Part 5

Hugh Ritson oli samassa taas oma itsensä. Hän katseli hänen jälkeensä, eikä kasvojen ilme vähintäkään muuttunut, ja sitten hänkin kääntyi ja meni mitään virkkamatta taloon.

VI LUKU.

Nukuttava hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa herra Bonnithorne söi välipalaansa. Se oli pieni tammella verhottu sali oikealle siitä huoneesta, jossa hän oli Allan Ritsonin kanssa alkanut keskustelun, jonka loordi Fisherin uutinen oli keskeyttänyt. Akkunan puolisko oli avattu, ja aivan kuin taulun kehyksinä erottivat akkunan pielet näköalasta osan. Iltarusko loi hohdettaan kukkuloihin ja metsä näytti asettuvan tyyneen rauhaan.

Rouva Ritson astui huoneeseen ja istahti. Hänen esiintymisensä oli vaatimatonta, melkeinpä nöyrää. Hän oli vanhettunut, mutta hänen piirteensä olivat vieläkin kauniit. Ainainen suru näytti syventävän rypyt, niin että ilme oli ihan toinen kuin nuoruuden päivinä. Hänellä oli vanhanaikainen pehmeästä kankaasta tehty puku ja valkoinen silkkikaulus. Hänen äänensä oli matala ja värähtelevä, mutta samalla jännittynyt, niinkuin hän olisi alituiseen kysellyt.

Pää painuneena, silmät luotuina alas, helmaan, jossa hänen sormensa hermostuneesti ja lakkaamatta liikuttelivat neulintikkuja, hän istui ääneti tai teki vieraalleen hiljaisia kysymyksiänsä.

Herra Bonnithorne vastaili hymyllä tai lauseilla, jotka eivät olleet kuutta sanaa pitempiä. Näiden harvojen vastausten välillä hän käytteli veistään ja haarukkaansa niin ahkerasti, että saattoi ihailla hänen erinomaista ruokahaluansa. Silloin tällöin kuului huvipaikalta monien äänien häipyvä sorina tänne asti.

Vihdoin rouva Ritsonin levottomuus pakotti hänet unohtamaan tavallisen pidättyväisyytensä.

"Herra Bonnithorne", hän sanoi, "koettakaa saada testamentti tehdyksi vielä tänä iltana. Pyytäkää herra Ritsonia, kun hän tulee takaisin, tekemään se viivyttelemättä. Hänellä on monta verratonta ominaisuutta, mutta hitaisuus on hänen vikansa. Aina hän on ollut sellainen."

Herra Bonnithorne pysähdytti lasin, jota juuri oli huulilleen viemässä, ja kohotti äkkiä katseensa.

"Anteeksi, rouva", hän sanoi tapansa mukaan hymyillen, mikä ei voinut lievittää hänen sanojensa vaikutusta, "tämä on erityisistä syistä asia, josta tuskin voin -- voin -- keskustella naisen kanssa."

Juuri sillä hetkellä kuului riikinkukon kujerrus kanapihasta tuntuen raa'alta ja repivältä tässä hiljaisessa ympäristössä.

Rouva Ritson karahti hiusrajaa myöten punaiseksi.

Niin tottunut kuin hänen nöyryytensä olikin, oli se kuitenkin joutunut liian kovalle koetukselle. Mutta hän käänsi taas katseensa alas, lopetti tikun ja pistäen vapaan tikun hampaihinsa vastasi tyynesti:

"Tottahan vaimo saanee puhua asiasta, joka koskee hänen miestänsä ja lapsiansa."

Suuri mies oli asettanut veitsen ja haarukan lautaselleen.

"Ei aina", hän vastasi. "Laissa on eräs merkittävä ehto, joka ei tunnusta naiselle oikeutta sanoa poikaansa omaksensa."

Tämän venytetysti lausutun puheen aikana Hugh Ritson, vieläkin punakkana keskustelustaan Greta Lowtherin kanssa, astui huoneeseen ja heittäytyi leposohvalle.

Kohottamatta silmiään hermostuneista sormistansa rouva Ritson kysäisi: "Mikä ehto?"

Herra Bonnithorne väänsi hieman naamaansa ja katsahti merkitsevästi Hugh Ritsoniin vastatessaan: "Ehto äpärälapsista."

Jonkinlainen ylimielinen soinnahdus sattui rouva Ritsonin korvaan. Hän kohotti katseensa neuleestansa ja sanoi:

"Mitä te tarkoitatte?"

Bonnithorne työnsi lautasensa syrjään, pyyhki suutansa lautasliinaan, yskähti ja sanoi: "Tarkoitan, että laki kieltää pojan nimen jälkeläiseltä, joka on siitetty ennen vihkimistä."

Rouva Ritsonin kasvot kävivät sinipunerviksi ja hän nousi seisoalleen.

"Sellainen laki on julma ja kirottu", hän sanoi, ja mielenliikutuksesta hänen äänensä vapisi tavallista enemmän.

Herra Bonnithorne nojasi veltosti tuolinsa selustaan, päästi pitkän "hem" täydestä kurkustansa, pisti kätensä liiviensä kainaloreikiin, kohotti katseensa ja sanoi: "Omituista, eikö totta?"

Onnettomuudeksi herra Bonnithornen viisaalle urkinnalle Paul Ritson, Gretan rinnalla, ilmestyi oviaukkoon ja muutti kokonaan asiain kulun. Miesten esiintyminen, enemmän kuin sanat, oli herättänyt hänen levottomuuttansa, ja hänen äitinsä kiihoittuneet kasvot selittivät hänelle keskustelun sisällyksen. Kahdella askelella hän harppasi sinne, missä suuri mies istui nytkin hymyillen, niin että valkeat hampaat hohtivat -- ja laski voimakkaan kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ystäväni", sanoi Paul iloisesti, "ehk'ei ole aivan turvallista teille, että puhuttelette minun äitiäni toisen kerran tuolla tavalla."

Herra Bonnithorne nousi jäykästi ja hänen levottomat silmänsä pysähtyivät Paulin suuttuneihin kasvoihin.

"Turvallista?" hän kertasi kiihkeänä kaikuna.

Paulin huulet olivat yhteen puristetut ja pää painunut, mutta hän kohotti päänsä ja iski äkkiä nyrkillä pöytään.

Mitään virkkamatta herra Bonnithorne lysähti istumaan tuolillensa. Rouva Ritson antoi neuleen pudota helmaansa ja painoi päänsä käsiinsä. Paul tarttui hänen käsiinsä, nosti hänet ylös ja johti ulos huoneesta. Kulkiessaan sohvan ohi, jossa Hugh Ritson lojui, hän katsoi veljensä välinpitämättömiin silmiin, ja huoli ja inho kuvastui hänen katseestansa.

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, nousivat Hugh Ritson ja herra Bonnithorne molemmat. Ymmärtämyksen pilke välähti kummankin silmistä. Sitten äkkiä, hetken vaiston pakottamana molemmat miehet ojensivat pöydän yli toisilleen kätensä.

VII LUKU.

Pilvet, jotka olivat kokoontuneet pohjoiselle taivaalle, kiisivät laakson, yli ja ankara sadekuuro, jonka mukana kuului kaukainen ukonjyrinä, pakotti huviväen siirtymään vajaan. Se oli pitkä purjekankaasta laitettu teltta, jonka toisessa päässä tarjoiltiin virvoitusjuomia ja nurkissa oli pöytiä, joille oli levitetty piparikakkuja ja kaikenlaista rihkamaa myytäväksi. Ruoho tällä kohden oli tallattu ihan lakoon, ja käytävät olivat paljaat ja kiilsivät sateessa. Kokoontunut seura oli sangen omituinen ja sekalainen. Erillään muista istui kumolleen käännetyllä nelikolla Newlannin viuluniekka, postinkuljettaja Tuomas Kyttyräselkä. Hän oli pieni mies, jonka polvet olivat koukussa ja jalat hirvittävän pitkät.

"Nyt, tyttäret, astuapas essiin. Ei sua virotella."

"Tulkoot kaikki, joilla on notkeutta jäsenissään."

Tätä karkeata kutsua seurasivat kursailematta monet komeasti-puetut neitoset riisumatta hattua päästään. Pari parin jäljessä edestakaisin pyörien kukin siinä taitoansa kilvan näytti.

"Mää nousen parhaan hevoosein selkään ja ajan jonakin iltana sun luokses ja koputan ikkunaas", kuiskasi eräs nuorukainen tytölle, jonka kanssa oli juuri tanssinut.

Tyttö nauroi ilakoiden.

"_Sinun_ parhaan hevosesi, Ville?"

"No niin -- isännän sitten."

Tyttö nauroi taas, ja iva värähti hänen huulillaan. "Te Kaaliharjun urhot olette oikein kuuluisia rakastajoita, kuulen ma. Hyvästin, Ville!"

Ja tyttö pyörähti ympäri. Poika seurasi häntä.

"Elä suutu, Aggy. Mää oon pian itte isäntä."

Tyttö tunkeutui ihmisjoukon läpi ja katosi.

"Tyttö on nähtävästi antanut hälle aimo rukkaset", sanoi eräs vanhanpuoleinen mies, joka sattui seisomaan lähellä.

"Juuri heidän kaltaistaan", sanoi toinen. "Tyttö on punonut paulojansa poikaparan ympäri ja vihdoin saanut hänet verkkoihinsa. Eikös pojan rikas eno ole kuollut Australiassa?"

"Ei, mutta voisihan sellaista uskotella. Silloin kyllä kaikki tytöt hyökkäisivät hänen kimppuunsa."

Tanssi jatkui edelleen.

"Kas vain, nämä juhlathan loppuvat yhtä hauskasti kuin Carelin markkinat", sanoi eräs tytöistä.

"Bessie, sinä totisesti olet kevyt kuin höyhen", vastasi hänen toverinsa.

Bessien silmät säteilivät ilosta, kun hänen tanssiansa oli näin kehuttu ja hän avasi manttelinsa viillyttääkseen itseänsä ja näyttääkseen kaulassaan riippuvan kauniin medaljongin.

"Tuollaisesta totisesti on hitonmoiset seuraukset", mutisi vanha ilonvihaaja. "Kyllä tulevaisuus tuollaisten tyttöjen kautta muodostuu ihanaksi."

"Turhaa, mies, turhaa, maakunta menestyy vallan mainiosti", vastasi hänen ystävänsä. "Tytöt tekivät työtä ennen aikaan. Nyt ne eivät työllä käsiänsä turmele. Ehkä sentään joskus huviksensa pesevät, silittävät, kiilloittavat ja kähertelevät tukkaansa."

"Ei, ei, maakunnassa ei ole ollut onnea siitä alkaen, kun naiset rupesivat halveksimaan työtä."

Viuluniekka vetäisi jousellaan kolme säveltä, jotka tuntuivat sanovan "suutele" ja muutamasta teltan nurkasta kuuluikin äänekäs huulten maiskahdus.

"Minä näjin sinun rakastelevan koreeta Bessyä", sanoi eräs nuori mies toiselle.

"Ja minä näjin sinun kujertelevan niin sulosesti niityllä. Elä nyt kato noin vijattomasti. Turha on kieltää. Varo vain Aggyn äitiä, hän on aikamoinen lörppökieli, elä anna hälle tuulta purjeisiin. Hän höyhentää tytön ja hennoo se höyhentää jonkun muunkin."

Tanssin tauottua alkoi kuulua äänekäs lasien kilinä ja tavaton puheensorina tarjoilupöytien luota.

"Hei, sinä kelpo viuluniekka! Tule, niin otetaan tuikku murheeseen!" huudahti eräs nuorukainen, jonka posket olivat punaiset kuin kirsikat.

"Tule, Dick, tyhjennetyn yksi neljännes. Kyllä Dielin kukkaro kestää."

"Kyllä vain, mies, ja missä olet ollut sitten pestuumaanantain?"

"No, kattos, mää menin pestinottiin ja orottelin pureskellen olkea, ja silloinkos kaikki muijat kerääntyivät mun ympärillein. Yksi heistä sanoi: 'Paljonko tahrot palkkaa, korea poika?' 'Viis ja puol puntaa', sanon minä. 'Ja mitä sinä voit tehrä?' kysyy hän. 'Tehrä?' sanon minä; 'kaikkea kyntämisestä ja puimisesta hevosen harjaamiseen asti', sanon minä. 'Tule, sinä olet minun miehiäni', sanoo hän. Mutta hän oli kuin takkiainen aina mun niskassain ja siksi minä pakkasin tavarain, vaarin tilin ja tässä mää nyt olen."

Pieni joukko oli kokoontunut soittajan nelikon ympärille.

"Tulkaa, täällä Tuomas Kyttyräselkä selittää ihmisille, mitä he ajattelevat."

"Mahrotonta hänen on selittää sellaisten pölkkypäiren ajatuksia, jotka eivät milloinkaan mitään mieti."

"Hän ruoskii koko huvijoukkoa, sit' on Tuomas."

"Kuka tuo on, joka heristelee sanomalehrellä ja sanoo, että 'koko maakunta on muuttumassa, hitto vie, narrien pesäpaikaksi'?"

"Sehän on Gray Graham, joka tuomitsee ihmisiä ja isottelee omalla hyvyyrellänsä."

"Huomatkaa, pojat, hänestä tulisi hyvä parlamentin jäsen, sillä hän osaa mainiosti soittaa suutaan kansan kelvottomuuresta."

"Suunsoitto ei tee valtiomiestä. Hän tarvitsisi hieman rokkiinsa oppiakseen pitämään pienempää suuta."

"Ovatko nuo herra Paul Ritson ja neitsy Lowther, jotka juuri tulevat telttaan?"

"Totisesti, ja hän on kerrassaan korea tyttö."

"Ja poika on myöskin oppinut ja sivistynyt."

"On, kyllä Paul on miehekseen paremmanpuoleista sorttia."

"Asuuko tyttö pappilassa -- kirkkoherra Christianin luona?"

"Totta kai, tietysti, mies; sehän on luonnollista -- hänhän on hänen holhoojansa."

"Ja mikä hän on miehiänsä, tuo pappi?"

"Hänen kaltaistaan ei tule toista, kun hän on mennyt; on hän sellainen mies."

"Ei, ennenkuin vesi virtaa vastamäkeen ja puut kasvavat latva alaspäin."

"Niin oppinut ja lokova kansanmies, ja mikä verraton pappi! Se kelpo poika antaa maailmalle arvon, ja maailma kohtelee häntä sen mukaan."

"Tyytyväisyys on kuningaskunnan arvoinen eikä hyväntekeväisyys uskonnon arvoa alenna."

Syntyi tungosta ovelle päin, johon Gubblum Oglethorpe ilmestyi rihkamalaatikko niskasta riippuen. Varsinkin tytöt työntyivät kiihkeästi hänen ympärilleen.

"Mitä teillä on tänään, Gubblum?"

"Ee, ee mittaan teille, rakkaani. Te ootte yks' niistä, joita kattellessa kaikki muu unehtuu."

"O, Gubblum!"

Kohteliaisuuden sai luonnollisesti selittää, miten halusi.

"Teirän kauniitten kasvojenne yks' ainoa hymy voi tehrä jonkun ryysyläisen onnelliseks'."

"Oi, Gubblum!"

Kerjäläinen ilmeisesti oli hyväntahtoinen ja sukkela vekkuli.

"Jumala teitä siunatkoo, hohhoh! Mitäkö täällä on?" jatkoi kerjäläinen kiivaasti heilutellen laatikkoansa. "Nämä tavarat on hankittu lontoolaisille, joiren kasvot ovat kuin Englannin kartta, mihin on merkitty kaikki rautatiet, että ne oisivat eres vähän sierettäviä, tierättehän. Eikä siellä kukaan tierä, että muutamat näistä esineistä voivat tehrä hienon ihmisen -- siihen tarvitaan rintaneuloja, nenäliinoja, kauluksia ja ties mitä."

Gubblumin välinpitämättömyydellä oli erinomainen voima kääntää kaikkien katseet hänen rihkamalaatikkoonsa. Kerjäläisen kasvojen ilme oli viattoman näköinen, kun hän jatkoi:

"Mää oon sangen vaatimaton poika, muuten minä saavuttaisin onneni sillä, mitä minulla on täällä."

"Avaa laatikkosi, Gubblum", sanoi eräs pojista, Georgie Moore, kyynärpäällään tyrkkien toiset pois tieltään, että hän ja tyttö hänen kynkässään pääsisi esille.

"Vaatimaton poika" teki hyväksyvän eleen ja alkoi täyttää pyyntöä. Nuoria avatessaan hän ylisti liikemiesrehellisyyttänsä ja horjumatonta kunniantuntoansa.

"Mää en ol' kyllin viekas, se on mun vikan'. Mää osaan elää vain kärestä suuhun ja siinä kaikki. Jos mää tyyryn vähempään, niin hukka mun perii."

Gubblum avasi nyt laatikkonsa ja veti sieltä esille punaisen ja vihreän shaalin, joka oli hirvittävän räikeä ja huonoa kangasta.

"Kas niin, tässä mull' on verraton näyte. Näin siistiä ja kaunista shaalia mull' ei ol' ollut kuin kaksi kappaletta koko elämäni aikana. Sen toisen mää myin erääll' sulhaisell' seittemäst' ja kuurest' pennyst'!"

Se ihastunut ilme, jonka hänen oma sukkeluutensa oli kerjäläisen kasvoille nostanut, hämmentyi, kun Paul Ritson veitikkamaisin elein astui hänen luokseen ja ottaen shaalin hänen ojennetusta kädestään kuiskasi:

"Eihän, myittekö todellakin?"

Gordie Moore sukelsi nyt taskuunsa ja kaivoi sieltä kolme puolikruunusta.

"Tässä on sulle, Gubblum, ota nämä."

"Kattoppas tuota", huudahti vanha ihmisvihaaja, "tuo Gubblum ei koskaan pengo laatikkoansa ilmaiseksi."

Gray Graham, joka oli katsellut nuorten touhuja ja näki, mitä Gordie tarjosi kerjäläiselle, hymähti hiukan katkerasti:

"Tule kotiin järkikulta, älä haihdu tuuliin multa."

Juuri silloin kuului melua tarjoilupöytien luota. Kaksi ystävystä oli joutunut ilmi sotaan keskenänsä.

"Hitto vie, minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikeanpuolisessa housuntaskussa, ja missä ne ovat nyt?"

"Piru sinut periköön, mistä minä tiedän, mihin sinun kolikkos ovat joutuneet! Sinähän potkit kuin riivattu, ne ovat lentäneet tiehensä."

"Minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikean käden housuntaskussa, minä sanon sinulle."

"Mitä sinun viheliäiset killinkisi minuun kuuluu? Sinä olet humalassa kuin pörriäinen. Luuletko sinä, että minä olen sinun kolikkosi ottanut? Sinä olet erehtynyt miehestä käydessäsi minua epäilemään."

"Ne olivat oikeanpuolisessa housuntaskussa, minä voin vannoa sen."

"Älä horise! Koeta vasemmanpuolisesta housuntaskusta."

Punaposkinen kyntömies teki työtä käskettyä, ja samassa levisi ilon ja häpeän sekainen hymy hänen kasvoilleen. Kaikui ilkamoiva nauru, jonka seasta erotti kerjäläisen äänen:

"Mee teemme sinust' kukkojen kuninkaan, korea poikaseni."

Korea poika lähti juuri luikkimaan tiehensä ivallisten katseitten saattamana, kun teltassa syntyi kuolemanhiljaisuus. Edessä-olevat peräytyivät ja takimmaiset kurottivat kaulojansa nähdäksensä etumaisten yli.

Teltan aukossa seisoi vanha loordi Fisher kalpeana kuin aave, silmät suurina ja levottomina sadepisarain tippuessa tukasta ja parrasta.

"Ne ovat sanoneet minulle", hän alkoi oudolla äänellä, "että minun Mercyni on mennyt Lontoon-junaan. Minä tierän, että he ovat erehtynneet, mutta tulin kuitenkin itte kattomaan. Onko hän täällä?"

Ei kukaan vastannut. Vain suuret sadepisarat, jotka ropisivat katolle, häiritsivät hiljaisuutta. Paul Ritson työntyi joukon läpi lähemmä.

"Mercy? -- Lontooseen? Odottakaa, Matthew; minä katselen, ehkä hän on täällä."

Loordi Fisherin katse kiersi häntä ympäröivien ihmisten kasvoista kasvoihin.

"Eikö kukaan tierä hänest' mitään?" hän kysyi hiljaa. "Miksi te ette puhu, miksi kukaan ei virka mitään? Te puistatte päätänne. Mitä se tarkoittaa?"

Vanha mies koetti hillitä mielenliikutustaan, joka kuristi hänen kurkkuansa.

"Ei, Matthew, ei hän ole täällä", sanoi Paul Ritson.

"Sitten kai se lienee totta", sanoi Matthew oudon tyynesti.

Seurasi äänettömyys. Paul oli ensimmäinen, joka voitti hämmästyksensä.

"Hän voi olla Pikku Kaupungissa -- Keswickissä -- tai on hän pistäytynyt johonkin muualle."

"Hän _voisi_ olla, herra Paul, mutta hän ei tavallisesti juoksentele sillä tavalla. Hän on matkalla Lontooseen, siitä ei epäilemistä."

Puhuja oli Natt, Ghyllin tallimies.

Vanhan miehen epäilys näytti häviävän.

"Mennyt? Mercy mennyt? Mennyt virkkamatta sanaakaan? Miksi? Minne?"

"Hänellä oli punainen nyytti kädessään ja hän itki nurkan takana kauheasti. Sen minä näin omin silmin."

Levottomuus nosti Paulin kasvoille raivostuneen ilmeen.

"Tässä on harjoitettu konnankoukkuja -- olkaa siitä varmat", hän sanoi kiivaasti.

Loordi huojutti päätänsä edestakaisin, ja hänen silmänsä uivat kyynelissä. Mutta hän seisoi paikallaan hiljaa kuin itkevä lapsi.

"Minun suloinen Mercyni", hän lausui surkeasti, "mennyt pois vanhan isänsä luota."

Paul astui vanhan miehen rinnalle laskien voimakkaan kätensä hänen olalleen niin hellästi kuin nainen lastansa tyynnytellessään. Sitten hän kääntyi ja luoden säkenöivän katseensa ympärillä-oleviin virkkoi:

"Joku roisto on tehnyt tässä konnantyön. Kuka se on? Sanokaa. Tietääkö kukaan?"

Kukaan ei puhunut. Ainoastaan loordi valitti heikosti horjuen kuin juopunut. Kun sitten ensimmäinen puuska oli ohi, vanha mies alkoi nauraa. Mitä naurua se olikaan!

"Ei väliä!" hän sanoi, -- "ei väliä! Minulta ei nyt jää mitään enkä karota mitään. Siinä on lohtua kaikissa tapauksissa! Ha, ha, ha! Mutta minun syrämeni pakahtuu. Olette oikeassa, herra Ritson; tämä on roistojen työtä."

Vanhan miehen silmät vilkkuivat levottomasti.

"Oman vanhan isänsä", hän mutisi, "onnettoman vanhan isänsä, joka häntä rakasti ja jonka sydän on murtunut -- hän jätti. Ei väliä; ei minulta nyt ketään jälkeen jää -- ha, ha, ha!"

Hän koetti reippaasti lähteä kävelemään tiehensä, aavemainen hymy kyyneleisillä kasvoillaan, mutta hän horjahti ja kaatui tiedotonna Paulin avoimeen syliin. He avasivat hänen kauluksensa ja valelivat vedellä hänen otsaansa.

Juuri sinä hetkenä astui Hugh Ritson telttaan ja saavuttuaan joukkoon katseli painuneitten päitten yli murtunutta isää, joka lepäsi hänen veljensä käsivarsilla.

Paulin huulet vapisivat ja hänen voimakas otsansa vetäytyi ryppyihin.

"Kukapa tietää, ehkäpä se roisto on täällä nyt", hän sanoi, ja hänen katseensa kiersi miehestä mieheen. "Jos hän on täällä, katsokoon nyt säälimätöntä tekoansa ja seuratkoon tämä näky häntä hänen kuolinpäiväänsä asti!"

Tänä hetkenä Hugh Ritsonin kasvoilla tapahtui kauhea muutos. Nyt avasi vanhuskin silmänsä tullen tuntoihinsa, ja Hugh polvistui hänen eteensä ja kohotti vesilasin hänen huulilleen.

VIII LUKU.

Iloinen valkea oli juuri kuumentanut muutaman Ritsonien ikivanhan huoneen takan hohtavan kuumaksi ja rouva Ritson seisoi sen edessä paistaen kaurakakkuja "muotissa". Pöytään oli illalliseksi tuotu lihaa, olutta, maitoa ja ohraleipää. Etäisimmässä akkunan syvennyksessä istuivat Paul Ritson ja Greta Lowther.

Pienien väliaikojen perästä, jotka tulivat yhä lyhyemmiksi, ja vakavin ilmein, jotka lopulta tulivat tuskaisiksi, rouva Ritson kurkisti ovesta yhä sakenevaan ilmaan. Nuoret olivat syventyneet liiaksi omaan elämäänsä huomatakseen hänen levottomuuttansa, ennenkuin hän avasi vaatekaapin ja otettuaan sieltä kuivia flanelleja asetti ne lämpenemään.

"Älä ole levoton, äiti", sanoi Paul. "Hän on pian täällä. Hänen täytyy kiertää Kaaliharjun kautta ja matka on pitkä, tiedäthän."

"Illallisen aika on ollut jo tunti sitten", sanoi rouva Ritson luoden katseensa vanhaan seinäkelloon, joka harvakseen naksutti suuren nojatuolin takana. "Alkaa uudestaan sataa, kuunnelkaa!" Kuului sadepisarani rapina akkunoihin. "Jos hän on nyt matkalla, hän kastuu ihan likomäräksi."

"Minä toivon, että olisin mennyt hänen sijastansa", sanoi Paul Gretaan kääntyen. "Kastuminen on hänelle näihin aikoihin vaarallista. Toisin oli ennen, jolloin hän saattoi päiväkausia kahlata vedessä ja vesi- ja lumisateessa."

Ukkosen isku pani koko huoneen vapisemaan. Akkunat helisivät, ja tuli juuri sytytetyssä pöytälampussa lepatti ja näytti punaiselta.

"Herra varjelkoon, millainen yö! Oliko se ukkosen isku?" sanoi rouva Ritson rientäen ovelle ja avaten sen taas.

"Älä ole levoton, äiti", kertasi Paul. "Tule sisään. Isä on täällä pian, ja jos hän kastuu, ei sitä nyt voi auttaa."

Paul oli keskeyttänyt viehättävän keskustelun Gretan kanssa lohdutellakseen äitiänsä. Alkaen kertoa kilpailustaan hän karkoittikin toisen levottomuuden yhtä paljon rauhallisella käytöksellään kuin sanoillaankin.

"John Proudfoot otti minua noin ja koetti saada minut kenttään, mutta minä sain lujan otteen -- ja hei -- hän oli hartiat maassa!"

Ulko-ovelta kuului hätäinen naputus. Samassa se avautui ja aukkoon ilmestyi kalmankalpeat kasvot.

"Mitä nyt, Reuben?" kysyi Paul hypähtäen seisoalleen.

"Tulkaa minun kanssani -- jättäkää naiset -- herra on ulkona -- salama on iskenyt häneen -- minä luulen, että hän on kuollut."

"Minun isäni!" sanoi Paul ja seisoi hetkisen kauhistunein ilmein. "Lähde, Reuben, minä tulen mukaan." Paul pisti hatun päähänsä ja riensi kiireesti ulos.

Rouva Ritson oli juuri kääntämässä kakkujansa, kun Reuben ilmestyi. Hän kuuli, mitä sanottiin ja hänen kasvonsa valahtivat kuolemankalpeiksi. Mutta hän ei sanonut mitään, horjui vain muutaman askelen ja vaipui tuolille. Greta astui hänen luoksensa ja suuteli häntä.

"Äiti -- rakas äiti!" hän sanoi ja rouva Ritson painoi päänsä hänen rinnoilleen.

Hugh oli istunut sanomalehtiä lukien omassa huoneessaan alakerrassa. Hän oli kuullut, mitä sanottiin ja tuli eteiseen.

"Salama on iskenyt sinun isääsi", sanoi Greta. "Ne kai tuovat hänet kotiin", sanoi Hugh. Samana hetkenä kuului raskaitten askelten ääni ulkoa. Siellä kannettiin loukkaantunutta miestä. He kantoivat hänet talon läpi hänen omaan huoneeseensa. "Se on tapahtunut minun tähteni", sanoi rouva Ritson kohottaen kyyneleiset kasvonsa.

Paul astui huoneeseen. Hänen punaiset kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi. Hänen silmistään, jotka juuri äsken olivat loistaneet ilosta, kuvastui nyt mitä suurin tuska ja pelko.

"Elääkö hän?"

"Elää."

"Jumalan kiitos, Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen! Minä menen hänen luokseen."

"Hän on tunnotonna -- hengittää -- muuta ei."

Rouva Ritson Paulin ja Gretan saattamana astui huoneeseen, johon loukkaantunut mies oli viety. Hän lepäsi vuoteessaan vaatteet yllä juuri sellaisena kuin hän oli ollut vahingon tapahtuessa. Hänen otsaansa valeltiin vedellä ja pantiin iilimatoja hänen ohimoillensa. Hän hengitti raskaasti, mutta ei näyttänyt mitään merkkejä tuntoihinsa tulemisesta.

Paul istui isänsä vuoteen reunalla kasvot käsiin painuneena. Hänen mieleensä muistui eräs poikavuosien päivä, jolloin isä tahtoi nostaa hänet ponyn paljaaseen selkään annettuaan tämän ponyn hänelle syntymäpäivälahjaksi. Olisiko mahdollista, että nyt olisi tullut loppu?

Hän nousi ylös ja vei Gretan ulos huoneesta.

"Tämä murheitten talo ei ole sovelias sinulle", hän sanoi. "Myrsky on asettunut; sinun täytyy jättää meidät. Natt voi panna hevosen valjaihin ja saattaa sinut kotiin."

"Minä en tahdo mennä", sanoi Greta, "tämä talo on oleva tämän yötä minun kotini. Älä lähetä minua pois luotasi, Paul. Sinua on onnettomuus kohdannut, ja minä tahdon jäädä sinun luoksesi."

"Sinä et voi tehdä mitään hyvää, mutta voit kuitenkin tuottaa jotakin harmia."

Rouva Ritson tuli huoneesta.

"Missä on herra Bonnithorne?" hän kysyi. "Hänen piti olla täällä kello kahdeksan. Isäsi voi tulla tuntoihinsa."

"Asianajaja ei voi ollenkaan häntä auttaa."

"Jos hänen täytyy jättää meidät, ehkäpä Jumala sallii hänen tulla edes hetkeksi tuntoihinsa."

"Ehkäpä, että hän tuntisi meidät -- sanoisi meille jäähyväisiksi jonkun sanan."

"Toivon sitä muusta syystä -- muusta kauheasta syystä."

"Sinä ajattelet testamenttia. Jätä se. Tule, äiti -- ja Greta, tule sinäkin -- menkäämme takaisin."