Part 9

"Nyt minun on suoritettava jälkisäädöksen summaa ja sinä epäilemättä tahdot valvoa perintöoikeuksiasi."

"En", sanoi Hugh Ritson painokkaasti ja nousten seisoalleen.

"Sinä tiedät, että jos äpärä saa määrätyn ajan hallita tilaa, laki tunnustaa hänet oikeuden omistajaksi. Hän on silloin äpäräesikoinen. Sinun täytyy karkoittaa koko mies."

"Ei", sanoi Hugh Ritson vielä kerran. Asianajaja katsoi häneen kysyvästi, ja Hugh lisäsi: "Se tulee myöhemmin. Ensin täytyy avioliitosta tulla tosi."

"Sinun ja Gretan avioliitosta?"

"Paulin."

"Paulin?" sanoi herra Bonnithorne äänellä, joka ilmaisi mitä suurinta epäilystä ja hämmästystä.

"Paulin, niin", toisti Hugh kauhean mielihyvän ilmein. "Hänen täytyy naida hänet."

Asianajaja oli noussut vielä kerran ja katseli Hugh Ritsonia terävästi suoraan silmiin koettaen päästä selville toisen tarkoituksesta.

"Sitä sinä et voi tarkoittaa", sanoi hän vihdoin.

"Ja miksi en?" kysyi Hugh viattomasti.

"Koska Paul on hänen veljensä -- kaikissa tapauksissa velipuolensa."

"Sitä he eivät tiedä."

Herra Bonnithornen hengitys näytti pysähtyvän.

"Mutta me tiedämme emmekä toimettomina voi olla heidän avioliittonsa todistajina", sanoi hän vihdoin.

Hugh Ritson nojasi selkäänsä uuniin. "Me voimme ja se meidän tulee tehdä", hän päätti, eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut.

Herra Bonnithorne katseli ystäväänsä kiireestä kantapäähän ja hänen kasvojensa jännitys laukesi.

"Sinä lasket leikkiä, mutta heille se ei ole leikkiä, kun saavat huomata, että heidän lirputtelunsa ja kuhertelunsa täytyy loppua Ja millaisesta syystä sitten! Se on oleva kauhea isku. Toinen kysymys on, eikö olisi inhimillisempää koettaa toteuttaa ennemmin eräs toinen avioliitto. Eilen illalla käydessäni kirkkoherra Christianin luona, minä tein puolestasi, mitä suinkin voin."

Hugh hymyili vastaukseksi toisen hymyyn, mutta tarkempi huomioitten tekijä olisi havainnut, että asianajajan hymy oli vain kylmää ivaa.

"Niin, sinä olet inhimillinen, Bonnithorne, ja nyt sinun hellätunteisuutesi on saanut iskun. Mutta kun minä puhuin naimisesta, minä tarkoitin juhlamenoja -- en mitään muuta."

Herra Bonnithornen silmät välähtivät. "Luulen ymmärtäväni sinua. Sinä aiot erottaa heidät kirkon ovella -- -- ehkäpä itse alttarilla. Se on kauhistava kosto; minun selkäpiitäni karmii."

Hugh naurahti kevyesti ja asteli akkunan luo. Auringonsäde lankesi hänen ylössuunnatuille kasvoilleen. Kun hän kääntyi ympäri ja keskeytti hiljaisuuden, hänen äänensä kaikui syvänä ja karkeana.

"Minäkin olin inhimillinen. Kun hän puhui avioliitostaan Paulin kanssa, minä viittasin esteihin. Hän nauroi sille ajatukselle -- pilkkasi sitä." Toinen kevyt naurahdus, sitten juhlallinen totisuus. "Hän hylkäsi minut -- säälimättä, selvästi ja raa'asti. Mitä hän sanoi? Enkö minä ole sanonut sitä sinulle? No, hän sanoi, ha, ha! voitko sinä uskoa sitä? -- hän sanoi, että hän mieluummin ottaa jonkun rengin, kuin minunlaiseni herrasmiehen. Ne olivat juuri hänen omat sanansa."

Hugh Ritsonin kasvot olivat nyt synkät raivosta, vaikka hymy leikitteli hänen huulillansa.

"Hän _saa_ ottaa renkinsä ikuiseksi tuskakseen ja häpeäkseen. Niin paljon minä hänelle lupasin ja minä pidän sanani."

"Kauhea kosto", mutisi asianajaja kynsiänsä puhdistellen.

"Turhaa! Sinä et tiedä, kuinka kauaksi rakkaus voi mennä. Yksinpä sellaisetkin miehet, joilla on lapsen sydän, voivat hylätyn rakkauden tuskassansa mennä pitkälle kostossansa." Hän vaikeni ja jatkoi matalalla äänellä: "Hän on törkeästi loukannut minun rakkauttani."

"Varmaankaan ei niin, ettei sitä voisi anteeksi antaa", keskeytti herra Bonnithorne hermostuneesti. "Se olisi vääryys, jonka häpeä kestäisi koko elämän ajan. Ja hän on kuitenkin nainen."

Hugh silmäsi ympärilleen.

"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen kanssansa." Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi sitten äkkiä. "Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni kuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole hetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman äitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan -- sen pahempi -- hänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on tiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että minäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin omiansa." Toinen harppailu ympäri huonetta. "Ajatteletko sinä sitä, kun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä roisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan hyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun paikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen rangaistus."

Hugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka ei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen edessään. "Kauheata, kauheata!" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi vakuuttavasti: "Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut sinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi."

Hugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi jalka permantoa.

"Bonnithorne", hän sanoi pysähtyen, "kun nainen häväisten hylkää miesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa elää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille sanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa', tai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on _kosto_. Sellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus on kadonnut, jäljelle jää vain inho."

Kuului kevyt naurahdus.

"Oikeutettua rangaistusta ei voi verrata rikkihapon käyttämiseen."

Herra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi uudestaan: "Kauheata, kauheata!"

"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä enemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä _vihille_ ja erota; ja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa heidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin edelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit."

"Kauheata, kauheata!" kertasi herra Bonnithorne taas. "Koko luonto nousee sitä vastaan."?

"Nouseeko? Nouskoon vain", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä hymy palasi hänen huulillensa. "Sinun oikeudentuntosi olisi kai tullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä kerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen vaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa." Hymy häipyi pois. "Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo, vaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen."

"Se on kauhea kosto", mutisi asianajaja ja tällä kertaa toisenlaisella äänenpainolla.

"Sanon vielä: heidän täytyy mennä vihille, ei enempää", sanoi Hugh. "Minä en tahdo häväistä luontoa enempää kuin hämmästyttää ihmisiä pois suunniltaan." Aurinko oli kiertänyt ja valaisi sitä nurkkaa, jossa harmooni seisoi. Hughin kiihko oli vähitellen asettunut. Hän istahti tuolille alkaen soittaa. Ovelta kuului naputus, ja loordi Fisher astui sisään.

"Se cleweläinen herra on hiilihaudoilla ja tahtoo puhua kanssanne sulatosta", sanoi vanha mies.

"Sanokaa hänelle, että puolen tunnin kuluttua olen siellä hänen luonaan", sanoi Hugh, ja loordi Fisher jätti huoneen. Hugh Ritson pisti paperit taskuunsa.

"Me olemme menettäneet liian paljon aikaa noiden todistusten vuoksi -- ne voivat odottaa. Missä on sopimuskirja? Minun täytyy saada raha maksaakseni uudet koneet."

"Tässä se on", sanoi asianajaja levittäen asiakirjan pöydälle.

Hugh silmäsi kiireesti sen läpi ja soitti sitten kelloa. Kun palvelijatar ilmestyi, Hugh käski hänen mennä herra Paulin luo, joka oljilla peitteli mansikkamaata, ja sanoa, että hän tahtoo nähdä häntä heti. Sitten hän palasi harmoonin luo ja soitteli käyttäen viehkeitä äänikertoja. Kosketus oli kevyt ja juoksutukset tasaiset.

"Mitäs uutta hänen tyttärestään?" kysyi herra Bonnithorne alentaen äänensä kuiskaukseksi.

"Kenenkä tyttärestä?" sanoi Hugh pysähtyen ja katsoen olkansa yli.

"Tuon vanhuksen -- loordi Fisherin."

Hugh Ritson lopetti soiton ja pisti kätensä povitaskuunsa. Mutta herra Bonnithorne kiiruhti näyttämään, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut udella toisen miehen salaisuuksia.

"Älä vaivaudu. Ehkäpä mieluummin haluat kertoa minulle, miten asiat nyt ovat."

Hugh naurahti hieman, veti sitten kirjekuoresta taitetun paperiarkin, jossa oli kankeita koukeroita ja alkoi lukea:

"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni --"

"Tuossa" -- työntäen kirjeen asianajajalle, "lue itse", sitten hän jatkoi soittoansa.

Herra Bonnithorne asetti lasit nenälleen ja luki:

"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua siitä, että ystävällisesti muistit minua, oli aivan kuin olisin ollut sinun seurassasi, minä elän lakkaamatta toivossa saada nähdä pian sinua, koska tulet luokseni? Joskus minä ajattelen, ettet sinä koskaan, koskaan tule enkä minä voi olla itkemättä, vaikka minä koetan enkä minä paljoa itke. Minä en mene ulos kovin usein. Lontoo on kaukana, kuuten penikulman päässä, täällä on kauniita ihmisiä ja kauniita lapsia. Aattelen vain aikaa, jolloin se tapahtuu ja sinä tulet hakemaan minut kotiin. Miten isärukka voi, onko hän kovin vanhennut ja sureeko hän minua? Epäilen, tuskin hän enää minua tuntee. Minä voin oikein hyvin silmissäni on vain jotakin vikaa. Joskus kun minä herään en voi nähdä selvästi. Älä ole kauaa kirjoittamatta. Minun silmäni ovat hyvin kipeät ja punaiset tänään, ja on niin hirveän ikävä tässä oudossa paikassa. Rouva Drayton on minulle hyvä. Hyvästi. Hänellä on poika, mutta se on aina kokouksissa, joka on kamalaa, enkä minä ole kertaakaan nähnyt häntä. Kirjoita pian rakastavalle Mercyllesi. Aika on lähellä."

Hugh soitteli sill'aikaa kun herra Bonnithorne luki. Kun asianajaja pääsi kirjeen loppuun, hän antoi sen takaisin huomauttaen:

"Tullut tänä aamuna, niinkö? Se on kirjoitettu torstaina melkein viikko sitten."

Hugh nyökäytti olkansa yli ja jatkoi soittamistaan. Vienot sävelet seurasivat toisiansa hänen sormiensa kevyesti liidellessä koskettimilla, kunnes ovi repäistiin auki ja Paul astui varmoin askelin huoneeseen. Silloin hän nousi, otti kynän telineeltä ja kastoi sen musteeseen.

Paulilla oli kevyt puku karkeata kangasta, säärystimet ja karvalakki, jota hän ei liikuttanut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Varman päätöksen saattoi lukea jokaisesta juonteesta.

"Anteeksi, herra Bonnithorne, etten purista kättänne", hän sanoi syvällä äänellänsä, "minä olin työssä enkä taida olla kyllin puhdas."

"Tämä", sanoi Hugh pyöritellen kynää sormissansa -- "tämä on sopimuskirja, josta sulle eilen puhuin. Kirjoita tuohon", osoittaen etusivulla olevaa tyhjää nimiviivaa.

Sitten hän asetti toisen kätensä paperin yläosalle aivan kuin tukeaksensa sitä ja tarjosi kynää.

Paul ei tehnyt pienintäkään merkkiä hyväksyäkseen sitä. Hän kumartui, tarttui asiakirjaan ja heitettyään Hughin käden pois nosti sen lukeaksensa.

Hugh katseli häntä terävästi.

"Tavallinen muodollisuus", hän sanoi kevyesti, "ei mitään muuta."

Paul silmäsi kiireesti läpi asiakirjan ja sitten hän kääntyi asianajajaan.

"Onko tämä neljäs vai viides panttaus?" hän kysyi pitäen yhä asiakirjaa kädessään.

"Todellakaan en voi sitä sanoa. Luulen, että se on -- ei, todellakaan en voi sitä sanoa --"

Herra Bonnithornen suloinen ääni vaikeni ja makean hymyn rinnalle ilmestyi levottomuus.

Paul katsoi terävästi häntä silmiin.

"Mutta minä muistan", hän sanoi tyynesti, mikä vaikutti enemmän kuin raivo. "Se on viides. Holmen tila on ensin, ja sitten tuli Goldscape. Hindscarth pantattiin viimeistä ruohonkortta myöten ja sen jälkeen meni Coledale. Nyt on itse Ghyll, kuten näen, kaikkine maineen ja rakennuksineen."

Hugh Ritsonin ilme muuttui, mutta ääni oli järkähtämättä sama, kun hän sanoi:

"Jos suvaitset, niin käymme asiaan." Sitten pahaenteisesti hymyillen: "Sinä esiinnyt kuin ranskalainen viisastelija -- alat jokaisen puheesi maailman alusta. Alkakaamme edes vedenpaisumuksesta!"

"Vedenpaisumuksesta!" sanoi Paul kääntäen katseensa sinne, missä Hugh seisoi pitäen kynää kädessään ja naputellen vapaan kätensä sormilla pöytään. "Se on tarpeetonta! Me olemme jo veden alla."

Kiihko Hughin kasvoissa muuttui turmiotatuottavaksi vihaksi. Mutta hän hillitsi äänensä ja sanoi hiljaa:

"Clewestä tullut insinööri odottaa minua hiilihaudoilla. Minä olen tuhlannut koko aamun odottaessani näiden muodollisuuksien täyttämistä. Tule, tule, laitetaan se nyt valmiiksi. Herra Bonnithorne todistaa nimikirjoituksen."

Paul ei ollut kääntänyt terävää katsettansa veljensä kasvoista. Hugh karttoi hänen katsettaan aluksi, mutta sitten vastasi siihen hävyttömin ilmein.

Pitäen asiakirjaa yhä edessään Paul sanoi tyynesti:

"Tänä iltana minä lähden Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Eikö tämä asia voi odottaa niin kauan?"

"Ei, se ei voi odottaa", sanoi Hugh päättävästi.

Paul alensi äänensä.

"Älä käytä minulle tuota puhetapaa, minä varoitan sinua. Eikö tämä asia voi odottaa?"

"Minä tarkoitan, mitä minä sanon -- se _ei_ voi odottaa."

"Palatessani minulla voi olla sinulle jotakin sanottavaa, joka voi vaikuttaa tähän ja toisiin kiinnityksiin. Vielä kerran, voiko se odottaa?"

"Tahdotko kirjoittaa -- jaa tai ei?" sanoi Hugh.

Paul katsoi tiukasti ja suoraan veljensä silmiin.

"Sinä hävität kokonaan minun perintöni -- sinä --"

Tämä sana karkoitti kaiken Hughin itsehillinnän.

"_Sinun_ perintösi!" hän sanoi katkerimmalla äänellänsä. "Tänään on myöhä puhua siitä. _Sinun_ perintösi -- --"

Mutta hän pysähtyi. Rohkea ilme hänen kasvoillaan muuttui rajattomaksi raivoksi. Paul oli repäissyt asiakirjan kappaleiksi ja heitettyään ne pöydälle lähti arvelematta ulos.

IV LUKU.

Paul palasi puutarhaan ja työskenteli vielä kolme tuntia. Myrsky oli hajoittanut olkikasan ja hän aumasi ne uudelleen erään työmiehen ja nuoren pojan kanssa. Sitten hän palasi sisään, muutti pukua ja pakkasi matkalaukkunsa. Kun se oli tehty, hän meni etsimään tallimiestä. Natt oli tallissa puhdistellen viheltäen valjaita.

"Aja pienet vaunut portaitten eteen kello seitsemän aikaan", hän sanoi, "ja sido matkalaukkuni taakse, löydät sen eteisestä."

Nyt olikin jo ilta ehtinyt ja alkava kuu kohotti kalpean kaarensa Hindscarthin takaa. Alkoi tuuli puhaltaa.

Paul palasi sisään, söi, joi ja tupakoi. Sitten hän nousi ja kiivettyään yläkertaan koputti äitinsä ovelle.

Rouva Ritson oli yksin. Lamppu paloi pöydällä ja loi kirkasta valoansa hänen kasvoilleen. Ne olivat laihtuneet ja kalvenneet, vaot olivat käyneet syviksi ja selviksi. Hän oli polvillansa, mutta Paulin tullessa nousi ylös. Paul taivutti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle. Kirja oli auki hänen edessänsä, rukousnauha oli hänen kädessään. Takassa ei ollut tulta. Huone oli kolea ja iloton ja vain vaatimattomasti kalustettu -- lampaannahkamatto oli lattialla, seinillä raamatunlauseita, leikkauksin koristettu vaatekaappi nurkassa, kaksi korkeaselustaista tuolia, pieni pöytä ja vuode -- siinä koko kalusto.

"Minä lähden matkalle, äiti", sanoi Paul; "juna lähtee tunnin kuluttua."

"Koska sinä palaat?" kysyi rouva Ritson.

"Annas, kun katson. Tänään on lauantai -- minä palaan keskiviikkoiltana."

"Jumala olkoon kanssasi", sanoi äiti hartaalla äänellä.

"Äiti, minä puhuin Gretalle eilen illalla ja hän suostui. Me pääsemme pian vapaiksi tästä orjuudesta. Ensimmäinen rengas kahleesta on jo katkennut. Hugh kutsui minut huoneeseensa tänä aamuna allekirjoittamaan Ghyllin panttaussopimusta, mutta minä en suostunut."

"Ja nyt sinä aiot lähteä pois ja jättää kaikki hänen käsiinsä!"

Rouva Ritson istahti, ja Paul laski hellästi kätensä hänen päähänsä.

"Parempi niinkin, kuin antaa hänen kiskoa minulta kaiken tuuma tuumalta -- -- omistaa vain perijän varjo, kun toinen käyttää kokonaan haltijan oikeutta. Hän tietää kaiken, hänen karkeat viittauksensa ovat sanoneet sen minulle kyllin selvästi."

"Mutta vielä hän on vaiti", sanoi rouva Ritson ja hänen silmänsä kääntyivät kirjaan. "Varmaankin hän on minun tähteni vaiti -- jos hän tietää kaiken. Eikö hän ole minun poikani? Ja eikö minun kunniani ole hänen kunniansa?"

Paul pudisti päätänsä.

"Jos kahdenkymmenen sinunlaisesi rakkaan ja hellän äidin kunnia olisi porraskivenä hänen aikeillensa, ei hän hetkeäkään arvelisi astua sille. Ei, ei; ei se ole sinun kunniasi eikä hänen omansa, joka pitää häntä vaiti."

Rouva Ritson kohotti katseensa.

"Etkö sinä ole liian kova hänelle? Hän on syytön maailman edessä ja se ainakin puhuu hänen puolestaan. Anna hänelle anteeksi. Älä jätä veljeäsi onnettomuuteen!"

"Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi Paul, "vaikka hän ei tietäisikään mitään, minä sittenkin lähtisin ja jättäisin hänelle kaiken. Minä en jaksaisi elää kauempaa, kun elämääni synkistää salaisuus, jonka olen vannonut säilyttäväni. Minä menisin, kuten menen nytkin, suljetuin huulin, mutta vapain sydämin. Hän saisi omansa ihmisten edessä, kuten minulla on omani Jumalan edessä."

Rouva Ritson istui ääneti, hänen huulensa vapisivat huomattavasti ja hänen kulmansa värisivät.

"Minä jätän sinut pian, rakas poikani", hän sanoi värähtelevällä äänellä.

"Ei, ei, sinä et jätä meitä", vastasi Paul puoliksi ahtelevalla, puoliksi hellällä äänellä. "Sinä tulet meidän kanssamme -- Gretan ja minun -- ja siellä taas kukkivat ruusut valkeilla kasvoillasi." Rouva Ritson pudisti päätänsä. "Minä jätän pian sinut, rakkaimpani", hän toisti peittäen kyyneleiset silmänsä.

Paul koetti karkoittaa hänen surunsa, hän nauratteli ja toinen hymyili heikosti. Vaikka Paul hyväili hänen päätänsä ja laski leikkiä, hän aina palasi takaisin samaan: -- "minä pian jätän sinut."

Kuu oli korkealle kohonnut, kun Paul otti hattunsa mennäksensä. Kevyet pilvet leijailivat taivaalla hetkittäin varjostaen sen kalpeata valoa. Tuuli oli yltynyt ja puiden lehdettömät oksat löivät vasten akkunoita. Ilma oli purevan kylmä.

"Minä tapaan isäni vanhan ystävän Lontoossa maanantaina ja keskiviikkona minä tulen takaisin. Hyvästi. Ole hyvällä mielellä. Hyvästi, hyvästi."

Äiti itki hänen rinnoillaan ja takertui häneen lujasti kiinni.

"Hyvästi, hyvästi", kertasi Paul ja koetti vapautua hänen syleilystään.

Mutta hän puristautui yhä lujempaan. Näytti kuin he olisivat yhdessä viimeisen kerran.

"Hyvästi", kuiskasi äiti nyyhkyttäen, ja kyyneleet omissa silmissään Paul nauroi hänen turhalle pelollensa.

"Ha, ha, ha! Ihan voisi luulla, että minä lähden viimeiselle matkalle -- ha, ha --"

Kylmän ilman läpi kuului omituinen kirkuna. Paulin nauru jähmettyi hänen huulillensa.

"Mitä se oli?" hän kysyi hengitystään pidättäen.

Äiti nosti kasvonsa, jotka olivat valkeammat kuin koskaan ennen, ja kyyneleettömin silmin hän sanoi kuiskaten: "Se oli linnun kirkuna, joka ennustaa kuolemaa."

Paul naurahti lyhyesti -- hurjasti.

"Ei, ei; sinun täytyy vielä voida hyvin ja olla onnellinen." Sitten hän riistäytyi irti ja lähti.

Natt istui kuskipenkillänsä ajettuaan vaunut pääoven eteen. Hän tuijotteli pimeyden läpi jotakin kaukaista ilmiötä, ja kun Paul läheni, hän oli niin kokonaan vajonnut huomioitten tekoon, ettei ollenkaan pitänyt varalta herransa tuloa.

"Mitäs sinä, Natt, niin tarkasti katselet?" kysyi Paul napittaen käsineitänsä.

"Minä vain ihmettelen, että se pitkä Dick-mylläri on sytyttänyt tuonne aika rovion, ellei tuo muhkea savu nouse uudesta sulatosta."

Paul kurkisti hevosen pään yli. Mahtava liekki valaisi vuorta. Kaikki ympärillä oli ammottavan pimeää.

"Sulatto, sen uskallan väittää", sanoi Paul ja hyppäsi vaunuihin.

Vaunun ainoan lampun valossa hän katsoi kelloansa.

"Viisitoista yli seitsemän. Saamme ajaa aika vauhtia, mutta tullessa voit antaa tamman vaeltaa omia aikojansa."

Hän veti peitteen jaloilleen, ja seuraavana hetkenä he olivat kadonneet.

V LUKU.

Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat olivat tulessa.

"Ei hyödytä -- se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita jäljessänsä.

"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle", kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.

Kirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi Fisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.

"Tuuli on etelässä", hän sanoi, "ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta sytyttäen myllyn."

Mylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme kitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin sisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan pitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana huomannut.

"Onko teillä presenninkiä?" kysyi tämä mies ympärillään-olijoilta.

"Caledalen heinäpieleksien peittona on oikein iso", vastasi joku.

"Hakekaa se."

"Ei se mitään hyödytä."

"Saakeli soi, hakekaa se!"

Tätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin kuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa presenninkiä.

"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan", kaikui sama kirkas ääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin myllyn pihalle.

"Missä ovat tikapuut? Pian!"

Tikapuut nostettiin hiiltyvää, puista seinää vasten.

"Olkaa valmiina heittämään nuorat minulle", karjaisi syvä ääni.

Varma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja sankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä seurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli taivaalle. "Yliset ovat tulessa", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten liekit ja säkenet leijailivat tuulessa.

"Kuka mies tuolla portailla on, tierätkö?" kysyi John Proudfoot.

"En tierä", vastasi mylläri.

Sinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja selvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä. Hän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.

"Heittäkää nuorat", hän huudahti.

Liekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat ääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa loisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi punaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli tavattomalla halulla hyväili.

Nyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata tukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.

"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora -- joutuin."

Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.

Rattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät hävitettyinä.

Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.

"Missä on Paul?" kysyi kirkkoherra Christian.

"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti -- missä hän on?" sanoi seppä.

Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.

"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa. "Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."

Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn portille.

"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet ollut?"

"Kyyritsemässä herraa asemalle."