Part 11

Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi, ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, _tehdä sitä, mikä teitä miellyttää_. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."

Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä koulurakennuksen ovesta sisään.

"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."

II OSA

XVI

Niinä kolmena vuonna, jotka seurasivat Harristowniin lähtöä, herra Kennedy usein huomautti tyytyväisenä vaimolleen, että hän rouva Bascombia ajatellessaan tunsi vilpitöntä mielihyvää. "Se muutto on kyllä koitunut meille kaikille melkoiseksi siunaukseksi, mutta totisesti on ihmeellistä, kuinka se on vaikuttanut tuohon naiseen. Sinä et voi kuvitellakaan miellyttävämpää elämää kuin hänen elämänsä nyt on. No niin, voinpa lukea siitä osan omaksi kunniakseni. Minä sanoin hänen tekevän elämänsä suurimman erehdyksen, ellei hän tulisi. Täällä Harristownissa hän on saanut järjestää asiansa mielensä mukaan."

Niin, rouva Bascomb oli järjestänyt elämänsä juuri sellaiseksi kuin oli aina halunnutkin. Hänen runsas palkkansa (josta hän nykyään tarvitsi vähentää vain yhden henkilön elinkustannukset) salli hänen vuokrata kaupungin parhaan täysihoitolan parhaimman huoneen ihanassa vanhassa perhetalossa, jonne elähtänyt hieno rouva otti maksavia vieraita. Se oli suuri julkipuolen huone toisessa kerroksessa etelän puolella aurinkoisine kaari-ikkunoineen, joka oli hyvin sopiva paikka kotikukille, kuten hän aina halusi nähdä niitä ympärillään. Hänellä oli oma kylpyhuonekin, kylpykammioksi sisustettu entinen makuusuoja ja senvuoksi tavallista pari kertaa suurempi. Siinä oli suuri kirkas ikkuna, tilava vaatekomero ja yhtä paljon tilaa kauniille pukupöydälle kuin lasihyllyiselle pesutelineelle ja vinokulmaiselle kuvastimelle. Se oli tietysti aina hyvin puhdas ja järjestyksessä, hyvin tuuletettu, raitis, tuoksuen vienosti mitä hienoimmalta ulkomaiselta, hajuttomalta saippualta tai ehkä heikosti lavendelilta, ollen täydellisesti sellainen kuin rouva Bascomb oli aina ajatellut toivottavaksi. Hän sanoikin itselleen ääneen monta kertaa sen olevan kuin elämää, että hänellä taas oli siisti kylpyhuone.

Entä hänen huoneensa? Mikään ei voinut olla hauskempi kuin hänen huoneensa sitsillä päällystettyine tuoleineen, muutamine hyvine vanhoine mahonkisine huonekaluineen, jotka olivat peräisin siltä ajalta, kun hänen emäntänsä ei vielä ollut elähtänyt, ja kirkkaasti loistaviin ikkunoihin ripustettuine hienoine sievine verhoineen. Mukavalla kirjoituspöydällä oli korea kupulamppu. Vuode oli sellainen, joka voitiin taittaa jonkinlaiseksi hylly pöydäksi, niin että rouva Bascombin asumuksesta tuli kylpy-pukuhuoneen avulla mitä miellyttävin arkihuone. "Täällä on kaikkea, mitä yksi nainen mahdollisesti tarvitsee", sanoi hän usein vierailleen, kun he katselivat ihaillen ympärilleen ja kadehtien hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

Sillä hänen luonaan kävi vieraita. Hänen yhteiskunnallinen elämänsä oli yhtä paljon hänen makunsa mukainen kuin hänen kylpyhuoneensakin. Hänen piirinsä oli koottu juuri sellaisista henkilöistä, joista hän piti: hienojen kasvavien perheiden hienostuneista, hyvin pukeutuneista äideistä, vakavamielisistä, korkeasti sivistyneistä naisista, jotka kuuluivat Vanhempien ja opettajain yhdistykseen, Naisten kaupunkikerhoon, Kansalaisliittoon, Naisten Äänioikeusliittoon (tämä oli naisten äänioikeustaistelun viimeisiä aikoja), Viikkokerhoon (kirjallinen, suljettu järjestö, jolla oli olennainen kerhomenestyksen todiste, pitkä ehdokasluettelo) ja kirkollisella alalla Naisten armeliaisuusyhdistykseen ja Lähetysseuraan. Aikanaan valittiin rouva Bascombkin jäseneksi kaikkiin niihin, koska hänet heti tunnustettiin oikeaksi, niihin sopivaksi ainekseksi. Koulutyö, vuorottainen suostuminen hänen luokkaansa kuuluvien lasten varakkaiden vanhempien päivälliskutsuihin ja käyminen kaikkien näiden järjestöjen kokouksissa antoivat rouva Bascombille kylliksi sellaista hommaa, josta hän oli aina pitänyt, se kun velvoitti käyttämään parhaiten pukevia pukuja, esiintymään edukseen ja kohtaamaan hienoja henkilöitä.

Hänet valittiin tietysti valiokuntiin, jotka kokoontuivat hänen luonaan ja joille hän kokouksen jälkeen tarjoili teetä, käyttäen siihen tarkoitukseen vaaleanpunaista porsliinikalustoaan, jonka väri oli sopusoinnussa hänen sitsiverhojensa punan kanssa. Kun vieraat nousivat lähteäkseen, järjestellen komeita kaulapuuhkiaan hyvin ommeltujen pukujensa suojaksi, sanoivat he aina: "Meillä on ollut niin kovin hauskaa, eikö olekin, hyvät naiset? Me olemme varmasti velkaa rouva Bascombille suuret kiitokset."

Toisina lauantai-iltoina hän saattoi kohdata nämä samat ystävälliset, hyvin puetut henkilöt kirkon keskusteluhuoneessa, ompelemassa vaatteita köyhille; hän istui heidän vieressään kirkossa sunnuntaisin parikin kertaa; torstai-iltoina hän kohtasi heidät rukouskokouksissa ja kahisi heidän rinnallaan pois kunnantalon lukusalista sanoen heille ja kuullen heidän sanovan: "Eikö se ollutkin loistava puhe?"

Niin, herra Kennedyn ennustus, millaiseksi hänen elämänsä kehittyisi, oli toteutunut täydellisesti. Hänen ei tarvinnut ajatella muita kuin itseään, ja asiat sujuivat juuri siten kuin hän tahtoikin. Ensimmäisen vuoden lopulla ihmiset sanoivat hänelle: "Meistä ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että te olette tulokas kaupungissamme. Te olette sopeutunut kaikkeen niin ihmeellisesti."

Ja kolmannen vuoden lopussa he olivat unohtaneet, ettei hän ollut aina kuulunut valiokuntiin heidän kanssaan.

Näiden vuosien kesät hän vietti New Yorkissa Columbian kesäkursseilla. Yhdessä kolmen opettajatoverinsa kanssa hän vuokrasi 118:nnen kadun varrelta, juuri kurssipaikkaa vastapäätä, kalustetun huoneuston eräältä seminaarin opettajalta, joka matkusti maaseudulle kesäksi. Siellä hän jälleen tapasi mieleisensä asunnon, jonka seiniä koristivat englantilaisten tuomiokirkkojen ja italialaisten madonnain valokuvat ja lattioita peittivät oikeat ryijymatot. Nämä neljä opettajatarta viettivät mitä hauskimman kesän, joka oli täynnä opettavaisia luentoja ja kaikinpuolista kulttuuria. He katselivat Shakespearen kappaleiden ulkoilmanäytäntöjä, kuuntelivat kyllin pätevien taiteilijain parasta soittoa ja kuuntelivat usein julkisuudessa mainittujen henkilöiden pitämiä esitelmiä kaikista mahdollisista aiheista. He väänsivät runottaren lähteen hanaa ja pitivät kuppejaan siitä pursuavan suihkun alla, näyttäen niin tyytyväisiltä kuin suinkin.

Rouva Bascomb, jolla oli suhteellisesti paljon rahaa, ja joka nyt oli paremmin puettu kuin milloinkaan ennen, solakka, kalpea, hyvin säilynyt, tarvitsi vain vähän tahdonvoimaa elämänsä ohjaamiseen, näiden hänen olemassaolonsa hyvin järjestettyjen vuorovesien vyörytellessä häntä sinne tänne, ylös ja alas. Koska hän oli hyvä taloudenhoitaja, jolla oli vain yksi henkilö huollettavanaan eikä minkäänlaisia menoja talon kunnossapitoon, voi hän vihdoinkin säästää rahaa ja näki edessään vuosikorkojen avulla itsetyytyväisen ja mukavan vanhuuden. Kun hän liikkui edestakaisin elämänsä vakinaisia polkuja pitkin, koulunsa käytävissä tai miellyttävässä täysihoitolassaan, sanoivat ihmiset hänestä: "Kuinka hienon näköinen nainen tuo rouva Bascomb sentään onkaan! Niin hienostunut."

Kerran kysyi joku veltosti: "Eikö hän teidänkin mielestänne ole hieman liian hiljainen ja hajamielinen?"

Mutta vähemmän huomiokykyiset kumosivat aina sellaisen arvostelun sanomalla yhteen ääneen: "Hyväinen aika, ei suinkaan! Millainen ajatus! Hän on päinvastoin hyvinkin puhelias. Hänellä on aina ystävällinen sana tervehdykseksi jokaiselle."

Joskus saattoi joku kysyä epämääräisesti: "Eikö hän joutunut rettelöihin poikansa avioliiton vuoksi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin kuullut jotakin sellaista."

Mutta seurassa oli aina joku muu tietävä ja varma henkilö, joka saattoi vakuuttaa: "Ei ollenkaan. Minä tiedän hänestä kaikki. Hänen poikansa nai jonkun, joka ei ollut lainkaan hänen lajiaan, hyvin tavallinen vain, sanovat ihmiset. Tuollaisen, jonka kanssa tulee paremmin toimeen, ellei kohtaa häntä liian usein, jos ymmärrätte tarkoitukseni. Senvuoksi olikin rouva Bascomb niin järkevä, ettei koettanut ruveta asumaan yhdessä heidän kanssaan. He ovat vain olleet eri mieltä asiasta, siinä kaikki. Ei mitään välien rikkoutumista eikä muutakaan sentapaista. Hänen poikansa tulee usein tänne Harristowniin liikeasioissa, ja minä olen nähnyt hänen syövän puolista äitinsä kanssa monta kertaa. He ovat varsin hyvissä väleissä."

Mutta kerran muuan nuori opettajatar, neitonen, joka aikoi erota toimestaan mennäkseen naimisiin, väitti itsepäisesti: "No niin, hänessä on sentään jotakin hullunkurista. Hän on minusta sellaisen henkilön näköinen, joka kävelee unissaan."

XVII

Rouva Bascomb olisi voinut ilmaista toisen syyn siihen hajamieliseen ilmeeseen, joka usein väikkyi hänen kasvoillaan. Se johtui eräästä toivosta, ihan aiheettomasta kylläkin, sillä mitäpä hänellä olisi ollut toivottavaa sen lisäksi, mitä hänellä jo oli? Se ei nähtävästi milloinkaan oikein haihtunut hänen mielestään, sillä ulkonaisten tapahtumien virran vähänkin hidastuessa hän oli siitä tuskallisesti tietoinen. Hän tunsi tämän odottamisen kovin vaivaavaksi ja väsyttäväksi, ikäänkuin alituisesti olisi sellaisen henkilön kuuntelevalla, jännittyneellä kannalla, joka on unohtanut hyvin tutun nimen, ja pakottanut alitajuntansa sitä ajattelemaan, joka hetki odottaen sen kohoavan äkkiä muistiinsa.

Mutta rouva Bascomb tunsi, ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei olisi voinut pakottaa alitajuntaansa odotamaan mitään, koska oli ihan varma siitä, ettei hänellä ole sieltä mitään haettavaa. Ja kuitenkin hän miellyttävän elämänsä jokaisena lomahetkenä tunsi jännittävänsä korviaan sen varalta, mikä tuntui olevan melkein siellä, jos hän vain voisi sen muistaa, vain ajatella sitä.

Se oli tavattoman väsyttävää, tämä hapuileva etsiminen pimeässä. Mutta se ei haihtunut eikä heikontunut päivien kuluessa, kuten hänen suureksi hämmästyksekseen viimevuotiset raivonpuuskat ja kiukut paloivat loppuun ja katosivat olemattomiin. Päinvastoin tämä heikko hapuileminen ja kopeloiminen kiihtyi levottomuuden epämääräisestä tunteesta, jonka ulkonainen toimeliaisuus helposti karkoitti, alituiseksi tuskaksi, josta tuli hyödytön katkera ikävöiminen, kun puolitietoisuuden hämärästä hänen etsimänsä päämäärä alkoi häämöittää... ah, täydellisesti saavuttamaton päämäärä!

Hänen oikeutetun vihansa liekit himmensivät sitä ensi vuotena kuukausia kuukausien jälkeen. Ja vielä sittenkin, kun nämä savuavat liekit alkoivat lauhtua uusien vääryyksien puutteesta, leimahtivat ne korkealle piilottaakseen nopeasti tämän epämääräisen kaipuun joka kerta kun se ajelehti lähemmäs. Ja vielä senkin jälkeen kun hän tiesi tällä tavalla odottavansa, vastoin tahtoakin, jotakin mahdollisuutta lemmikkinsä hoitamisen jatkamiseen, oman avuttoman lemmikkinsä, joka oli menettänyt ainoan auttajansa, synkensi tätä tietoa entisten vihaisten huutojen äkillinen myrsky: "Minäkö hänestä luovuin? Vielä mitä? Minuthan karkoitettiin, julmasti ajettiin pois, enkä saisi tulla takaisin!"

Hänen oman varmuutensa itsesuojeleva ryöppy helisteli kumoamattomia syitään ja tukahdutti hänen sydämensä järjettömän muminan. "Mahdottomuuksien ajatteleminen ei ollenkaan kannata!" sanoi johdonmukaisuus hänelle selvästi ja päättävästi. "Se on päätetty luku. Sinä koetit kaikkia mahdollisia keinoja, vieläpä enemmänkin. Sinä siedit ja teit enemmän kuin kukaan toinen nainen olisi uneksinutkaan voivansa tehdä etkä sentään saanut aikaan mitään muuta kuin että katkeroitit kaikkien mielen. Se oli täydellisesti ratkaiseva. Ei ollut olemassa pienintäkään mahdollisuutta, jota et tutkinut."

Johdonmukaisuus lisäsi upeillen hänen itsekkyyttään ja itserakkauttaan, mikä pakotti hänet tarkkaamaan sitä hyödyllistä, miellyttävää ja suuresti arvossa pidettyä elämää, jota hän nyt vietti. "Voiko mikään nainen kaivata vielä jotakin muuta? Sinä saat nyt nauttia elämänaikuisen sivistyksesi ja vanhurskautesi palkintoa. Tässä kaupungissa ei ole kunnioitettavampaa kansalaista. Unohda tuo elämäsi ainoa onneton syrjäkohtaus. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä monien ympärilläsi elävien naisten pitää unohtaa. Päinvastoin kuin he, sinä et voi moittia itseäsi mistään — sinun laitasi on ihan päinvastoin. Sinä olet täydellisesti suorittanut naiselliset tehtäväsi. Elä sinäkin nyt, kuten miehet elävät, itselleen ja työlleen. Karkoita läheiset persoonalliset suhteet päästäsi miesten tapaan. Se ei ole ainoastaan järkevää, vaan vieläpä ainoa teko, joka on mahdollinen. Etkö sinä salli Lottien ja Ralphin käyttää hyödykseen omaa taloasi, vastustamatta sitä sanallakaan? Kuka toinen anoppi olisi niin jalomielinen?"

Hänellä oli paljon tällaista lohdutusta, muun mukana yleinen mielipide, johon hän aina oli niin tukevasti nojannut. Se ei jättänyt häntä pulaan nytkään, vaan sanoi hänelle: "Sinun asemassasi ei ole mitään tavatonta. Se on melkein yhtä yleistä kuin olla naimisissa. Se on selviö, etteivät poikien äidit voi tulla toimeen miniänsä kanssa. Kaikkialla ympärilläsi ovat mitä hienoimmat naiset sinun asemassasi. Välittävätkö he sitä, ettei heitä enää pakoteta vanhojen naisten ahdasmielisten, ahdistavien persoonallisten suhteitten maailmaan? Ei, heidät on vapautettu siitä. He kohdistavat voimansa toimeliaisuuden muille aloille. Heidät on vapautettu naisellisten persoonallisuuksien ahdasmielisyydestä. Ja jokainen ihailee heitä senvuoksi. Jokainen ihailee sinuakin. Jokainen."

Niin, kaikki oli hyvin tai melkein niin hyvin kuin se voi ollakin tässä maailmassa. Ja vaikka se ei olisikaan hyvää, ei hän voinut sitä mitenkään auttaa. Hän opetteli tämän tosiseikan yhä uudestaan, ajatellen joka kerta pääsevänsä siitä rauhaan. Yhä uudestaan hän asettui, pysyväisesti, ajatteli hän, tähän miellyttävään, hyödylliseen ja tyydyttävään elämäänsä. Hän pani paljon arvoa sille aatteelle, että hän nyt eli kuin hänen ikäisensä mies tai kuin hän luuli ikäistensä miesten elävän — kokonaan itselleen ja työlleen, kuluttaen aikansa vain ulkonaisessa toimeliaisuudessa ja täydellisesti luopuen sisäisestä persoonallisesta elämästään. Hän hankki itselleen kaikkea, mitä vain voi ajatella jo ennenkin halunneensa, vaikkakin epämääräisesti: kauniita, pitseillä reunustettuja alusvaatteita, silkkisukkia, sellaisia herkullisia ruokia, jotka olivat hänestä aina tuntuneet liian yleisiltä ja kalliilta. Hän kävi säännöllisesti kähertäjän luona hoidattamassa tukkaansa ja hankki itselleen vallitsevan muodin mukaisia pukuja. Mutta hän nautti kaikesta tästä hyvin vähän, unohtipa usein nuo kalliit herkutkin syömättä niin pitkäksi ajaksi, että ne kuivuivat, ja hän kyllästyi ja kävi alakuloiseksi niinä tunteina, jotka hän kulutti hiustensa hoidossa.

Hänen oli helpompi keskittää tarkkaavaisuutensa työhön. Hän oli aina pitänyt ammatistaan: se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan ja auttanut häntä elämässä paremmin kuin mikään muu. Ei kukaan toinen opettaja käynyt niin säännöllisesti opettajien kokouksissa eikä kasvatusyhdistyksissä. Ei kukaan ajatellut enemmän opettamisen pulmia, kuria, järjestystä eikä ollut valmiimpi valiokuntien töihin; ei kukaan lukenut sen uskollisemmin kasvatusopillisia aikakauskirjoja eikä tunnollisemmin pysytellyt aikansa tasalla. Tämä keskittyminen hänen ammatissaan toimitti hänelle monia tunteja, usein kokonaisia päiviäkin, jolloin hän näytti vihdoinkin saavuttaneen sen, mitä hän kuvitteli keski-ikäisen miehen suhteeksi elämään, kun elämän tärkeät puolet näyttivät todella koskevan sitä, kuinka laajalti tai syvälti maantiedettä opetettiin viidennen luokan lapsille, tai kuinka suuressa määrin kaikkia nykyaikaisia lasten joukossa ilmenevän persoonallisen aloitekyvyn ilmauksia voitiin sovittaa oikeaan käytäntöön veroilla ylläpidettävissä amerikkalaisissa yleisissä kouluissa.

Hän kokosi tällaisia aatteita yhä korkeammaksi pinoksi sydäntuskilleen, luullen siten ne piilottavansa. Mutta pinon paikallaan pysyttämiseen vaadittiin alituisia ponnistuksia. Jokaisella väliajalla — jonakin unettomana yönä, pari päivää kestävän sairauden aikana tai kun hänen piti odottaa jotakin junaa tunnin verran — hän tunsi tuulen nousevan jostakin kaukaisesta elämän kolkasta ja puhaltavan hiljaa ja yhtämittaa kaikkiin näihin kuin vyöryvä hiekkaläjä, jättäen hänen ahdinkonsa kovaksi ja paljaaksi ja suuremmaksi kuin hänen viime kerralla sitä uhmatessaan.

New York saattoi ehkä kuitenkin suoda hänelle suurimman huojennuksen. Hän käytti sitä, niinkun sydäntuskia kärsivä ihmiskunta, joka on kaivannut onnea, aina on käyttänyt suuria joukkoja — kuin nukutusainetta nälän tukahduttamiseksi. Nuo lukemattomat miehet ja naiset, joiden tulva alituisesti uudistui jostakin suuresta milloinkaan tyhjentymättömästä säiliöstä, syöksyen hänen ohitseen Niagaran kaltaisella pauhinallaan, huumasivat hänen suhteellisuuden tunteensa. Mitä merkitsi yksi enemmän tahi vähemmän sellaisissa laskemattomissa miesten ja naisten joukoissa? Mitä se vaikutti, ettei muuan pieni tyttö ehkä saanut kaikkia tilaisuuksia kehittyäkseen sellaiseksi kuin hänestä mahdollisesti voisi tulla? Tämä ihmiskunnan voimakas, huutava, nopea syöksy ei tulisi sen paremmaksi eikä huonommaksi siitä, mitä muuan keski-ikäinen opettaja teki itselleen. Ei mikään, mitä yksi ainoa ihminen teki, merkinnyt mitään. Ei kukaan huomannut, ei kukaan välittänyt, ei kukaan ollut siitä huolissaan. Jokaisen piti vain huutaa, kiiruhtaa ja syöksyä muiden mukana ja kourasta itselleen niin paljon kuin suinkin kaikesta haluamastaan.

Niin, New Yorkissa vietetyt kesät soivat rouva Bascombille enemmän unohdusta kuin hän sai missään muualla.

Mutta niin kestämätöntä unohdusta — joutumista yhden ainoan hiljaisen tunnin armoille. Kuten savuverho, joka viimeisen polttoaineen loputtua alkaa kiertää pois ja muuttua ohueksi, alkoi myös rouva Bascomb huomata sydämensä lyijynraskaudesta, että verhon takana vieläkin laahautui hänen hidas, hyödytön, toivoton hakemisensa pimeässä.

Hän oli aina ollut niin ahkera raamatunlukija, että ajatukset, nekin, jotka olivat hänen omiaan, juolahtivat hänen mieleensä jonkun tutun raamatunlauseen muodossa. Tänä aikana, jolloin hän siirtyi toisesta ylentävästä harrastuksesta toiseen, kiusasi häntä seuraavien sanojen alituinen toistuminen:

"Paljon sinä suret ja pyrit, mutta yksi on tarpeellinen."

Vähitellen pujahti hänen vanhan elämänsä raunioista esille ainoa sille välttämätön asia — sen elävän hengen elossapysyminen, joka oli ilmestynyt hänen poikansa lapsessa. Mitä merkitsivätkään siihen verrattuina kaikki mitättömät, karkeat, kulmikkaat, persoonattomat harrastukset? Vaikka hän olisi koonnut ne kuinka korkeaksi kasaksi tahansa, olivat ne sittenkin kuolleita. Hänellä oli ollut jotakin elävää elämässään ja kallista ja avutonta, mikä oli tarvinnut häntä, mitä ei kukaan muu ollut nähnyt, rakastanut eikä palvellut. Hän oli kääntänyt sille selkänsä.

Tämän ajatuksen tuottamat kärsimykset alkoivat yhä uudestaan kuin olisivat hänelle ihan uusia. Ne palauttivat hänen mieleensä Johnin kuoleman jälkeisten vuosien hitaan kidutuksen, niin kauan aikaa sitten kärsityn, jolloin hän ei ollut kyennyt ymmärtämään, että John oli ikipäiviksi mennyt, jolloin hän öisin oli säpsähtäen herännyt unestaan, luulleen kuulleensa hänen askeliaan portailta. Nyt tuntui siltä kuin John olisi kuollut häneltä toisen kerran.

Se oli pahempaa, sillä nyt tuntui kuin John ei olisikaan kuollut, vaan elävä, asuen vain muutamien penikulmien päässä ja toivottomasti kaivaten hänen apuaan, ikäänkuin hän Johnin poistuessa olisi tiennyt hänen tarvitsevan apua ja kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen oikeutettu vihansa leimahti taas palamaan liekehtien ja pakotti hänet huutamaan julki tiukan oikaisunsa: "Kääntänytkö selkäni? Millainen luulo! Minuthan karkoitettiin julmasti pois, vaikka olin ihan syytön!"

Ja sen mukana palasi kaikki se, mitä todellisuus oli luonut hänen ympärilleen... hyvin valaistu luentosali miellyttävine, vakavine puhujineen, ehkä hänen oma luokkahuoneensa kauniine, hyvin puettuine, hienoine lapsineen, joiden punakat puhtaat kasvot olivat oppivaisesti kumartuneet tutkimaan läksyjä, hänen opettaessaan puolittain hajamielisen helposti pitkällisen kokemuksensa turvissa.

Hän tapasi silloin tällöin Ralphin, joka tultuaan Harristowniin liikeasioissa joskus söi puolista äitinsä kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eihän mitään ollutkaan tapahtunut. Hän oli mielestään melkein yhtä läheisissä suhteissa poikaansa kuin milloinkaan ennen. He olivat säilyttäneet rikkomatta säädyllisen perhesuhteen kuoren, järjestäneet hänen poistumisensa niin, että se oli ulkonaisesti moitteetonta. Ja mitä siitä olisi voitu sanoa? Siinä ei ollut mitään tavatonta, että opettaja otti vastaan paremman toimen jossakin toisessa kaupungissa. Kun hän oli lähtenyt heidän luotaan, oli hän puristanut Lottien ja Ralphin käsiä, suudellut lasta... se oli ollut hirvittävä hetki, joka oli usein jälkeenpäin ilmestynyt unissa... ja he olivat tulleet ovelle katsomaan hänen lähtöään. Muuan naapuri oli sattunut olemaan nurmikollaan, ja silloin Lottie oli huutanut anoppinsa jälkeen: "Toivon teidän viihtyvän mainiosti pienessä vanhassa New Yorkissa!" Ja Ralph oli sanonut: "Minä toivotan onnea!"

Mutta ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään hänen palaamisestaan. Omaan taloonsa!

Hän ei enää ajan mittaan toistellut tätä viime lausetta niin kiihkeästi. Se vihlova tunne, että talo oli hänen oli monien muiden asioiden ohella ajautunut etäisyyteen, hänen kulkiessaan horjuen eteenpäin. Se ei tuntunut merkitsevän enää mitään, kuten ennen, kenen talo se oli. Monet asiat tuntuivat nyt mitättömiltä.

Hän odotti ja toisaalta pelkäsi Ralphin satunnaisia, velvollisuudesta johtuvia vierailuja. He keskustelivat hyvin tyynesti, kysyivät toisiltaan, oliko kaikki kunnossa, ja vakuuttivat toisilleen, että niin oli laita. Ralph kehui muun muassa lastaan, josta näytti tulevan iso tyttö ja joka osasi jo lausua oman nimensä hyvin ja oli sepittänyt siitä itselleen hullunkurisen lempinimen "Dids". He olivat tosiaan ensin kuulleet sen tytön omilta huulilta, ja kaikki käyttivät hänestä nyt sitä nimeä. Naurettavaa, kuinka hän oli niin vääntänyt Gladys-nimen! Lottie ei hyväksynyt sitä oikein, vaikka se kuulostikin leikilliseltä, ja voitiinko sitäpaitsi päättää, sopiko se pojalle vai tytölle? Mutta Ralphin mielestä se sopi mainiosti pikku tenavalle. Joka tapauksessa nimitettiin häntä nyt aina niin. Se oli jo juurtunut kaikkiin.

Hänen äitinsä toisti nimen itsekseen: "Dids". Se olikin leikillinen keksintö. Niin, se kuulosti hullunkuriselta. John olisi pitänyt siitä, sillä hän lisäsi aina siihen, mikä muiden mielestä oli juhlallista tai asiallista, jonkin saivartelevan sutkauksen. "Dids." Niin, hänkin piti siitä. Se kuulosti Johnin äkilliseltä naurahdukselta pitkän tarkkaavaisen katseen jälkeen.

"Onko hän leikillinen, Ralph?"

"Kuka? Didskö? Kyllä, hän on hyvin vilkas pieni tenava! Mutta minä en tietysti saa olla hänen kanssaan paljon. En ole juuri milloinkaan kotona päivisin. Hän nukkuu melkein aina heti sen jälkeen kun palaan kotiin illalla."

"Niin, tietysti."