Part 10

-- Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa. Meillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon vainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille: Katsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos teillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa, niin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta teillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse heitä pelätä!

He astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli heitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta intohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen polvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona luisilla hartioilla.

-- Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa maailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi tehdä mitä tahansa, -- sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.

-- Pelkäätkö häntä?

-- En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. -- He astuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.

-- Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!

-- Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. -- Mooses otti hänet kevyesti syliinsä. -- Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen rauha.

-- Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.

-- Ja sinä olet -- -- -- tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan huuliasi. -- Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen rannalla.

-- Suutele minua, Veronika!

Joka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja metsässä kuiski lempi.

-- Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?

-- En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?

-- En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni somaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.

-- Kyyneleitä, miksi?

-- Onnesta, sinä.

-- Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!

-- Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni. Näin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?

-- Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän kaulan utuisen harson poimuissa.

-- Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään rintasi. -- Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain valua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. -- Nyt kastan sinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.

Mooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. -- Ja minä kastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.

-- Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.

-- Ja minusta tuntuu, kuin olisi valtikka kädessäni ja kuninkaan kaapu hartioillani ja ne olet antanut sinä.

Kiurun ääni soi yli muitten lintujen, männyn latvat huminoivat ja sirkka siritti ruohossa. Nuoret olivat polvillaan ja odottivat lähteen pintaa selviämään.

-- Hyvästi, Mooses, lähteessä! Tänne tulen sinua ajattelemaan, niin kauan kun sen silmä kirkkaana pysyy.

-- Tule, täältä saa sinua ajatukseni etsiä, pyhältä lähteeltämme.

-- Tule! -- Veronika hypähti ylös ja tarttui Mooseksen käteen. Vielä kerran he nyökkäsivät toisillensa lähteessä ja astuivat käsi kädessä sanattomina, hiljaisen onnen kantamina metsän pyhässä rauhassa.

Mäen päällä avautui Hallimaja heidän eteensä. He sykähtivät kumpikin.

-- Erota, erota!

-- Onko se tuskaista?

-- Älä kysy!

-- Ei puhuta, ei!

Pitkä, tuskaisa syleily, ja Veronika riisti itsensä irti, laskeutui alas puutarhaan pienen portin kautta.

* * * * *

Pihalla, konttorihuoneitten edessä hän kuuli melua ja miesten räyhääviä ääniä. Hän oli huumauksissa eikä oikein tajunnut, mitä melua se oli, meni vain ajatuksissansa sisään ja ikäänkuin vaistosta isänsä huoneeseen, jonka akkunoista voi joukon nähdä.

Siinä kinasteltiin, räyhättiin, huidottiin olutpulloilla ja häristeltiin nyrkeillä. Työnjohtaja, ehätti hillitsemään ja käski miehiä pois ja kielsi juomasta olutta. Miehet kiihtyivät yhä hurjemmiksi ja uhkauksia sateli juopuneitten suusta. Työnjohtaja survaistiin sisään. Pitkä, jonka piti viran puolesta olla läsnä, hiipi arkana tiehensä, eivätkä Hallimajan toisetkaan poliisit uskaltaneet kiistaan sekaantua.

Joku uhkasi puukolla ja löi nyrkillä toverinsa maahan. Silloin sekaantui työnjohtaja leikkiin uhaten työstä erottaa rähisijät. Hänet ympäröittiin, ja miehet löivät häntä vasten kasvoja. Nyt Veronika kuuli isänsä jyrisevän äänen portailta: -- Laskekaa irti! -- Kukaan ei kuullut. Samassa hän näki isänsä tappelevain keskellä. Hän koppoi miehiä kauluksesta ja paiskeli heitä kontilleen, seisoi koko joukkoa päätänsä pitempänä pelottavan varmana, säihkyvin silmin. Humalaiset alkoivat selvitä ja kömpivät häpeissään taas pystyyn. Mutta äkkiä Veronika säpsähti. Toisten takana hän näki kissamaisen katseen, joka tähtäsi hänen isäänsä, kierteli joukosta selän taakse. Veronika ei kerinnyt ajattelemaan, syöksyi konttorihuoneitten läpi, alas portaita, seurasi miestä silmin ja hänen kättään, joka tarttui suureen puukkoon ja nosti sen ilmaan. Veronika kiljahti ja tarttui molemmin käsin konnan käsivarteen isänsä selän takana. Liike oli äkkinäinen ja voimakas, veti miehen puukon taaksepäin, joten se lyöjän käden taipuessa viilsi Veronikan vasenta olkaa.

Marck ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vasta kun naiset huusivat etäämpää: -- Ryökinän kädestä tulee verta! -- otti hän Veronikan syliinsä ja kantoi sisään.

-- Ei saa sanoa kellekään, kuinka se tapahtui. Pappa kulta, älä sano!

-- Älä kiihdy. Me teemme kaikki, mitä pyydät, kun et vain kiihdy.

Veronika makasi ruokasalin nahkaisella sohvalla ja äiti sitoi haavan.

Ehkä ensi kertaa elämässään oli rouva Marck suunniltaan, kulki levottomana huoneesta huoneeseen, heitteli hermostuneesti esineitä, etsi kiireesti Veronikan tavaroita ja hätäisesti komensi palvelijoita. Hän soitti läheisestä kaupungista lääkäriä, mutta siellä luultiin paraaksi, että Veronika tuotaisiin sairaalaan.

Äiti polvistui lapsensa eteen sohvan viereen, koetteli suonta ja otsaa. Levottomuuden kyyneleet kostuttivat hänen silmiänsä, ja Veronika hymyili äidin hellille sanoille. Hän ei ollenkaan kapinoinut mielessään, vaikka haavaa särki: oli hyvä olla äidin hellässä hoivassa, turvallinen ja lämmin. Sydämessään hän toivoi: jospa minulla aina olisi tällainen äiti.

-- Kuinka sinä olet hyvä, äiti!

-- Älä puhu, ole aivan hiljaa.

-- Tahtoisin tavata Moosesta.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun äidin kasvoilta hävisi hellyys, ja suruinen, jäykkä ilme tuli sijaan. Hän oli jälleen ennallaan, huokasi ja lähetti hakemaan.

Samassa Mooses jo tulikin, heitti lakkinsa eteiseen ja astui äänet kuultuaan huoneeseen. Ja nyt hän vuorostaan oli polvillaan Veronikan edessä.

Veronika nosti vasenta kättään.

-- Hiljaa! -- huudahti rouva Marck ja iski ankaran ja tuskaisen katseen tyttäreensä.

-- Älä liiku, Jumalan tähden, älä liiku, -- kuiskasi Mooses henkeään pidätellen, katseessa sellainen tuska, että Veronika hetkeksi sulki silmänsä uupumuksesta ja kuiskasi:

-- Ei ole vaarallista. Minä voin hyvin, vain hiukan särkee. -- Hieno puna levisi kasvoille ja uudestaan hän kuiskasi: -- Nyt menemme samalla hevosella junalle täältä. Sinä et saa jättää minua. Ei kukaan muu saa kantaa junaan. -- Hän uupui jälleen ja sulki silmänsä.

Mooses ei liikahtanut, nojasi toiselle polvelleen ja piteli hyväillen Veronikan vasenta kättä.

-- Kuka sinulle sanoi, kun niin pian tulit?

-- Joku, en muista; onnettomuuden sanoma kulkee nopeaan. Tiedätkö, kuka löi?

-- Manu, -- kuiskasi Veronika.

Marck tuli sisään. Mooses punastui ja tumma välähdys silmissä kohtasi Veronikan isää, kun he kohteliaasti kättelivät.

-- Elämä on toisinaan kovaa, -- sanoi Marck. -- Olisin toivonut tapaavani teidät toisissa oloissa.

-- Niin minäkin, -- sanoi Mooses hätäisesti rientäen Veronikan luo, kun näki tuskallisen ilmeen hänen kasvoillaan. Veronika antoi hänelle vasemman kätensä.

-- Junan aika lähenee ja hevoset odottavat, -- sanoi Marck aikoen ottaa Veronikan syliinsä. Mutta Veronika katsoi Moosekseen eikä hellittänyt hänen kättään.

Mooses nosti hänet varovasti syliinsä kuin pienen lapsen makaavassa asennossa ja kantoi vaunuun. Marck otti hänen lakkinsa eteisen pöydältä ja painoi päähän, avasi ovet ja piteli itse hevosta vaunuun astuttaissa. Hiljaa, jalasta jalkaan piti ajaa, sillä äidin sitoma kääre oli tullut punaiseksi.

-- Minnekä te aiotte siirtyä? -- kysyi Marck. Hän istui vaunuissa vastapäätä nuoria.

-- Ensi vuoden olen ajatellut kerätä aineita väitöskirjaan kansantalouden alalta. Jos näitä ahtaita, aikoja yhä jatkuu, mikä kyllä on mahdollista, täytynee kaiketi asettua kansalaisten luo Amerikaan, sillä vieraassa kansassa en löytäisi mitään yhtymäkohtia.

-- Se olisi järkevää, saisitte uusia, terveitä näkökohtia, ehkä häviäisi liikanainen haaveellisuus. Ja jos palaatte, voitte opettaa työväelle parempia aatteita kuin nyt olette opettanut.

Mooses kävi tulipunaiseksi.

-- Pappa, jos kaikilla meillä olisi niin ihanteellinen maailmankatsanto kuin Mooseksella on, olisimme onnelliset.

Vaunut pysähtyivät. Veronika kietoi vasemman kätensä Mooseksen kaulaan ja Mooses kantoi hänet junaan nuorison laulaessa kansanjoukon keskellä. Hän asetti Veronikan vaunun sohvalle, suuteli hänen otsaansa ja huuliaan kuin sairaan lapsen, nosti kaulaltaan vasemman käden sivulle, siirsi jalat sohvalle mukavaan asentoon.

-- Onko sinun näin hyvä olla? -- kysyi hän levottomana. -- Nyt tahtoisin olla sinua lähellä, helliä, hoitaa, olla miehesi!

-- Ethän ole epätoivoinen?

Juna vihelsi. Vielä kerran Mooses silitti armaansa poskea hellästi ja omistavasti, painoi huulensa huulille, katsoi syvään tuskaisiin silmiin ja poistui vedet silmissään. Veronika seurasi katseillaan hänen pitkän, hoikan vartalonsa hiukan kumaraista käyntiä, näki hänet avoimesta ovesta vaunun sillalla, miten hän liikutettuna lakki kädessä, kukka napinlävessä seisoi hänen isänsä edessä.

-- Lähettäkää minulle osoitteenne, missä kulloinkin olette, -- sanoi Marck.

Junan liikkuessa hyppäsi Mooses alas samalla kun hänen oma junansa vastakkaiselta suunnalta puhkui asemalle.

Täti ja Melu olivat tuoneet tavarat ja odottivat häntä. Asema oli kansaa tulvillaan aina maantielle saakka ja naisilla kukkia heidän ihailemalle sankarilleen. Laulu oli tarttunut yleisöön ja kun "Maamme laulu" alotettiin, upposi junien melu kansan sydämen mahtavaan ääneen. Juna ei seisonut kauaa asemalla, ja Mooses nousi vaununsa sillalle paremmin nähdäkseen kaikki. Silloin puhkesi ilmoille jyrisevä "eläköön" huuto ja kukkia satoi hänen ympärilleen yksitellen, vihottain, ja naisten kimakat äänet yhtyivät miesten painaviin "eläköön, eläköön"! huutoihin.

Täti nyyhki ääneen ja Melu piteli häntä sylissään itsekin itkien. Esa ja Hely saivat viimeisimmäksi puristaa hänen kättään ja Hely sanoi:

-- Minä menen ensi junalla hänen luokseen enkä väisty hänen vuoteeltaan, ennenkuin hän on terve.

-- Pää pystyyn! -- sanoi Esa.

-- Eläköön isänmaa! -- huusi Mooses, kun juna jo liikkui.

Kansa lauloi liikutettuna, vesissä silmin: "Mun muistuu mieleheni nyt..."

YKSIN.

Sairashuoneen salaperäinen hiljaisuus kätki Veronikan syliinsä, viihdytti suloiseen lepoon lievässä kuumeen uupumuksessa ja loi hämäriä unia, joissa todellisuus verhoontui haaveellisuuden poimuihin.

Äiti istui tyynenä ja lempeänä hänen vieressään tarkasti noudattaen lääkärin määräyksiä sairaan hoidossa.

-- Olemmeko vasta olleet täällä päivän? -- kysyi Veronika.

-- Tuntuuko aika pitkältä? -- sanoi äiti huolestuneena.

Kirkas kyynel putosi Veronikan poskelle. Äiti huokasi syvään ja tyttären kyyneleet putoilivat ja kirvelivät hänen sydäntään. Ne kyyneleet saattoivat kaukana vieraassa maassa harhailevaa. Sen hän tiesi.

-- Outona ja ujona hän vaeltaa suuren kaupungin katuja, hukkuu kuin pisara mereen, minun omani, ainoani koko maailmassa ja etsii halpaa asuntoa syrjäisissä seuduissa. Sydämessä hänellä on aarre kallis ja raskas. Se painaa hänen hartioitansa, uurtaa juovia puhtaaseen otsaan. Hän murtaa suuta, hän hoippuu. Se sydämen taakka on niin raskas ja hän janoo lähteemme vettä -- oi armas! -- Veronika nyyhki lohduttomasti. -- Vasta päivä, yksi ainoa päivä, eikä hän tiedä, emme tiedä, päättyykö kohtalomme oikku koskaan, voiko hän koskaan astua lähteellemme!

Marck astui huoneeseen suuri vihko ruusuja ja kieloja kädessä.

-- Mikä nyt on? Onko Veronika kovin sairas? Pakottaako haava? Lapsi kulta, älä nyt itke noin! Onko mitään uutta tapahtunut? Sano nyt jotakin, Eveliina, istut mykkänä -- -- --.

-- Hänen on ikävä, -- sanoi äiti suruisena. Puolisot katsoivat toisiinsa neuvottomina.

-- Pappa kulta, niin paljon kukkia, suloisia, raittiita! -- Veronika painoi niitä polttaviin kasvoihinsa, kirveleviin silmiinsä ja sanomaton halu saada puhua hänestä, jota kaipasi, valtasi hänet. -- Missä Mooses nyt lienee? Arvaatko sinä, pappa? Mitä hän sanoi sinulle viimeiseksi?

-- Et sinä nyt saa ajatella ikäviä asioita, pitää tulla terveeksi ja reippaaksi tytöksi. On maailmassa vielä paljon iloa ja ihanuutta, tyttöseni. -- Isä silitti hellästi tummaa tukkaa ja piti vasenta kättä omassaan. Se levoton pikku käsi oli kuin haavoitettu lintu. Se poltti ja räpytteli, ei ymmärtänyt suojelevan kouran hyväntahtoisuutta, kuinka halusta se tahtoi parantaa, tehdä hyvää, olla hellä. Niin se pikkunen lintu räpyttelee siipiään ja pieni nokka tokasee tuskissaan raskaita sormia.

Veronikan kyyneleet kuivuivat, mutta sydäntä kolotti entistä kovemmin.

-- Voi, minun on liiankin hyvä, -- äännähti Veronika. -- Kaikki hellivät ja huolehtivat, antaisivat tähdenkin taivaalta. -- Äänessä oli kuitenkin katkeruutta ja vanhemmat katsoivat neuvottomina toisiinsa.

-- Etkö tahtoisi nähdä Almaa? Hän tulisi -- -- --.

-- En minä osaa sanoa. -- Veronika katsoi suurin silmin isäänsä ja hellä hymy valaisi hetkeksi polttavat kasvot. -- Onhan minun hyvä näinkin. Te huolehditte kovin. Mammakin on ihan kalpea. Vie hänet mennessäsi kävelemään, pappa, -- sanoi hän niin reippaalla äänellä kuin taisi. Sairas käsi lepäsi tonkkana peiton alla ja vasen liiteli levottomana tummissa suortuvissa ja kuumalla otsalla. Silmissä paloi kirkas kiilto ja huulet punoittivat kuin veripisarat valkoisen ruusun lehdillä. Isän silmä viihtyi ihaillen lapsen sielukkailla, yliluonnollisen kauniilla kasvoilla. Hellä hymy valaisi järeät piirteet. Hän nyökkäsi leikillisesti.

Äiti katseli heitä ja iloitsi puolisonsa ja lapsensa yhdennäköisyydestä.

-- Huomenna tulen jälleen!

-- Tule, pappa!

Askeleet vaikenivat eteisessä ja Veronika ummisti silmänsä. Oli lepoa olla yksin, ajatella häntä, yksinäistä vieraalla maalla. Kuinka hän kankeasti puhuu vierasta kieltä, kuinka hän -- -- -- ei, ei. Entä Alma? Tahtoisinko tavata häntä? Puhuako entisistä? Ne ovat niin kaukana. Kaikki on nyt toisin, rikkirevitty, poikkimurskattu, pimeätä. Siellä Hallimajassa hapuillaan, tanssitaan taas Vetehisen polskaa, ei kukaan heistä välitä, ei helli, ei huolehdi. Manun -- -- -- ah! kuinka pisti! Hiljaa, hiljaa sydän. Se koskee, se polttaa. Ei, ei Vetehisen valta saa, ei saa -- -- --. Hän makasi kalpeana, huohottaen, ajatukset tahdon kahleissa, tuskan leima kasvoilla, luja leuka jännitettynä. -- Niin, hiljaa, hiljaa, sydän! -- -- -- Se raukka, Manun vaimo, köyhä, kurja, sairas, "luut kuin lankaan pujotetut, nahka kuin likainen homehtunut vaate, pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä"! Oi, Jumala, armahda meitä ihmisiä! Kuinka pieniä olemme ijäisyyden sylissä ja kuinka itsekkäästi riistämme toisiltamme lyhyen elämän ilon, niin ahnaasti ja raivoisasti kuin ijäti siitä eläisimme. Voi, kuinka olemme pieniä! Koska tulevat maailmaan ne suuret ja vahvat, viisaat, hyvät? Koska rakennetaan elämän pyhää iloa ja koska odotetaan loistavin silmin ijäisyyttä, jossa tuntemattomat meidät syliinsä sulkevat. Heidän täytyy tulla pian! Sinä satusilmäinen maanpakolaiseni, pian kasvakoon ennustamasi nuoriso, joka kirkassilmäisenä laulaen työhön menee. Minä uskon sinua, profeettani, sillä haaveesi antoivat hengelleni siivet ja loivat minuun uuden sydämen ja kirjoittivat siihen uudet käskyt: "Työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin sininen taivas. Ja toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus ja työ niin pyhää kuin luomistyö"...

"Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus ja palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan"...

Hiljaisuuden hymnit lauloivat haaveilijan sielussa ja ajatukset liitelivät tulevaisissa.

-- Hallimaja, oma kotimme, sinun täytyy meidän kauttamme tulla kauniiksi kuin häihin koristettu morsian ja iloiseksi! -- Valoisa hymy haaveilijan kasvoilla vaihtui ja ajatus liiti uutta latua. -- Minun täytyy, täytyy se toteuttaa ja sitten ehkä ainaiseksi jättää kotimaa. Mooses parka, saisimmehan edes ajatuksissamme elää onnellisessa Hallimajassa. Niin, jos voisin -- -- --.

Ajatukset häipyivät ja haaveksija uinahti armaaseen uneen.

Seuraavina päivinä kuume hävisi ja paraneminen kävi nopeasti.

-- On kiire, -- sanoi hän tohtorille. -- Kotona on tuhat hommaa.

-- Aijai, liian monta, -- hymyili vanha tohtori.

HÄRMÄLÄN TÄDIN NÄLKÄKIRJAT.

Kruunu-Anna oli Veronikan sairaana ollessa ollut kiivas työssä ja toimessa, jakanut akoille "puhtauspalkintoja", ja moitesaarnoja ja ollut heidän "omanatuntonaan", kuten Härmälän täti sanoi. Hänen rehellinen, järeä naamansa loisti riemusta, kun Veronika ensi kerran kotiin tultuaan meni hänen luokseen, ja Helmi punastui ihastuneena.

-- Terveenä jälleen, siunatkoon teitä nyt kaikkivaltias ja varjelkoon. Voi, voi neiti, että sen Härmälän maisterinkin nyt juuri piti joutua pois täältä! Ei kukaan niitä nyt siellä talolla ohjaa. Suurisuisia keropäitä tulee tänne joka sunnuntai vaununlastittain huutamaan ja pauhaamaan, -- valitteli Anna.

-- Antaa heidän huutaa. Pauhaa koskikin vettensä paljoutta ja nousee patojen ja sulkujen yli, -- sanoi Veronika.

Helmin silmät loistivat ja työ lujui sylistä lattialle ja jalka polki koneen hiukan syrjään.

-- Kun kerran saisi oikein laulaa! -- huudahti hän välittömästi kuin lapsi.

-- Jokos sinäkin alat kiekua! -- nauroi Kruunu-Anna.

-- Minä muistan aina, niin kauan kuin elän, Härmälän maisterin puheen kerran nuorisojuhlassa. Voi, se oli niin kaunista. Kun voisi olla sellainen! -- Helmin punoittavia kasvoja kaunisti haaveellinen hymy ja Veronikan hän voitti puhuessaan Mooseksesta.

-- Kaunista. Kuka kauniista elää? Ei ainakaan täällä Hallimajassa. Täällä on niin rumaa, että vallan hirvittää, -- sanoi Anna.

-- Onko mitään erityistä tapahtunut? -- kysyi Veronika levottomana.

-- Tietäähän neiti sen Manun muijapuolen? Sen niin -- -- --.

-- Ulkotyöväen naisten komitean jäsenen, kyllä.

-- No, sillä oli kaksoset. Ja niitä hoiti täällä eräs syöjätär, antoi niille muka vahingossa livekiveä.

Veronika sulki silmänsä ja kääntyi akkunaan. Arpea käsivarressa kolotti ja hän voi pahoin. Kruunu-Anna jatkoi:

-- Sairaat lapset se muija toi hoitolaan ja siellä ne kuolivat.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Oven takaa kuului jalankopsetta ja Hely ja Esa astuivat huoneeseen.

-- Olemme sinua etsineet ja arvasimme, että olit täällä! -- huudahti Hely. -- Mutta hyvänen aika, kuinka olet kalpea. Voitko huonommin tänään?

-- En. Anna vain kertoi niin ikäviä asioita, -- sanoi Veronika jälleen entisellään.

-- Voi, kerroitteko nyt siitä? Se on tosiaan ruma juttu. Vaikka kyllähän heidän lehdissään on niin paljon perustelematonta, ettei niille tarvitse -- -- --.

-- Onko heidän lehdissään ollut jotakin? -- kysyi Veronika.

-- Eikö Anna kertonut? -- kysyi Hely.

-- Nyt saamme tosiaan sanoa lopun, koska kerran sanoitte alun aamenesta, -- sanoi Esa. -- Työväenlehdessä sanottiin sinun hoitolaasi enkelintekijäksi, koska siellä kuoli kaksi lasta.

-- Nekö Manun -- -- --.

-- Juuri ne. Se nyt on sen mokomaa, ei kannata välittää.

-- Ajattelen heitä itseänsä. Taistellessaan he lyövät tuhat harhaiskua ja yhden oikean, -- sanoi Veronika masentuneesti.

-- Manun olisi pitänyt rikoksestaan saada oikeudenmukainen rangaistus. Nyt hänen vertaisensa tekevät hänestä sankarin ja pahoittelevat, ettei isku koskenut Marckia, -- sanoi Esa.

Veronika katsoi Esaan suurin surullisin silmin, kohotti hitaasti kasvojaan, joitten joka piirre ilmaisi tuskaa. -- Mutta minulla oli oikeus olla kostamatta. Minä en voi tuottaa kellekään kärsimystä.

Esa liikahti äkkiä valmiina vastaamaan kiivaasti Veronikalle, mutta kun hänen katseensa sattui tuskaisiin kasvoihin ja Veronika nousi hitaasti, ojensi hänelle kätensä ja hymyili hiukan, jäi Esa sanattomaksi, katsoi Veronikaa kuin ilmestystä.

Sairaus oli vienyt hänen olennostaan lapsellisen sulon ja pehmeyden, kehittänyt aikaiseen naiseksi, syventänyt sielunelämää ja luonut ulkomuotoon uutta aateluutta. Hänen suuret tummat silmänsä olivat nyt surunvoittoiset, täynnä älyä, ja herkimmätkin tunnevivahdukset vaihtelivat niissä kuin pilven varjot lähteen pinnassa.

* * * * *

Päivä päivältä karttui pettymyksiä, ihanteet säikkyivät ja lymysivät sielun syvimpiin soppiin. -- Hallimaja, sinä olet ruma ja typerä, mutta rakkaus tekee rumankin kauniiksi ja sinun täytyy tulla kauniiksi, -- vakuutti Veronika itselleen.

Syksy tuli ruma ja sateinen. Työt tehtaassa ja sahassa vähentyivät, piti erottaa väkeä. Veronika kohtasi retkillään sanattomia ja vihamielisiä katseita. Hoitolassa ei enää ollut lapsia; keittokoulusta hävisivät oppilaat ja ruokavieraat; kutomakoulussa kävi vain joku maalainen. Yhä ahtaammiksi kävivät ajat. Keskitalvella täytyi sulkea saha tykkänään. Taas istui lutoposkinen Puute hökkelien pöydän päässä, katsoi uhkaavana verisillä silmillään aterioitsevia, heitti heille niukat palat ja piiskoi heitä katkeruudella. Edellisenä talvena olivat he itse Puutteen herroja, olisivat voineet sen karkoittaa, jos sen hyväksi näkivät. Nyt oli toisin. Puute oli heidän herransa ja työnsulku kamala arvoitus. Veronika ei enää uskaltanut mennä heidän luokseen. Kruunu-Annalta hän kyseli:

-- Kuinka heidän lapsensa nyt jaksavat?

-- Äideillä on nyt hyvää aikaa hoitaa, kun ei tarvitse tehtaassa olla. Kyllä lasten nyt on hyvä olla.

Veronika elostui ja huudahti: -- He siis rakastavat lapsiaan!

-- Sus siunakkoon, tuota neitiä! Vai ei ne rakastaisi. Tottahan nyt lastaan, muutenhan ihmissuku olisi aikoja hukkunut.

-- Voi, voi, Anna kulta, kuinka tekee hyvää uskoa siihen. Minä olen, nähkääs, nähnyt niin paljon nurjuutta viime aikoina.

-- Heillä on vaikeat ajat, ja tehtailija Marck -- -- --.

-- He luulevat, että kaikki riippuu hänestä, ovat ehkä toivoneet minun välitystäni ja siinäkin pettyneet.

-- Jotakin hölmöyttähän se nyt lie ja sitäkin talolla saarnaamista.

Veronika näki Annan välttelevistä katseista, että hänkin luuli tehtailijan tahallaan seisottavan sahaa.

-- Kuinka tämä on raskasta. Olisipa Mooses täällä! Hän puhuisi heidät lämpimiksi, loisi uskoa ja valoa mieliin. Ettekö usko, Anna?

-- Uskon, sydänkäpyseni, uskon. -- Annankin kasvot elostuivat.

Kotiin mennessään tapasi Veronika Esan.

-- Kirjoita Moosekselle, että täällä on kaikki pimeätä. Olen seurannut Ruhalan ja Hannulan Onnin puuhia. Aluksi he pysyivät Mooseksen ohjelmassa, mutta nyt se on aikoja unohtunut. Maltti ja äly on mennyt miehiltä. He seurustelevat epäilyttävien individien kanssa. Manun kaveria kulkee talolla ja heidän kotonaan. Siellä haudotaan krokotiilin munia ja särvitään liejuista pohjasakkaa. Olisipa nyt opisto ollut tämän talven käynnissä ja Mooses täällä, niin totta tosiaan ei täällä näin pimeätä olisi.

Veronika puristi kiitollisena hänen kättään.