Part 8

Kirkkoherra Christian pudisti päätänsä. "On liian suurta", hän sanoi, "että yhden osaksi tulee niin äärettömän paljon hyvyyttä; pahinta kaikesta on elää liian suuressa onnessa. Ei mitään koetuksia, ei vastuksia -- ei muuta kuin: 'Sydän, ota kaikki, mitä haluat' -- ja se on paha, jos oikein ajattelette ... Enemmän lampaan päätä, herra Bonnithorne; ette ole ollenkaan saanut kieltä -- tässä olisi kaunis, herkullinen pala."

"Kiitos, herra Christian. Minä tulin maksamaan teille ne kymmenen shillingiä, jotka teille ovat tulevat Joseph Parkinsonin hautajaistoimituksesta viime sunnuntai-iltana ja samalla suoritan sen punnan, jonka James Bolton on puolivuosittain määrännyt maksettavaksi köyhien konttoristien apurahastoon."

"Hyvä, hyvä, ei tarvitse valittaa, että tulee vain sataen, vaan ihan kaatamalla", sanoi kirkkoherra. "Poikkesin tullessani Henry Walmsleyn ja Robert Atkinsonin luo ja he molemmat maksoivat palkanneljänneksensä -- Henry viisi shillingiä ja Robert seitsemän; ja kun minä menin Randal Alstonelle maksamaan kenkieni pohjuusta ja laittamisesta, hän sanoi, että ne maksavat yhden shillingin kuusi penceä, mutta hän oli minulle velkaa shillingin seitsemän penceä vasikasta, jota Peter oli hänelle myynyt. Niin hän maksoi minulle yhden pencen ja me olemme kuitit maailman alusta tähän päivään asti."

"Sitäpaitsi minä ajattelin puhua meidän nuoresta ystävästämme, Gretasta", sanoi herra Bonnithorne pehmeällä äänellänsä. "Otaksun, että te olette valmistunut luopumaan hänestä?"

"Luopumaan hänestä -- Gretasta?" sanoi kirkkoherra asettaen pois veitsensä. Sitten hän hymyili: "Ai, te tarkoitatte sitten, kun Paul ottaa hänet. Tietysti, tietysti. Mutta avioliitosta ei vielä vähään aikaan tule mitään, hän itse sanoi sen minulle."

"Avioliitto Paulin kanssa -- ei", sanoi herra Bonnithorne huuhdellen kurkkuansa ja näyttäen huolestuneelta.

Kirkkoherra Christian katsahti levottomasti asianajajan kasvoihin ja vaipui äänettömyyteen.

"Herra Christian, teidät jätti Greta Lowtherin holhoojaksi meidän rakas, vanha ystävämme, hänen äitinsä. Teidän velvollisuutenne on tarkasti valvoa, että hänen tulevainen onnensa ja hyvinvointinsa on mahdollisimman hyvin turvattu."

"Tietysti, aivan luonnollisesti!" sanoi kirkkoherra.

"Te olette vanha mies, herra Christian, ja hän on nuori tyttö. Kun te ja minä olemme poistuneet, on Greta Lowtherilla vielä elämäntaistelu edessään."

"Jumala sen suokoon, Jumala sen suokoon!" huokasi kirkkoherra nöyrästi.

"Eikö teidän olisi viisainta katsoa, että hän saisi miehen, joka taistelee hänen puolestansa ja tekee keveäksi hänen elämänsä?"

"Niin hän saakin, niin hän saakin. Paul on miehekäs nuorukainen ja rakastaa häntä enemmän kuin omaa sieluansa -- ei, minä sanon hänelle, että on synti Jumalan edessä tehdä rakkautensa esineestä epäjumala."

"Te erehdytte, herra Christian. Paul Ritson ei ole sopiva puoliso Gretalle. Hän on rappiollejoutunut mies. Isänsä kuoleman jälkeen hän on antanut rappeutua, hän on kokonaan hävittänyt kotitalonsa Ghyllin -- se on pantattu jokaista ruohonkortta myöten. Minä tiedän sen."

Kirkkoherra Christian siirsi tuolinsa pöydän luota ja tuijotteli tuleen hämmästynein silmin.

"Minä tiesin, että hänellä oli huolia", hän sanoi, "mutta minä en tiennyt, että asiat olivat niin vakavaa laatua."

"Ettekö ole huomannut, että hänen järkensä on yhtä sekaisin kuin hänen asiansakin?" kysyi asianajaja.

"Ei, ei: en voi sanoa, että sellaista olisin huomannut. Hän on joskus hajamielinen, mutta siinä kaikki. Kun minä puhun Matthewista tai kerron juttuja Adam Clarkesta, hän on hieman, hieman muistamaton, siinä kaikki -- niin, siinä kaikki."

"Verrattuna hänen veljeensä -- mikä erotus!" sanoi herra Bonnithorne.

"Totta, siinä _on_ erotus", myönsi kirkkoherra.

"Sellainen tarmo, sellainen terävyys; hänestä tulee Cumberlannin rikkain mies ennen pitkää. Hän on ostanut oikeudet kaikkiin näihin malmikaivoksiin ja nyt hän panee kaikki kuntoon, tilaa koneet, laittaa sulatot ja rakentaa rautatien, jota myöten voi kaiken helposti maailmanmarkkinoille lähettää."

"Ja mistäs raha tulee?" kysyi kirkkoherra, "raha, jolla tuo kaikki aluksi pannaan täytäntöön?"

Herra Bonnithornen katse kävi läpitunkevaksi. "Siihen hän on saanut osansa isänsä perinnöstä."

"Suuri puu pienestä siemenestä", sanoi kirkkoherra miettivästi, "ja äkkiä kasvanut."

"Ei voi sanoa, mitä kaikkea äly ja tarmo tässä maailmassa saa aikaan, herra Christian", sanoi asianajaja, joka näytti joutuvan hieman ymmälle, mitä nyt sanoisi. "Hugh Ritson on viisas ja tarmokas. Kas, siinä mies Gretalle -- jos voitte saada hänet, jota minä en varmaan voi sanoa -- mutta jos suinkin mahdollista --" Kirkkoherra kohotti katseensa.

"Herra Bonnithorne", hän sanoi vakavasti, "tyttö ei ole kaupan, eikä Cumberlannin rikkain mies voi häntä ostaa. Vaikka ne kolmekymmentä hopearahaa, jotta Judas myi mestarinsa, olisivat sulatetut uudestaan, ei yksikään niistä saisi tahrata minun sormiani."

"Te erehdytte, herra Christian, uskokaa minua, te kerrassaan erehdytte", väitti asianajaja kiihkeästi. "Minä puhuin juuri ajatellen nuoren ystävänne etua. Kaikissa tapauksissa, minä pyydän teitä Robert Lowtherin tyttären ystävänä ja suosijana estämään häntä milloinkaan menemästä naimisiin Paul Ritsonin kanssa."

"Se asia saa toteutua, jos Jumala sen suo", vastasi kirkkoherra rauhallisesti.

Asianajaja oli noussut ja pukenut päällystakin ylleen.

"Hän jää toistaiseksi tänne minun luokseni", lisäsi kirkkoherra.

"Ei, hänen pitäisi mennä naimisiin", väitti herra Bonnithorne astellen ovelle. "Hän on pian täysi-ikäinen. Ei ole sopivaa pitää häntä täällä."

"Kuinka, mitä te tarkoitatte?" kysyi kirkkoherra hämmästynein ilmein.

"Hän on rikas ja nuori. Hänen rikkautensa voi ostaa mukavuuksia ja nuoruutensa voittaa onnea."

Vanhan, hyvän Christianin suuret, harmaat silmät revähtivät hämmästyksestä selälleen. Kuin apua etsien hän katseli ympärillensä, nousi seisoalleen ja istahti taas.

"Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi", hän sanoi alakuloisesti ja tuijotti kauan tuleen.

Ulkoa käytävältä kuului raskaita askeleita. Lukko avattiin, ja Paul Ritson astui huoneeseen. Kuullessaan hänen askelensa Greta oli puikahtanut sisähuoneesta ja kiisi yli lattian täynnä iloa ja odotusta lausuakseen hänet tervetulleeksi. Kirkkoherra nousi ylös ja ojensi molemmat kätensä; pilvet olivat hänen säteileviltä kasvoiltansa kadonneet.

"Jaa, hyvää yötä sitten", sanoi asianajaja avaten oven. "Minulla on edessäni neljä pitkää penikulmaa. Ai, kuinka pimeä, kuinka kamalan pimeä!"

Paul Ritson oli todellakin muuttunut mies. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kankeat ja hänen silmänsä raukeat ja sumeat. Haluttomana hän heittäytyi tuoliin, jonka Greta siirsi hänelle takan ääreen. Kun hän hymyili, hänen huulensa vetäytyivät vain tuskaiseeni irvistykseen ja nauraessa taas ilo tuntui ontolta ja lyhyeltä.

"Tulit juuri oikeaan aikaan, poika, pelataksesi kanssani yhden shakin", sanoi kirkkoherra. -- "Greta, nostapa shakkipöytä ja laatikko tänne."

Pöytä nostettiin ja nappulat asetettiin paikoilleen. Kirkkoherra asettui mukavasti uudet lipokkaansa pankon reunalla ja nenäliina levitettynä polvelle.

"Tiedätkös, Paul, minä kuulin sinusta käytävän sanasotaa tänään?"

"Minusta! Missä?" kysyi Paul, ja äänessä ilmeni sangen vähän uteliaisuutta.

"Herra Proudfootin pajassa, kun minä olin kyntämässä kesantoa siinä toisella puolen tietä. Pieni herra Oglethorpe sanoi, että sinä toista yötä nukuit Laiskassa Hevosessa Keswickissä, mutta herra Job kivenhakkaaja ja kirjeenkantaja sanoivat, ettet sinä ollut siellä. He käyttivät oikein kiihtynyttä kieltä, jolloin Job nimitti herra Oglethorpea kaikilla muilla kuin sopivilla nimillä ja vihdoin hyökkäsi vihan väessä tiehensä."

Paul muutti lähettinsä ja virkkoi: "En ole koko elämässäni nukkunut ainoatakaan yötä Laiskassa Hevosessa, herra Christian."

Greta istui ja neuloi takan toisella puolella. Kissanpoika, jonka kaulaan silkkinauhaan oli sidottu pieni tiuku, leikitteli hänen hienojen tohveliensa tupsuilla. Vain neulintikkujen sälinä, kellon kilinä ja suuren seinäkellon harvat naksutukset häiritsivät hiljaisuutta.

Vihdoin kirkkoherra Christian nousi tuoliltansa.

"No, Paul, mies, Paul -- voi kuitenkin, kuinka tuhoisa siirto! Sinun taitosi huononee, huononee, huononee. Kerran sinä voitit minut neljästi viidestä pelistä ja nyt minä olen tasaväkinen."

Peli loppui pian, jolloin kirkkoherra ilosta hykersi käsiänsä, Greta laski leikkiä ja Paul purskahti äänekkääseen nauruun.

Kirkkoherra Christian nosti hyllyltä paksun, suuren kirjan, jonka selkämys oli nahkaa ja kannet vihreää kangasta.

"Minun täytyy tehdä tili päivän kulusta", hän sanoi, "ja mennä levolle. Tänä aamuna minä olin ennen päivän koittoa jalkeilla."

Greta astui vanhan miehen luo ja katseli yli olan, kun tämä kirjoitti:

"21 p. marrask. Mentyäni huoneeseeni eilen illalla ja tehtyäni tilin Jumalani kanssa panin maata ja nukahdin heti. Mutta Peter odotti Herttasen kantamista ja niin hän tuli ja herätti minut. Menimme siis navettaan, autoimme ja syötimme sitä ja lopuksi lypsimme. Ollut koko päivän kyntämässä nurmea ja Peter kaivanut perunoita. Poikkesin palatessa Lentävässä Hevosessa, istuin siellä hetkisen ja join tuopin olutta, eikä enempää, ja maksoin sen. Saanut kymmenen shillingiä asianajaja Bonnithornelta hautausjuhlallisuuksista ja punnan kaksi shillingiä Boltonin hyväntekeväisyysrahastoon; samoin viisi shillingiä neljännesmaksuksi Henry Walmsleyltä ja seitsemän Robert Atkinsonilta ja yhden pennyn velan ylijäämää Randal Alstonelta ja niin vetäydyn levolle sovinnossa ja rauhassa koko maailman kanssa, Ylistetty olkoon Herra."

Kirkkoherra pani takaisin hyllylle upean kirjansa, jota hän nimitti: "katsaus elämääni ja toimintaani", ja kutsui sisähuoneista kynttilää sänkykamariinsa. Äreä ääni murahti vastaan: "Tulee", ja tulikin heti.

"Kiitos, Peter. Mitenkäs yhdistys voi ja kuka saarnaa ensi sunnuntaina, Peter?" Peter mörisi:

"Enpä tiedä, ellei se vain ole te itse. Minä lupasin heille, että te lahjoittaisitte sunnuntai-iltanne meille."

"Mutta eihän minua ole kukaan pyytänytkään. Sinä olisit voinut puhua asiasta minulle, ennenkuin lupasit, Peter. Mutta samapa se. Minä teen sen kyllä, vaikka köyhän saarnan he nyt minulta saavat."

Kääntyen Pauliin, joka istui takan ääressä, kirkkoherra virkkoi:

"Peter on jättänyt meidät ja tullut methodistiksi. Hän on nyt veli Peter Ward ja pyytää minua puhumaan heidän kokouksessaan. No, minä en tahdo kieltää. Monet hyvät kirkonmiehet ovat olleet myöskin lahkolaisia. Hyvää yötä ... Peter, tarkastapa minun onkeni ja laita toisiin uusi siima, samoin uudet nuorat etupurjeeseen. -- Sido myöskin piiskani kädensijaan leveämmälti nuoraa, se on eteisen nurkassa. Ja Peter, huomenna minä vien kauroja myllyyn, Robin Atkinson on luvannut ruunansa ja tammansa lainaan. Robin panee aina hevosille eväiksi pussillisen kaurankahuja, mutta ne eivät riitä. Pane sinä sitä varten toinen pussi parempia, jotka voidaan sekoittaa niihin huonompiin, että hevoset jaksavat. Hyvää yötä teille kaikille, hyvää yötä."

Peter murisi jotakin hampaittensa välitse ja kyhnysti ulos.

"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Greta, kun he jäivät kahden, ja nostamatta silmiänsä tulesta Paul virkkoi hiljaa:

"Lapset, rakkaus ei kukkaiskieltä vaan töin ja toimin täytyy näyttää rakkauttaan."

Sitten vallitsi pienessä pappilassa täydellinen hiljaisuus. Paul istui ääneti ja hievahtamatta, kunnes Greta tahtoi saada hänen mielensä jälleen iloiseksi. Hänen kirkkaat silmänsä säteilivät takan rusohohteisessa valossa. Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi lakkaamatta uutta ja uutta, jolla hän koetti karkoittaa toisen sielusta masennuksen tunteen. Mutta hänen hellyytensä, hänen suloinen naurunsa, hänen sukkeluutensa ja vallattomat kujeensa eivät tehneet toivottua vaikutusta. Paulin kasvoja synkistävät raskaat pilvet eivät ottaneet haihtuakseen. Paul hymähteli katsellessaan säteileviin silmiin ja silitteli hellästi pehmeitä hiuksia, jotka nyt olivat saaneet tulen valossa kultaisen loiston, mutta katseeseen palasi sama raskas surumielisyys uudestaan ja uudestaan.

Vihdoin Greta huomasi, että hänen yrityksensä olivat turhat. Hän nousi matolta seisoalleen.

"Lemmittyni", hän sanoi, "nyt minä menen nukkumaan. Sinä et voi tänään hyvin tai olet suuttunut ja pahalla tuulella."

Hän odotti hetkisen, mutta Paul ei virkkanut mitään. Sitten hän hitaasti lähti liikkeelle jättääkseen huoneen.

Nyt Paul virkahti:

"Greta, minulla on jotakin sanottavaa sinulle."

Sinä hetkenä Greta oli paikoillaan kaislamatollansa.

Naurava ilme oli silmistä paennut ja sijalle oli kohonnut levoton odotus.

"Sinä olet onneton. Olet ollut onneton kauan, kauan, etkä ole koskaan sanonut minulle syytä. Sano minulle nyt."

Kasvojen jäykkä ilme pehmeni.

"Miksi panna kaikennäköistä sinun päähäsi, pienokaiseni?" kysyi Paul leikkivä sävy äänenpainossa ja hyväillen kultaisia hiuksia.

"Sano minulle nyt", pyysi Greta kiihkeästi. "Pidä minua naisena, joka kykenee jakamaan sinun surusi, äläkä lapsena, jonka kanssa voi leikkiä ja jota voi lelliteliä, mutta joka ei voi olla apuna kantamassa miehen raskasta kuormaa. Ellen minä ole kelvollinen kuulemaan sinun surujasi, minä en ole sovelias sinun vaimoksesi. Sano minulle, Paul, mikä on riistänyt päivänpaisteen sinun elämästäsi."

"Päivänpaistetta ei ole mikään vielä ryöstänyt minulta, sinä tyttöhupakko; tässä se on", sanoi Paul keventyneesti ja leikiten sormillansa hänen kultaisilla kiharoillansa.

Tytön loistava katse painui alas.

"Sinä leikittelet vain minun kanssani", hän sanoi masentuneena, "sinä vain leikit minun kanssani. Olenko minä niin lapsellinen? Oletko sinä suuttunut minuun?"

"Suuttunut sinuun, sinä pikkuhupakko? Sitä en koskaan pidä mahdollisena", sanoi Paul, ja hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi.

"Sano minulle sitten, lemmikkini. Sinulla on jotakin sanottavaa. Mitä se on?"

"Minä tulin kysyäkseni --"

"No?"

Paul epäröi. Hänen sydämensä oli liian täynnä, että hän olisi voinut puhua. Hän alkoi uudelleen.

"Luuletko sinä, että olisi liian suuri uhraus purkaa --"

"Mitä?" läähätti Greta.

"Muistatko sinä, mitä sinä sanoit minulle veljestäni Hughista -- että hän sanoi rakastavansa sinua?"

"Entäs sitten?" kysyi Greta sekavin ilmein.

"Minä luulen, että hän puhui totta", sai Paul sanotuksi, vaikka ääni vapisi.

Greta vetäytyi taaksepäin, ja ääretön jännitys kuvastui hänen jokaisesta piirteestään.

"Olisiko se... luulisitko sinä... otaksuen, että minä menisin kauas, hyvin kauas, emmekä me kohtaisi toisiamme johonkin aikaan, pitkään aikaan -- emme _koskaan_ enää tapaisi -- luulisitko voivasi oppia rakastamaan häntä ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"

Greta hypähti kiihkoissaan seisoalleen.

"Häntä -- rakastaa häntä! Sinä kysyt minulta sitä -- sinä!"

Tytön ääni hukkui nyyhkytykseen, joka näytti raatelevan häntä sydänjuuriin asti.

"Greta, armahin, anna minulle anteeksi; minä olin sokea -- minä häpeän."

"Oi, minä voisin itkeä silmät päästäni!" sanoi Greta kuivaten kyyneleensä. "Sano, että sinä vain laskit leikkiä -- sano, että se oli vain leikkiä, oi, sano, sano!"

"Minä sanon mitä vain -- mutta en ikinä toista niitä sanoja -- ja ne olivat vähällä tappaa minut."

"Ja sitäkö sinä tulit minulle sanomaan?" kysyi Greta.

"Ei, ei", vastasi Paul nousten kiihkoissaan tuoliltansa, "se oli aivan muuta, joka on nyt helpompaa -- kymmenesti helpompaa sanoa se nyt. Greta, sano minulle, jos minä jättäisin Cumberlannin ja asettuisin asumaan johonkin muualle -- Australiaan tai Canadaan taikka johonkin muualle kylliksi kauas täältä -- voisitko sinä jättää kotisi, ystäväsi, vanhan seuraelämäsi ja tottumuksesi ja koko rakkaan entisyyden ja viettää uutta elämää minun kanssani uudessa maailmassa? Voisitko sinä sen tehdä?"

Gretan silmät säteilivät. Paul avasi sylinsä, ja tyttö riemuiten heittäytyi hänen povellensa.

"Tämäkö on sinun vastauksesi?" kysyi Paul väristen ilosta. Pari kyyneltyviä silmiä katsoi hetkisen syvälle hänen silmiinsä.

"Sitten me emme puhu tästä enää. Minä matkustan huomeniltana Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Kun minä sieltä palaan, keskustelemme uudestaan ja puhumme sen jalon vanhuksen kanssa, joka tuolla sisällä lepää. Nukkukoon se vanha ystävä rauhassa sulounia!"

Paul otti hattunsa ja avasi oven. Hänen huolensa olivat haihtuneet, hänen katseensa oli rohkea ja varma. Äsken harmaat kasvot punoittivat nyt. Hän seisoi suorana ja astui voimakkaana miehenä yli kynnyksen.

Greta seurasi häntä eteiseen. Punertava valo pilkisti jälkeen. Se leikitteli hänen kultaisilla kiharoillansa ja hukutti hänen olentonsa hohtavaan purppuraan.

"Oi, kuinka vapaana saakaan siellä hengittää", virkahti Paul, "kun kaikki tämä orjuus ja kurjuus on jäänyt! Sinä et voi tätä ymmärtää, lemmittyni, mutta kerran sinä sen käsität. Mitäs siitä, vaikka se olisikin sateen, lumen ja myrskyjen maa? Se on kuitenkin vapauden maa -- vapauden, elämän ja rakkauden. Ja nyt, Hugh-herra, me olemme pian -- sangen pian kuitit!"

Hänen ilonsa oli rajaton, ja Greta oli liian onnellinen häiritäksensä sitä kysymyksillä.

He olivat pysähtyneet ovelle. Yö oli tyyni ja pimeä. Puut seisoivat äänettöminä -- niiden lörpöttelevät lehdet olivat pudonneet. Äänetön ja tyhjä, kuten autio katu oli näkymätön tie.

Paul ojensi ulos kätensä koetellaksensa, sataisiko. Lakastunut lehti tipahti hänen kämmenellensä räystään kiemurtelevista kasveista.

Silloin kuului käytävältä askeleita. Ne lähenivät hiljakseen taloa. Äkkiä ilmestyi postinkantaja portaan eteen.

"Hyvää iltaa, Tuomas Kyttyräselkä", huudahti Paul iloisesti.

"Kuka se sitten oli, jonka kohtasin tiellä?" kysyi tulija.

"Koska?"

"Nyt juuri."

"No, kuka se sitten oli?"

"Minä luulin, että se olitte juuri te."

Pieni mies hävisi pimeään.

"Epäilemättä minun veljeni", sanoi Paul ja sulki oven jälkeensä.

III LUKU.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti koettaen lämmittää jäätynyttä maisemaa. Taivas oli sininen ja ilma raikuvan kuulakka.

Hugh Ritson istui huoneessaan Ghyllin yläkerrassa, josta oli näköala harjulle ja joelle, joka virtasi lehdettömien puiden lomitse. Hänen huoneensa ei ollut aivan tavallinen cumbrilainen asumus. Sen kalustus oli kaikkea muuta kuin komea. Sisustuksen huomattavin piirre oli vanhanaikaisuus. Monilla hyllyillä oli kirjoja, jotka olivat sidotut mitä erilaisimpiin kansiin. Seinillä oli öljy- ja vesivärimaalauksia ja kaikenkokoisia peilejä. Oven sisäpuoleen oli kiinnitetty ommeltu taulu. Mustan tammisen kirjoituspöydän huomattavin koriste oli Danten veistokuva. Kalustona oli pesupöytä ja puisia tuoleja; keskiaikainen kuvuton lamppu ja avoin takka antoivat valoa. Uunin korvalla oli norsunluusta veistetty ristiinnaulitun kuva.

Hugh itse istui harmoonion ääressä, ja hänen sormensa määrättömästi juoksentelivat koskettimilla samalla kun soittajan katse harhaili akkunasta ulos. Kuului naputus ovelta.

"Sisään", sanoi soittaja. Herra Bonnithorne astui huoneeseen ja suuntasi kulkunsa keskellä lattiata olevan pöydän luo. Hugh Ritson lopetti soittonsa ja noustuaan ylös vei nojatuolin takan ääreen.

"Onko luovutuskirja valmis?" hän kysyi, kun herra Bonnithorne yhä jäi seisomaan.

"On, rakas ystäväni, ja jotakin vieläkin tärkeämpää."

Hugh kohotti katseensa: huolimatta ainaisesta hymystänsä herra Bonnithorne oli kovin kiihtynyt. Alentaen äänensä virkkoi asianajaja: "Jäljennökset kastetodistuksista."

Hugh hymyili osoittamatta erikoista mielenkiintoa: "Hyvä, me puhumme kastetodistuksista ensin", hän sanoi vetäen yönuttunsa tiukemmin ympärilleen.

Herra Bonnithorne kaivoi esille muutamia asiakirjoja. Hän vaikeni, hänen katseensa oli terävä ja kirkas; hän näytti katselevan hämmästyen rakasta ystäväänsä ja jokin selittämätön epäluulo näytti luovan varjon hänen kasvoillensa, mutta hänen sanansa olivat sydämelliset ja luottavat ja äänensä -- kuten tavallisesti -- matala ja hyväilevä. "Mikä ihmeellinen mies sinä olet! Ja kuinka muuttunut! On vain jokunen kuukausi siitä, kun minun piti ruoskalla herättää sinun uinuvaa rohkeuttasi ratkaisemaan suuria asioita. Ja nyt sinä voitat minut kokonaan. Ei vähintäkään epäilystä! Kuinka toisenlainen minä olenkaan toden totta! Juuri tänä aamuna asiamieheni lähetti minulle jäljennökset, ja nyt minä olen täällä viiden penikulman päässä kotoani. Ja kun posti saapui -- minun täytyy kertoa sinulle -- sellainen oli minun kiihkoni saada tietää, olivatko epäilyksemme oikeita vai --"

Hugh keskeytti vilkkaasti ja kylmästi: "Että sinä olit liian hermostunut avataksesi kirjettä, vaan pyörittelit sitä tuntikausia sormissasi -- juuri niin!"

Sanottuaan tämän Hugh kohotti katseensa kyllin äkkiä huomataksensa ilmeen, joka välähti herra Bonnithornen kasvoilla, ja kun hän. käänsi päänsä toisaalle, leikki hänen huulillansa merkillinen hymy.

"Anna minulle asiakirjat", virkkoi Hugh ojentaen kätensä, mutta hievahtamatta paikaltaan.

"Jaah, todellakin, sinä olet -- todellakin --"

Hugh nosti silmänsä. Herra Bonnithorne vaikeni, ojensi paperit ja istahti väkinäisennäköisesti tuolille.

Yksitellen Hugh tutki nämä kolme lyhyttä asiakirjaa. "Tämä on hyvä", hän sanoi tyynesti.

"Hyvä? Niin minäkin sanoisin. Mikä voisi olla parempi? Minun täytyy tunnustaa sinulle, että aina tähän päivään asti minulla oli epäilyksiä. Nyt ei niitä enää ole."

"Epäilyksiä? Sinulla siis oli epäilyksiä", sanoi Hugh kuivasti. "Ne turmelivat kai sinun yöunesi?"

Vaaniva epäilyksen ilme herra Bonnithornen silmissä sai selvän muodon ja hän koetti urkkia Hugh Ritsonin kasvoista, mitä toinen oikeastaan ajatteli, tavalla, joka oli sangen vähän sopusoinnussa hänen hymynsä kanssa. "Saako sinun mielestäsi toinen ottaa toisen perinnön ilman epäilyksiä tai vastalauseita?"

Hugh oli olevinaan, niinkuin ei olisi kuullut ja alkoi lukea ääneen kädessään olevia asiakirjoja. "Annapas olla, tämä on ensiksi -- Syntymätodistus."

Herra Bonnithorne keskeytti, "Onneksi, erinomaiseksi onneksi syntymätodistus _on_ ensiksi."

Hugh luki:

"Nimi, Paul. Syntymäpäivä, 14 elokuuta 1845. Syntymäpaikka, Russel Square, Lontoo. Isän nimi, Robert Lowther. Äidin nimi, Grace Lowther, tyttönimi Ormerod."

"Tämä on sitten toiseksi -- Vihkimätodistus."

Herra Bonnithorne nousi innoissaan ja hykerteli käsiänsä tulen edessä. "Niin, _toiseksi_", hän sanoi ilmeisesti mielissään.

Hugh luki kylmästi:

"Allan Ritson -- Grace Ormerod vihityt kirkkoherran virastossa Lontoossa Bow-kadun varrella 12 p. kesäkuuta 1847."

"Mitäs siitä sanot?" kysyi herra Bonnithorne kiihkeästi kuiskaten.

Vastaamatta mitään Hugh jatkoi.

"Ja viimeksi tulee tämä -- Syntymätodistus."

"Nimi Hugh -- synt. 25 p. maalisk. 1848 -- Cumberlannin Halme Gravenglassissa -- vanhemmat Allan Ritson -- Grace Ritson (Ormerod)."

"Siinä nyt on koko arvoituksen selitys", sanoi herra Bonnithorne ja -- ääntänsä alentaen: "Paul on sinun velipuolesi ja hän on Lowtherin poika. Sinä olet Allan Ritsonin perijä, syntynyt ennen, kuin vuosi oli loppunut isäsi vihkimisestä. Voiko mikään olla sen selvempää?" Hugh silmäili ääneti asiakirjojansa. "Onko nämä jäljennökset otettu virallisista asiakirjoista?" hän kysyi.

Herra Bonnithorne nyökkäsi.

"Ja sinun kirjeenvaihtajasi on luotettava?"

"Täydellisesti. Hän on asianajaja, joka kokemuksensa perusteella tällaisissa asioissa on erehtymätön."

"Saiko hän tietää, kenen vuoksi hänen oli kopiot otettava?"

"Hän sai määräyksen etsiä Grace Ormerodin avioliitot ja saada selville hänen jälkeläisensä."

"Ja sen enempää ei hänelle selvitetty?"

Herra Bonnithorne nyökkäsi taas.

Hugh taivutteli sormillansa asiakirjoja ja pani sitten kaksi niistä päällekkäin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. "Minä ihmettelen", hän sanoi.

"Mikä sinua ihmetyttää?" kysyi herra Bonnithorne.

"Voiko mikään olla sen selvempää?"

"Voi. Näiden todistusten mukaan minä olen kaksi ja puoli vuotta nuorempi Paulia. Minulle on aina sanottu, että välillämme oli vain yksi vuosi."

Herra Bonnithorne hymyili ja sanoi sitten ylemmyyttä ilmaisevalla äänellä:

"Häpeällinen petos."

"Sinä ajattelet, että lasta on helppo pettää -- tosi!" Herra Bonnithornen kasvoilla pysyi hymy lakkaamatta.