Part 7

Sitten kuului lattialla hiljaisia askeleita. Hugh Ritson oli hämärässä huoneessa. Hän otti varjostetun lampun pöydältä, lähestyi vuodetta ja piti lamppua toisella kädellänsä päänsä yläpuolella. Valo lankesi hänen isänsä suoraksi kangistuneelle ruumiille ja hänen veljensä kumartuneeseen päähän.

II KIRJA

KIUSAUKSEN PYÖRTEISSÄ

I LUKU.

Oli pimeä, sumuinen päivä marraskuun lopulla. Valkoinen kuura peitti maan. Sumu teki ilman synkäksi ja läpinäkymättömäksi. Kevyet sumupilvet leijailivat yli laakson ja verhosivat asumukset hämärään vaippaansa. Vuoren huiput olivat kadonneet näkyvistä, mutta silloin tällöin kuitenkin saattoi huomata niiden epäselvät ääriviivat.

Sillan korvalla olevalla pellolla kynti mies kesantoa. Hän oli vanha, jäykän ja sitkeän näköinen raataja, puettuna siniseen kotikutoiseen pukuun. Hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään ei huomannut mitään papillista ja kuitenkin hän oli kirkkoherra ja seurakunnan opettaja. Hänen kapealaitainen hattunsa oli painettu syvälle ja melkein peitti hänen uneksivat, harmaat silmänsä. Herkkätunteinen suu ilmaisi lempeyttä ja tyyntä hyväntahtoisuutta. Hänen vanhat kasvonsa olivat hienot, sillä yksinkertaisuus loi niille kauneutta ja tyytyväisyys suloa.

Poika talutti vihellellen hevosia. Pappi itsekin hyräili jotakin säveltä astellessaan vakoa pitkin. Joskus hän lauloi jonottavalla äänellä:

"Tyttö nuori, armahainen, ollos omanain; työt' ei tarvis tehdä, kun vain istut polvellain."

Vaon päässä hän pysähtyi ja lepäsi aurankurkeen nojaten. Lepopaikakseen hän valitsi saran tienpuoleisen pään. Välittämättä usvasta hän oli jatkanut samaa työtä varhaisesta aamusta.

Toisella puolen tietä oli paja, joka oli hakattu vuoreen niin, että kallio muodosti kolme seinää, ja se oli katettu oljilla. Silloin tällöin leimahtivat ahjosta korkeat liekit, joiden valo hohti avoimesta ovesta ja lähetti voittoisat säteensä läpi usvan valaisemaan synkkää laaksoa. Alasimen kalke oli ainoa ääni koko seudulla, mutta sepän pienempi vasara ja apulaisen raskas moukari synnyttivätkin voimakkaan kalkkeen, joka kaikuna kallionseinistä ponnahti takaisin ja täytti tienoon yksitoikkoisella sävelellänsä.

Tällä Newlannin pajalla varsinaisen tehtävänsä rinnalla oli toinenkin, johon suuremmissa oloissa käytettiin klubeja. Se oli myöskin miesväen kokouspaikka. Nahkainen esiliina edessään, hihat käärittyinä kyynärpäiden taa niin, että jäntevät lihakset näkyivät, seppä, John Proudfoot, seisoi ahjonsa ääressä odotellen. Hänen apulaisensa, Geordie Moore, oli istahtanut palkeen reunalle. Arkulla, jossa sepänkaluja säilytettiin, istui Gubblum Oglethorpe laiskasti savuja vedellen sidottuaan poninsa portinaspiin. Mylläri, Dick, istui rautakasalla. Tuomas Kyttyräselkä, viulunsoittaja ja postinkantaja tahkosi linkkuveistänsä, jonka terä oli kulunut ja hamara vain muodosti piikin, joka sai toimittaa terän virkaa.

"Ei, minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Hän on kerrassaan muuttunut", sanoi seppä.

"Perintöriirat, sen sanon sinulle", mutisi Gubblum viisaannäköisenä muuttaen piippunsa toiseen suupieleen.

"Hän murjottelee ja kiertelee ympäri yötä päivää yksinänsä", lisäsi seppä.

"Se johtuu perintöriiroist'", kertasi kerjäläinen.

"Ja kulkee kuin seipään niellyt", sanoi Tuomas Kyttyräselkä käheällä äänellä kohottaen veitsensä tahosta.

"Niin, ja on heikko kuin räsy", lisäsi seppä.

"Hän, joka oli vahva kuin jättiläinen", sanoi viuluniekka puolestansa.

"Perintöriirat, John -- ei mitään muuta", virkkoi Gubblum taas.

Mylläri tarttui nyt puheeseen.

"Mitkä perintöriidat?"

"Jotka vaivaavat Paul Ritsonia", vastasi Gubblum.

"Lörpötystä", sanoi Dick-mylläri, -- "perintöriirat ja perintöriirat. Sinusta perintöriidat kelpaavat kaiken selitykseksi. Tuomaan mustelmainen kurkku, Johnin kuhmut ja Geordien särkynyt nenä, jonka Giles Raisley antoi hänelle lauantaina -- oli kai sekin perintöriitojen syy."

Mylläri oli aika vekkuli, joka saattoi kirota kuin villitty ja nauraa hirnumalla kuin villi varsa melkein yht'aikaa.

Gubblum killisteli rauhallisesti silmiänsä.

"Perintöriirat juuri, sen mää tierän omast' kokemuksest'", hän jatkoi hellittämättä.

Sepän silmät välähtivät vallattomasti.

"Tietysti sinä tiedät, Gubblum. Sinä sait kokea sitä tullessasi pikku purrella Whitehebbenista. Siinä oli perintöriitaa -- oikein parasta lajia."

"Olen kuullut, että silloin tapahtui pieni onnettomuus", sanoi Tuomas katsoen merkitsevästi sepän kasvoihin.

"Oletko todellakin? Täytyisi ollakin surkuteltavan kuuro, ellei siitä olisi kuullut. Pieni onnettomuus? On sanottu, että pursi teki haaksirikon ja kaksi lankkua vain säästyi. Gubblum pelastui rannalle jalat lujasti toisen laudan ympäri ja selkä toisella laudalla."

Palkeen pitkä ja ahkera hengitys loppui, ja rauta hehkuvan kuumana vedettiin ahjosta alasimelle, eikä vähään aikaan kuulunut mitään muuta kuin käsivasaran kalke ja moukarin iskut. Sitten rauta jäähtyi ja pistettiin taas säteilevään ahjoon. Seppä asteli ovelle, kuivasi hikipisarat otsaltansa toisella kädellä ja heilutti toista pastorille, joka kynti peltoa tien toisella puolella.

"Hyvää huomenta, herra Christian", hän huudahti. "Huono-onninen kaikissa tapauksissa oli tuo pastorin kaunis neiti; hänen sulhasellaan ei näytä olevan kiirettä vihille", hän sanoi palatessaan ahjolle.

"Hän on kuitenkin suloinen tyttö", virkkoi Tuomas Kyttyräselkä.

Vanha mies -- kivimiehen työkalut olallaan -- astui pajaan.

"Kuinkas hurisee, John?" hän kysyi.

"Kohtalaisen hyvin, Job", vastasi seppä. "Mitäs tehtävää sinulla nyt olisi?"

"Olisi teroitettava pari talttaa."

"Työssä kirkkotarhassa tänäänkin, Job? Eikös siellä ole liian kylmä?"

"Ei, olen valmistellut vanhan Ritsonin kiveä, jonka he ovat asettaneet hänen haudallensa."

Seppä taputti kerjäläistä olalle.

"Gubblum, minä sanon sinulle, mikä vaivaa Paulia."

"Et sinä sitä voi sanoa, John, se johtuu perintöriiroist'."

"Se on surua -- sitä se on -- hän suree isäänsä."

"Jopa siinä nyt on surun syytä!" huudahti Dick, mylläri. "Allanhan on kuollut jo puoli vuotta sitten."

"John on oikeessa", sanoi Job, kivenhakkaaja, "se on surua."

Dick hypähti pystyyn rautakasalta.

"Se, että tuo nuori herra on antanut sulle tehtäväksi isänsä hautakiven ja käskee sinun hakata kirjaimet puolen tuuman syviksi ja maksaa shillingin tusinalta, sekö sinun mielestäsi ilmaisee surua?"

"Hän ei ole maksusta tinkinyt", ärähti Job kuivasti.

"Se kai merkitsee, että sen on tehnyt toinen -- Hugh?" kysyi mylläri.

"Se voi olla paikallaan", sanoi Job.

Dick-mylläri ei kuitenkaan halunnut alistua verukkeitten vuoksi.

"Minkätähden sinä väität, että Paul itkee ja suree isäänsä, vaikka hän antaa toisten hommata hänelle hautakivenkin ja kaivattaa siihen muutamia harakanvarpaita?"

"Siksi kun minä sanon niin", sanoi Job enempää selittämättä.

"Ja ehkäpä sinulla on omat syysi, Job", sanoi seppä mielistelevästi.

"Ehkäpä minulla on", sanoi kivenhakkaaja ja lisäsi sitten: "Saatanhan minä sen sanoakin. Kun minä eilen aamulla tulin työhön, tapasin minä Paul Ritsonin pitkin pituuttansa isänsä haudalla. Hänen vaatteensa olivat kasteesta likomärät ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin helmikuun lumi, ja kankeat ja kuolonväriset, ja hänen hiuksensa olivat jäätyneet ja törröttivät kuin jääpuikot."

"Vielä vain!"

"Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta minä pudistin häntä ja sanoin: 'Mitä nyt, Paul-herra? Mies, mitä tämä merkitsee?'"

"Ja mitä hän sanoi?"

"Sanoi? Ei mitään. Hän nousi ylös -- ja hänen jäsenensä näyttivät aivan kankeilta -- ja asteli tiehensä virkkamatta sanaakaan."

Gubblum arkullaan oli pyöritellyt piippuansa kivenhakkaajan kertomuksen aikana ja kuunnellut hämmästynein ilmein.

"Hym! Koko mies on kangistaja!" hän sanoi pyllähtäen.

"Mikä kangistaja?" kysyi Job terävästi.

"Se, että sinä kerrot juttuja." Sitten kerjäläinen kääntyi seppään ja osoittaen olkansa yli piipullansa kivenhakkaajaa sanoi: "Minä aamuna hän näki Paul Ritsonin kirkkomaalla kylpemässä?"

"Minäkö? Eilisaamuna!" sanoi seppä.

"Johan arvasin, hän syöttää meille pajuköyttä", sanoi Gubblum.

"Mitä se merkitsee?" karjaisi Job raivoissaan.

"Että sinä olet valehellut meille", vastasi Gubblum.

"Huomaa, Gubblum, ellet sinä peruuta noita sanojasi -- niin minä painan sinut vesialtaaseen."

"Ja mitäs minä silloin teen, kun sinä käyt sellaiseen ammattiin?" kysyi kerjäläinen.

Seppä kävi välittämään.

"Hillitkää kiihkoanne!" hän sanoi. "Sinä olet liian kuumaverinen, Job."

"Muutamat ihmiset ovat tulisempia kuin heidän raamatulliset kaimansa", sanoi Gubblum piippuansa imien.

"Mitäs varten hän väittää valeeksi, kun minä sanon nähneeni nuoren Ritsonin kirkkotarhassa eilis aamuna?" pauhasi Job välittämättä kerjäläisen viimeisestä huomautuksesta.

"Siksi, ettei hän ollut siellä", sanoi Gubblum.

Job menetti kokonaan kärsivällisyytensä.

"Hitto vie", hän sanoi, "jos tahdot välttää kylmää kylpyä pakkasaamuna, niin varo sanomasta sitä toista kertaa, kurja rahjus."

"Ei hän kuitenkaan ollut siellä", mutisi "kurja rahjus" itsepintaisesti.

Seppä oli heittänyt kuuman raudan vesialtaaseen, josta kohoava höyry täytti koko pajan.

"Herra varjele", hän sanoi nauraen, "tuolla tavalla muutamat ihmiset aina esiintyvät -- kihisten ja puhisten."

"Ei hän ollut siellä", mutisi taaskin kerjäläinen tämän kotoisen toimituksen rohkaisemana.

"Miten _sinä_ voit siitä olla niin varma?" kysyi mylläri Dick. "Ethän siellä ollut sinäkään, uskallan otaksua."

"En, mutta minä olin jossain muualla, kuten Paul Ritsonkin. Minä makasin Laiskan Hevosen ravintolassa Keswickissa toista yötä ja siellä oli myös Paul Ritson."

"Näitkö sinä hänet siellä?" kysyi seppä.

"En, mutta Giles Raisley näki hänet, eikä hän ollut vielä jalkeilla, kun Giles kahreksan tienoissa suoriutui aamuaskareilleen."

Seppä purskahti röhönauruun. "Sano meille, kuinka sinä näit hänet juhannuksena Lontoossa Haukka-Haikaran luona."

"Hän oli myöskin siellä", sanoi Gubblum järkähtämättömästi.

"Joopa, joo", sanoi seppä nostaen alasimelle hehkuvan raudan, josta sinkoili säkeneitä hänen kasvoihinsa asti, ja alkaen sitä vasarallansa löylyttää.

"Hänellä saattaa olla omat syynsä kieltää siellä olleensa", sanoi Gubblum.

Seppä naurahti taas kilkuttaen rautaa vasarallansa, ja kun moukari joutui avuksi, sinkoili raudasta tummuvia pirstaleita kaikille suunnille.

Kaksi kaivosmiestä astui silloin pajaan. "Hyvää huomenta, John; oletkos tänään hyvällä tuulella?" sanoi toinen niistä.

"Hyvälläpä, hyvällä! Kuinkas Giles itse jaksaa?"

"Giles", sanoi kerjäläinen, "missä Paul Ritson oli toissa yönä?"

"Vuoteessaan, luullakseni", sanoi toinen äsken-tulleista.

"Missä vuoteessa?"

"No, älähän hätäile. Odota, toissa yönäkö? Silloin hän nukkui Janeten ravintolassa, eikö niin?"

Gubblumin silmät välähtivät voitonriemusta.

"Mitäs minä teille sanoin?"

"Mitä syytä hänellä oli yöpyä Keswickiin?" sanoi seppä. "Sieltähän on vain neljä penikulmaa hänen omaan kotiinsa, Ghylliin."

Tuomas, postinkantaja, pysäytti tahkonsa ja sylkäisten veitsenterälle virkahti:

"Ehkäpä hän on riidellyt tuon veljen -- tuon Hughin kanssa."

"Kun minä hommailin aamuaskareissani, sanoo äiti Janet; 'Giles', sanoo hän, 'sinun isäntäsi veli kävi myöhään vuoteeseen viime yönä'."

"Job, mitäs sinä siihen sanoi?" huudahti seppä kovemmin kuin palje, joka puuskutti kaikin voimin, ja hulmahtelevat liekit valaisivat sepän nauravia kasvoja.

"Sanon, että he valehtelevat kuin roistot", sanoi kivenhakkaaja ja koppoen karkaisemattomat talttansa hyökkäsi ulos.

Kun hän oli mennyt, muutti Gubblum piippunsa toiseen suupieleen ja sanoi kylmästi: "Hän on paljon kiivaampi kuin hänen raamatullinen kaimansa -- se on tämän Jobin ainoa vika."

Pappi oli taaskin levännyt vaon päässä aurankurjellansa. Hän oli hyräillyt "Tyttö nuori, armahainen", mutta kuultuaan kiivaita sanoja pajasta hän oli lakannut ja kuunnellut. Kun Job, kivenhakkaaja, hyökkäsi pois pajasta, hän käänsi auransa ja asteli vakoansa, ja poika talutti vihellellen hevosia.

"Kas, Mattha, oletko se sinä?" sanoi seppä huomattuaan nyt vasta toisen tulijoista, "ja kuinkas sinä jaksat?"

"Siinähän roikkuu, John, siinähän roikkuu", sanoi Mattha matalalla äänellä istuessaan vesialtaan reunalla.

Se oli loordi Fisher, entistään kumarampana ja vakavilla kasvoillaan surun uurtamat vaot entistään syvempinä ja silmissään haluton ilme. Hän oli tuonut pari rautakankea teroitettavaksi.

"Jokos olette saaneet sulaton toimimaan, Mattha?" kysyi seppä.

"Ei, John, se on vielä kesken, se on työn alla."

Mylläri oli kääntynyt mennäkseen, mutta hän pyörähti takaisin ja vihoissaan tokaisi:

"Hitto vie, te olette koreata väkeä te ja teidän ystävänne! Te tahdotte kokonaan tuhota minut. Mitäs arvelet, John? He, ovat rakentaneet sulattonsa melkein minun myllytielleni -- minun myllytielleni; ei kyynärääkään syrjään. Kun te työnnätte kuonan ulos, silloin tie on tukossa; miten luulette päästävän myllyyn? Sanokaa, jos osaatte, miten se käy!"

"Myllykö käy", sanoi Gubblum arkultansa silmää iskien, "ehkä se auttaa sinua käyttämään myllyäsi tulen avulla, kun tuuli tyyntyy."

"Aivan oikein, Gubblum", nauroi seppä.

"Minä tahdon hakea lain turvaa", sanoi mylläri.

"Ja millä oikeudella sinä vahingonkorvausta haet?"

"Te erotatte minut koko maailmasta. Minun täytyy saada harjoittaa elinkeinoani."

Kun naurunhohotus oli asettunut, kuului Matthewin hillitty ääni.

"Minä sanoin siitä eilen herra Hughille. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä sinä olet sanonut."

"Mitäs sanoi?"

"Ei tahtonut suunnitelmaa muuttaa."

"Tietysti ei! Miksi et puhunut siitä Paulille?"

"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Matthew hiljaa.

"Ei, nuori Hugh pitää oman päänsä", sanoi seppä.

"Eikö Paulilla ole kaivosasioihin mitään sanottavaa, vai"?

"En ollenkaan epäile, että olet oikeassa, Dick", sanoi Matthew nöyrästi.

"Sellaistahan se on ollut juuri vanhan Allanin kuolemasta asti", sanoi seppä. "Hän ei ollut vielä viikkoa ollut haudassaan, kun Hugh osti Matthan kaivoksen ja alkoi laajentaa sitä. Ei hän sieltä ole paljoa malmia löytänyt, kuten olen kuullut, mutta siitä huolimatta hän hankkii yhä uusia koneita, laittelee nostovipuja ja kaivelee kanavia, aivan kuin työskentelisi oikeassa kaivoksessa."

"Hugh tietysti kaiken määrää eikä Paulilla ole muuta tekemistä kuin katsoa valmista", sanoi Gubblum.

"Ja rahaa täytyy kuitenkin jostakin tulla", sanoi

Tuomas Kyttyräselkä lopetettuaan veitsen tahkoamisen ja koetellessaan sen terää puupalikkaan.

Matthew nousi seisomaan.

"Minä tulen sitten hakemaan rautakankiani, John", hän virkkoi hiljakseen, ja vanha mies tallusti ulos valoisasta, lämpimästä pajasta kylmään, sumuiseen ilmaan.

"Mattha ei ole koskaan ollut oma itsensä sen jälkeen kuin ilkeä Mercy jätti hänet", huokasi seppä.

"Mitä uutta hänestä?" kysyi kerjäläinen.

"Kysy Tuomas Kyttyräselältä. Hän on posti ja hän kyllä tietää, onko joku Newlannin asukkaista kirjevaihdossa karkurin kanssa", sanoi mylläri.

"Tuomas pudistaa päätänsä. Sinä voisit kertoa meille koko asian, etkös voisikin, Tuomas?" sanoi seppä nauraen, niin että valkeat hampaat kiilsivät.

"Älkää pahastuko", virkkoi tämä syrjäseudun sanankuljettaja hieman käheällä äänellä. "Minä en ole teidän urkkijanne." Ja posti nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja näytti ihan herrasmieheltä, jonka polvet ovat koukussa ja kasvu kesken pysähtynyt.

"Epäilenpä, voiko Mattha milloinkaan saada kaivoksestaan mitään, jos siinä nyt jotakin saatavaa olisi", naurahti mylläri ovelta napittaessaan nuttuansa leukaan asti.

"Minä olen kuullut, että hän aikoo koettaa onneansa uudestaan", tiesi Giles lisätä.

"Ei, ei, ei sinne päinkään", väitti seppä. "Kun se ilkeä tyttö jätti miesparan, on Mattha-rukka kokonaan menettänyt rohkeutensa ja elämänhalunsa eikä ole käynyt katsomassakaan sitä paikkaa, jossa ennen niin mielellään raatoi. Niinpä hän on melkein toimettomana mökillänsä elellyt. Mutta Hugh Ritson käytti tilaisuutta hyväkseen ja keinotteli häneltä kaivoksen omakseen -- rahatta ja hinnatta, kuten olen kuullut. Nythän on pannut Mattha-paran sinne työhön palkkalaisena, mikä vanhuksen on vienyt perikatoon vuosia sitten."

"Ja nyt vanhus tahtoo nähdä onnen kohoavan sieltä", hymähti Giles.

"Jos nouseekin, ei se ole enää Matthan onni."

"Ei, siitä ei pelkoa", myönsi kaivosmies.

Gubblum kaivoi perät piipustaan ja sanoi miettivästi: "Matthan touhu on yhtä turhaa kuin minun ja käen."

"Mitäs se oli, mies?" kysyi seppä käärien nahkaisen, esiliinansa rullalle ja kiertäen sen vyötäistensä ympäri. Pantiin ahjoon uusia hiiliä, palkeet puhalsivat ja hehkuvat liekit leimahtelivat lämmittäen ja valaisten. Veitikka pilkisti sepän silmistä. "Mitäs se oli?" hän kertasi.

"Hän lopettaa kaiken hommansa liian lyhyeen", sanoi Gubblum. "Minun rouvani sanoi minulle kerran: 'Gubblum', sanoi hän, 'etkö luule, että aina olis kesä, jos käki jäis puutarhaamme?' 'Voispa olla', sanoin minä. 'Etkö luule', sanoi hän, 'että kesä kestäis, jos käki voitais pitää puutarhassamme?' 'Ehkä', sanon minä, 'mutta se on huokeammin sanottu kuin tehty.' 'Sehän ei ole vaikeata', sanoo hän. 'Kun näet käen lentävän puutarhaan, pirä varas ja laita lauroist' aitaus ympär'.' Minä tein työt käskettyy ja laitoin airan kohtuullisen korkean. Mutt' se ei ollu kuitenkaan kylliks' korkea, sill' nähkääs, erään' päivän' käki lensi pois vain tuuman verran ylempää kuin aita. Jos minä olisin tehnyt himpun verran korkeammaks' --"

Äänekäs naurunräjähdys palkitsi Gubblumin kertomuksen. Kerjäläinen sulloi peukalollaan piippuunsa uutta tupakkaa ja hymy väreili tuuheitten kulmien alla.

II LUKU.

Kun pastori Christian sinä päivänä lopetti työnsä, oli päivä pitkälle kulunut. Hän antoi pojalle shillingin palkaksi hevosten taluttamisesta, vei juhdat takaisin niiden omistajalle, Robert Atkinsonille, ja maksettuaan viisi shillingiä niiden vuokraa lähti kotiinsa. Paluumatkalla hän poikkesi Henry Walmsleyn sekatavarakauppaan ostaen sieltä paketin teetä, laatikon paahdettua kahvia ja topan sokeria. Sitten hän meni suutari Randal Alstonen luo ja maksettuaan saappaittensa korjuupalkan pisti ne käsivarrellensa. Lopuksi hän poikkesi Lentävään Hevoseen, tilasi tuopin olutta ja sen juotuaan tupakoi vielä hetkisen vältellen Tommy Lowtherwaiten, puplikaanin, kanssa.

Päivän kuluessa usva oli hälvennyt ja illan hämärtyessä se oli vähentynyt laaksosta niin paljon, että etemmäksikin saattoi erottaa pappilan keltaisen rakennuksen paljaaksi varisseitten puitten lomitse. Muuan ovi oli auki ja takan punertava valo hohti aina portaille asti. Yhtä kirkkaat olivat ne kasvot, jotka odottivat kirkkoherraa kotiin.

"Nyt jo palannut, Greta, nyt jo palannut!" huudahti kirkkoherra työntyen kodikkaaseen huoneeseen kantamus tavaraa kummassakin kädessä. "Kas -- odota -- selvä peli, tyttö -- oh, sinä veitikka! -- Tuohan on salakavala päällehyökkäys."

Kuului huulten maiskahdus, hopeisen äänen iloinen naurahdus ja sitten syvän äänen hyväilevä mutina, joka päättyi leveään hymyyn.

Kädenmatkan päästä Greta katseli kirkkoherran kuormaa ja otti ankaran ilmeen.

"Enkö minä ole kieltänyt sinua enää koskaan sellaista tekemästä?" hän sanoi kohottaen sormeansa ja viipattaen sillä nuhtelevasti.

"Mistäs sinä _tiesit_?" sanoi kirkkoherra herttaisen viattomasti ja lisäsi hymyillen: "Mistä sinä tiesit, että minulla on niin huono muisti?"

"Jätä tällaiset kotoiset velvollisuudet taloutesi ylijohtajalle, herraseni", sanoi tyttö koettaen saada kasvoillensa ankaran ilmeen. "Kuuletkos minua, sinä vanha, rakas lemmikki?"

"Kuulen, kuulen", virkkoi vanha mies asetellen tavaransa yksitellen lattialle. "Kas, varjelkoon, miten huomaamaton minä olen! Tuollahan on herra Bonnithorne", hän lisäsi kääntäen katseensa uunin nurkkaan, jossa asianajaja kuivaili varpaitansa. "Tervetuloa, tervetuloa."

"Peter, Peter", huudahti Greta avaten oven sisähuoneihin.

Laihahko, vanha ukonrahjus, jolla oli vain toinen käsi, tallusti sisään.

"Peter, vie nuo tavarat keittiöön", sanoi Greta.

Vanha mies katsahti kirkkoherran tuomiin tavaroihin, ja kasvoille kohosi tyytymätön ilme.

"Taas hän on ollut ostoksilla, emäntä", hän murahti.

Kirkkoherra oli riisunut takkinsa ja veti juuri jalkapuussa pois saappaitansa.

"Kuinkas herra Bonnithorne voi tällä rumalla ilmalla? -- Odota, Peter, anna minulle tohvelit, ota ne siitä suuresta paketista. Minä annoin Randel Alstonen leikata vanhoista saappaistani varret ja tehdä niistä lipokkaat mittojeni mukaan. Vain kuusi penceä ja katsokaa, miten kaunis pari. Kiitos, Peter. -- Te voitte siis hyvin, herra Bonnithorne. Ihme kyllä, eikö totta? On monia ihmisiä, jotka ovat aivan poissa suunniltaan näin rumilla ilmoilla."

Peter otti saappaat ja käänteli niitä käyttäen toisen käden leikattua tynkää apuna. Tee ja kahvitötterö katosivat hänen housunsa taskuun ja sokeritopan hän kantoi kädessään.

"Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen", hän mutisi Gretan korvaan astuessaan kantamuksineen ulos. "Harmittaa, etten minä voi hänen edestään mennä kyntämään -- se on työtä, johon tarvitaan kaksi kättä -- mutta ei se suinkaan ole herrojen työtä."

"Mitä ihmeitä!" huudahti kirkkoherra tarkastellen lepotuolia, johon aikoi istahtaa. "Uusi tyyny -- ja pussi seinällä pikku tavaroitani varten -- ja hylly tupakkavehkeilleni ja -- ja -- mikä tämä on?"

"Kirjoitusmatto, herra Christian", sanoi asianajaja.

"Minä epäilin, voisiko hän koskaan huomata tuollaisia pikku esineitä", sanoi Greta loistavin silmin.

"Ai, ihme! Punaiset verhot akkunoissa ja uudet, koreat peitteet sohvilla --"

"Sitsikangasta, sitsikangasta", keskeytti Greta ilkamoivin ilmein.

"Ja vanha ruusupuukello nurkassa niin kiiltävänä kuin peili ja suuri tamminen kirjoituspöytä öljytty hohtavaksi --"

"Vernissattu, herra, vernissattu."

"Ja kaikki leikkaukset siinä kuin uudet -- siinä on pyhä Pietari suurine avaimineen ja rikas mies rahapusseineen koettaen kieltäytyä joutumasta vaivanpaikkaan."

"Enkös minä sanonut, että tuskin tunnet omaa kotiasi tullessasi takaisin?" sanoi Greta.

Hän levitti juuri hohtavanvalkoista liinaa pyöreälle pöydälle johon hän laittoi kirkkoherran illallisen.

Kirkkoherra asteli uusissa lipokkaissaan ympäri huonetta katsellen kaikkea, mikä oli uutta ja mikä vanhaa, joka oli saanut uuden muodon, ja hänen kasvoilleen kohosi lapsellinen onnentunne ja silmissä sädehti tyytyväisyys ja rauha.

"Minä olen onnenpoika; onko _teillä_, herra Bonnithorne, nuori nainen kotona?"

"Tiedättehän, että minä olen vanhapoika, herra Christian", sanoi asianajaja kainosti.

"Niin minäkin, niin minäkin. Se minustakin oli parasta -- kunnes meidän vanha ystävämme, rouva Lowther, kuollessaan uskoi tyttärensä minun hoitooni."

"Äidin olisi pitänyt kysyä _minulta_, ennenkuin jätti minut herra Christianin niskoille, eikös olisikin, herra Bonnithorne?" sanoi Greta vallattomin ilmein.

"Se oli kuitenkin parasta näin", sanoi kirkkoherraa nauraen. "Peter alkaa tulla jo vanhaksi ja hänen saranansa ovat hieman kankeat, kuten tiedätte, ja niin me olimme kuin kaksi vanhenevaa varista, jotka tuskin olisimme ajan oloon voineet pitää kunnollista huoltaa kristillisestä seurakunnasta. Mutta sitten tuli Greta tähän vanhaan, hämärään taloon, joka oli täynnä lukinverkkoja, joita kaksi vanhaa hämähäkkiä lakkaamatta punoi -- tuli kuin päivänsäde valaisemaan synkkää syyspäivää. Kas niin -- siirtäkääpä tuolinne, herra Bonnithorne, ja käyttäkää hyväksenne. Se on minun mieliruokaani -- hän kyllä tietää -- ruskistetuista vihanneksista lientä ja lampaan pää perunain ja muhennettujen porkkanain kanssa. Tuokaa tuolinne lähemmä. Mutta missäs olutkannu on, Greta?"

"Peter, Peter!"

Vanha hämähäkki ilmautui samalla tuoden olutkannun, jonka reunojen yli oli vaahto kohonnut ja kuohui laitoja pitkin maahankin.

"Oletkos tänään ollut perunoita kaivamassa, Peter?" kysyi kirkkoherra.

Vastaukseksi Peter nyökäytti kankeasti suurta päätänsä.

"Montako bushelia?"

"Kaksitoista luullakseni", mutisi Peter kuhnustaen ulos.

Sitten kirkkoherra vieraineen istahti pöytään. "Te olette onnellinen mies, herra Christian", virkkoi herra Bonnithorne, kun Greta pistäytyi ulos toimittamaan joitakin kotoisia askareita.