hän on sitäpaitsi hyvä pieni tyttö. Hän ei koskaan kantelisi äidistään, vai mitä, Dids?"

"En ikinä!" sanoi lapsi koettaen katsoa, kuinka avaimet saatiin pois renkaasta.

"Hän voi säilyttää salaisuuden yhtä hyvin kuin aikaihminenkin", sanoi Mamie lämpimästi. "Te voitte luottaa häneen siinä. Te ette ehkä voi uskoa sitä, mutta tämä on jo kolmas kerta, kun otimme hänet mukaamme eikä hän ole koskaan sanonut mammalleen muuta kuin että hän on ollut meidän talossamme koko ajan. Pojat haluavat hänet niin mielellään mukaansa. Hän vastaa heille aina niin terävästi, vaikka he koettaisivat pimittää häntä kuinka paljon tahansa. Hän naurattaa meitä kaikkia, vai mitä, Dids? Ja se onkin juuri parahiksi hänen äidilleen, kun niikseen tulee, koska hän ei ota Didsiä mukaansa lähtiessään huvittelemaan. Jos hänen äitinsä osaa pettää hänen isäänsä, osaa Dids luullakseni pettää äitiänsä, vai mitä, Dids?"

"Kyllä", vastasi lapsi hajamielisesti, kilistellen avainnippua.

"Kuulkaahan nyt, Mamie", sanoi rouva Bascomb, "tehän voisitte sallia Didsin tulla minun luokseni iltapäiväksi. Hän olisi vain haitaksi teille nuorille, kun menette eläviinkuviin. Luovuttakaa hänet minulle ja tulkaa sitten noutamaan hänet, kun olette valmiit lähtemään takaisin. Minä asun keskimmäisen koulurakennuksen vieressä, suuressa valkoisessa talossa, jossa on pitkät pylväät."

"Hyvä on, rouva", sanoi Mamie kevyesti. "Jos Dids vain haluaa, saa hän mennä. Haluatko sinä mennä mieluummin sinne, Dids? Tahdotko sinä lähteä mukaamme vai menetkö mieluummin isoäitisi luo?"

Lapsi ei vastannut. Hän painoi päänsä kumaraan näyttäen ensi kerran hieman ujolta.

"No, kultaseni, kummanko sinä valitset?" kysyi Mamie kumartuen hänen puoleensa. "Haluatko sinä mennä mummosi luo?"

Lapsi näytti melkein näkymättömästi pudistavan päätänsä.

"Hän sanoo lähtevänsä mieluummin eläviinkuviin", selitti Mamie, suoristaen selkänsä ja katsoen anteeksipyytävästi rouva Bascombiin. "Me lupasimme hänelle, että..."

Rouva Bascomb mumisi jonkin puolittain kuuluvan myöntymisen tähän päätökseen, suuteli lasta ja laskeutuen kadulle autosta kääntyi poispäin. Mutta kadunkulmassa hän kuuli hiljaista kapsetta takaansa ja tunsi pienen luisevan käden tarttuvan omaansa.

"Hän on luullakseni muuttanut mieltänsä", huusi Mamie nauraen. "Hyvä on, Dids. Sinä olet lääkärinä."

Rouva Bascomb tuli takaisin pari kolme askelta, puristaen pientä, likaista kättä lujasti omaansa. "Muistatte kai, Mamie, että se on seuraava talo koulurakennuksesta", toisti hän.