Part 9

Mooses tiesi Melun kertomuksista Rolfin tanssiaisten merkitsevän samppanjakestiä ja rohkeata leikkiä aamuun asti ravintolan sivuhuoneissa.

-- Nyt minä hengitän jälleen, -- sanoi Melu. Ora hyräili hiljaa, intohimoisesti Melun korvaan:

Mun vereni syttyy ja sieluni juo, Juo viinin ja lemmen tulta...

Mooses valvoi aamuyöhön juhlasta tultuaan ja kuuli Melun ja hänen saattajainsa äänet portaissa. Ora hyräili ja puhui hiukan sammaltaen: -- Herranen aika, vai menisi nykyajan ihminen naimisiin! Se olisi he-helvetti; rakkaus on helvetti nykyajan ihmiselle.

-- Teidän rakkautenne ehkä, -- sanoi Melu.

-- Meidänkö?

-- Niin, niin teidän!

Ora hyräili, ja Rolf yhtyi häneen.

-- Eläköön!

-- Mikä sitte?

-- Te, te ihana neito. Hurraa!

Pojat nostivat Melun portaiden johteelle ja hänen täytyi pitää heitä käsin kaulasta, ellei tahtonut syöstä alas. Rolf työnsi Oran syrjään ja kantoi Melun sylissään portaita ylös.

Mooses avasi oven Melulle ja näki eteisen himmeässä valossa hänen kasvojensa velton ilmeen.

-- Hyvää yötä, Mooses, älä ole pahoillasi, vaikka tulen näin myöhään. Usko pois, minun täytyy saada elää, elää. Sitte myöhemmin...

-- Alma lähti matkalle ja käski meitä hankkimaan sinulle toisen asunnon.

-- Voi, se on totta. Minä unohdin. Hän puhui siitä jo aikoja sitte. Mihin minä nyt menen?

-- Hallimajaan.

-- Ei, ei, viikon, kahden tai kolmen päästä, ei nyt.

-- Tädillä ei ole rahaa lähettää sinulle.

-- Voi, ne kurjat rahat! Niin, onhan se pahasti, että olen ottanut sinunkin rahasi, Mooses rukka, ainoat rahasi.

-- Älä puhu niistä!

-- Hyvää yötä! Ei, kuulehan, kenties en tapaa sinua huomenna. Jos tuodaan -- -- -- ei, hyvää yötä! Minä muutan huomenna.

-- Minne?

-- Saamme nähdä.

Seuraavana päivänä tuotiin Melulle lasku. Mooses avasi sen ja säpsähti. Se oli viidensadan markan lasku Melun puvuista.

-- Neiti ei ole kotona.

-- Niin täällä aina sanotaan, -- väitti velkoja, soma, nuori neiti.

Melu ei ollut ilmoittanut, missä asui.

-- Eihän tässä ole järkeä. Miksi sinä lymyilet? -- sanoi Mooses, kun tapasi Melun kadulla.

-- En saa rauhaa laskuilta enkä tahdo pakottaa sinua peliini.

-- Kuinka paljon sinulla niitä on?

-- Mistä minä tietäisin?

-- Oletko kirjoittanut tädille?

-- Kaikkea vielä!

-- Minä hankin sinulle rahaa.

-- Voi, hyvä Mooses, voitko sinä?

-- Mutta silloin sinun pitää mennä kotiin.

-- Minä näännyn ikävään siellä!

-- Tule kolmen päivän päästä. Silloin luulen voivani antaa sinulle seitsemän sataa.

Melu riensi kevyin askelin kaupungille.

* * * * *

Mooses sai kotiin tultuaan kirjeen Veronikalta ja unohti kaikki harminsa.

Hallimajassa.

Rakas ystävä!

Miten sinun nyt lienee siellä? Luet, luet aina vaan ja valmistut pian. Olen ylpeä sinusta. Eivät ehätä meitä. Se musta, suurikitainen peto lojuu käpäliään nuollen ja siristää silmiään. Me pelkäämme joka kerta, kun se pahaa ennustavalla tavalla häntäänsä heiluttaa. Ehkä se paneutuu maata, painaa päänsä käpälien väliin ja me saamme rauhassa viettää onnenjuhlaamme.

Kansanopiston seinät kohoavat. Ja kesällä, oi, kesällä on meillä -- -- -- en uskalla sanoa sitä. Vereni pulppuaa rajusti. Silloin olisimme omat herramme ja sinä kantaisit minut omin käsivarsin kansan rakentamaan linnaan. Kuninkaallisempaa ei voisi toivoa!

Sinä opettaisit, voittaisit sydämet ja minä kutoa kalskuttaisin. Ajattele, se voi toteutua, piankin. Niin, ja nyt täällä? Minä lietson kaikin voimin. Sairaala on tehnyt työnsä vastoin heidän tahtoaan. Kurkkumätä ja tulirokko ovat voitetut. Mökkilöitä puhdistetaan ja pappa rakennuttaa uusia, laajempia pikkukoteja väelle. Ruhalan emäntä paranee. Uusin ajatukseni on laittaa lastenhoitola. Täällä täytyy, täytyy elämän parantua! Ei saa olla kurjuutta eikä sairautta. Jospa he vaan itse oikein haluaisivat parempaa, mutta he nukkuvat, ovat tyrmistyneet tai katkeroittuneet, manaavat ja vihaavat silloin, kuin heidän pitäisi tarttua kiinni elämänsä purteen ja laulaen auttaa se väljemmille vesille.

Kuule, lähettini tuo sinulle suuren mytyn. Arvaa, mitä siinä on! Vaatteet sinulle. Merkilliset vaatteet. Olen ne omin käsin kutonut ja Hallimajan hoviräätäli on vanhan pukusi mukaan neulonut ne oikein kiinalaisella matkimiskyvyllä. Meitä on nyt kuusi morsianta kutomassa ja kaikkien sulhot saavat puvun.

Kunhan meidän kotiamme valmistetaan, tahdon itse tehdä kaikki, kaikki siihen ja sinulle. Vaikka eihän minun pitäisi puhua tästä. Se on niin pyhää, ettei sitä saisi koskettaa muuten kuin onnellisten hetkien yksinäisyydessä.

Suothan anteeksi, että sekaannun asioihisi. Hely tiesi kertoa Melusta yhtä ja toista, mikä kuuluu oudolta. Tarjosin tädille rahoja Melulle lähetettäväksi, mutta täti ei taipunut ottamaan. Te olette liian ylpeitä, sinä ja täti. Kärsitte suotta pulaa. Täti on ihan kuivunut kasaan surusta Melun vuoksi. Sinusta hän ylpeilee ja ihmettelee, mistä olet niin paljon rahaa irti saanut.

Hän pyysi minua kirjoittamaan Melulle ja taivuttamaan häntä kotiin tulemaan, mutta mitä minä osaisin hänelle sanoa? Moraalia hän halveksii, työtä hän pelkää, totuus on katkeraa, säästäväisyys on poroporvarillista, ja minä olen hänen mielestään kuin pelastusarmeijalainen, ikävä maailmanparantaja. Tunnustan joutuvani ymmälle hänet tavatessani ja tyhmistyväni hänelle puhuessani. Kirjoittaa sellaiselle kauneuden ja elämänmakeuden papittarelle, huu, minua värisyttää sitä ajatellakin. Ja kuitenkin pidän Melusta, en vain sinun vuoksesi, sinun kasvinsiskonasi, hänen itsensä vuoksi, suorasta ja itsenäisestä Melusta. Hän ei salaa mitään, ei paheitaankaan, nauttii halusta ilojansa, ei halveksi niitä, ei kärsi ristiriitaa. Jos hän halveksisi itseään, silloin tulisi häntä sääli ja säälin mukana halveksiminen, silloin en enää pitäisi hänestä. Ehkä sinä voit puhua hänelle. Jos hän pitää Rolfista niinkuin luulen, ei tarvitse muuta kuin viitata halveksimisen mahdollisuuteen Rolfin puolelta, silloin hän jättää elämän siellä ja tulee kotiin. Tee se tädin vuoksi. Käy niin kovin sääliksi kuihtuvaa eukkorassua. Hän on puhdasta kultaa, suuri aarre hän on.

Odotan iloisella kaipuulla sankariani kotiin julkisen tutkintosi jälkeen. Tulevaisuus on meidän!

Veronikasi.

Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.

MELUN HÄÄT.

Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana, kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään tapaansa:

-- Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta käy hullusti! -- Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.

-- Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi hullusti! -- Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.

Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi nyrkkiään ja hoki: -- Kuinka hän uskaltaa?

-- Kuka nyt uskaltaa? -- kysyi täti toisesta huoneesta.

-- Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! -- Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että tädin sydäntä särki.

-- Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, -- sanoi täti arastellen.

-- Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen ihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!

-- Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.

Melu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva lähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun Rolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan. Hän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.

-- Tulihan puolukka, kiitos! -- sanoi Rolf.

-- Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.

-- Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.

-- Maantielle! -- Melu nauroi. -- Maantie on minusta mieluisempi kuin mies, joka tekee sydämensä maantieksi.

-- Punnitse sanasi! Jumaliste!

-- Oletko sinä niitä punninnut?

-- Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä joko kuunnella tai olla kuulematta.

-- Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi, jos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa vihreetä ruohoa jalkaimme alla.

-- Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!

-- Puolukka on sitkeänahkainen. -- Melu naurahti sovinnollisesti ja Rolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

Metsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla tiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat hetken ääneti toisiinsa vaipuneina.

-- Mitä ajattelet, Melu?

-- Sinua.

-- Mitä minusta?

-- En hyvää.

Rolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti ja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä, mutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.

-- Sinä olet -- -- -- Rolfin kädet irroittuivat -- -- kuin puolukka houkutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. -- Katse oli yhä musta ja pyytelevä.

-- Ja sitten sylkeä ulos?

-- Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui uudestaan Melun käsivarteen.

Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.

-- Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.

-- Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu -- --?

-- Älä puhu siitä! -- ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti itsensä irti.

-- Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan sinut! -- Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti hattuneulansa.

-- Ellet päästä, isken sinua silmään.

-- Villikissa! -- Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi, seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.

Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema, piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.

-- Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?

Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.

-- Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? -- Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia, sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.

-- Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!

Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf uhkaavana ja katse palavana.

Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.

-- Onko pappa itse niin tehnyt?

Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.

Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi, virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.

* * * * *

Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä pukeutua morsiameksi.

-- Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.

-- Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?

-- Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi taivaan väri.

-- Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen, hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on valkoinen.

-- No, mistä sinä sellaisia mietteitä --?

-- En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo, minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin haluni. -- Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja onnellisena.

-- Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.

Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.

-- Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.

-- Melu, sinähän ihan väriset!

-- Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! -- Hän ponnisti kyyneliä vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: -- Morsianta pitää itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.

Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut halveksivansa.

Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.

ISKU.

Mooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä mieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston seinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin toteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi kantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen hallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla. Damokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.

Esan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi Moosekselle: -- Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän ja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät, että ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on raha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.

-- Kiitos! -- Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.

-- On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.

-- Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet kihloihin ja aiomme mennä vihillekin.

-- Sinä onnen poika, -- hymyili Mooses.

-- Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen tuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.

-- Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.

-- Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki profeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi tyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.

-- Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta ja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena huolinut.

-- No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?

-- Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä Hallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit kärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten välillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja pimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään syrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata, myöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se, etten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen pimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai maanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. -- Mooses käveli kiihkeästi lattialla, katse maahan tähdättynä. -- Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja pidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta asemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.

-- Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein tärkein.

Mooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:

-- Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä palohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa. Ellei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle puhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.

Mooses katsoi kelloaan. -- Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.

Talo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta oli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson niskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla kokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja akkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja oviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli huone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä väkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti, joten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja lattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli osuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.

-- Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, -- sanoi Ruhala.

-- Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin? -- kysyi eräs nainen.

-- Hitto heidät vieköön! -- sanoi Onni Hannula.

-- Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, -- päätti Ruhala.

-- Niin kapitalistitkin sanovat! -- huudahti nainen katkerasti.

Se oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit puivat ja silmät paloivat.

Manu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin uinaileva koira.

-- Sen minä vaan sanon, -- huusi Onni Hannula, -- että kyllä työväki kerran herää ja kostaa verenimijöille! --

Manu nosti päätään, nousi hitaasti seisomaan suoristaen suuren, luisen vartalonsa. Halveksiva katse paloi syvissä silmäkuopissa ja nyrkki puristui: -- Suutanne osaatte täällä soittaa, vaan ette mitään tehdä!

Manu poistui huoneesta.

Esa ja Mooses olivat istuneet lähellä Manua ja vaieten seuranneet keskustelua.

-- Manun kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin! sanoi Esa.

-- Pelkään, että hän luulee olevansa koston välikappale, -- kuiskasi Mooses.

Osuusruokala oli keskustelusta häipynyt ja nyt oteltiin tulisesti palkoista.

Mooses pyysi puheenvuoroa, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.

-- Te puhutte alimmista palkoista ja luulette sillä kohottavanne hyvinvointia. Kuitenkin tiedätte, että samassa määrässä kuin rahapalkkanne korkenee, kallistuvat elintarpeet. Raha ei voi luoda järjestystä ja rauhaa piiriinne. Se on liian luistavaa, irrallista. Vaatikaa kiinteitä etuuksia, hyviä asunnoita, maata, vettä ja ilmaa. Vaatikaa lujaa, järkähtämätöntä järjestystä isäntienne puolesta ja itseltänne.

Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi järjestää työnsä ja elämänsä. Epäjärjestys on hänen suurin vihollisensa ja meidän pyhä velvollisuutemme on se poistaa. Teidän silmänne palavat vihasta niitä kohtaan, joitten otaksutte olevan syypäät epäjärjestykseen, ja nyrkkinne ovat valmiit heihin iskemään.

Minä näen puheenjohtajan kädessä soman nuijan. Te tiedätte, ettei sellaista voi valmistaa muulla kuin sorvilla. Puukolla saisimme ruman, tökerön tekeleen, vinon, ryhmyisen kapineen. Ja kuitenkin se veisi aikaa eikä tekijä saisi nauttia työnsä onnistumisesta.

Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä raakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi puraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.

Työ on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat, rakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä ja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä kehittynyt sivistynyt kansa.

Tai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana maleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot, toivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me huudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme työhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me olemme jälleen ihmisiä.

Pyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se kuuluu meidän työhömme!

Miehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.

-- Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta asemastamme, -- ilmoitti puheenjohtaja.

Mooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo mies vaati kokousta keskeyttämään.

-- Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, -- selitti Mooses.

-- Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, -- oli ainoa vastaus.

Miehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä. Viimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.

Mooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.

-- Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle ja he taas vuorostaan muille, -- ehdotti Esa.

-- Niin, sehän kyllä käy päinsä, -- sanoi Ruhala.

-- Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti minun täytyy pian poistua.

-- Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, -- sanoi Onni. Mooses puristi ystävällisesti hänen kättään. -- Olisimme maisterin avulla ehkä päässeet selville monesta pulmasta.

* * * * *

Juuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään leimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.

Ruhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian pelätyn karkoituskäskyn.

Koko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä auttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä tunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä kuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.

-- Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, -- sanoi hän.

-- Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä tunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi, mennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.

-- Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.

-- Siis?

-- Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme varten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat aina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä tarkoitan pyhänä pitämisellä? -- Mooses veti hänet lähelleen heidän mäenlaitaa astuessaan. -- Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka synkkää olisi. --

-- Toivoa, mitä?

-- Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko, täytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa, emme elää!

He katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman heikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven suhahdus.

-- Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni meidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä sääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi vain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin, lähemmin meidän se pitäisi tuntea.