Part 34

Kymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut kauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä käskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut ja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja tohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän kuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.

Lopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että tuttu, huudahti: "Astukaa sisään, kirkkoherra Christian."

Kirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin, häntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa hän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan tuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat yhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli, keltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta ei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat vapisivat, mutta yhä eteenpäin -- yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa, joka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui kuoleman siipien suhina.

"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne", sanoi kirkkoherra lempeästi ja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.

"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha -- mikään ei voi minua pelastaa."

"Huutakaamme Jumalan puoleen", sanoi kirkkoherra.

Hugh Ritsonin huulilta kuului katkera nauru.

"Miksi! Viedäksemme hänen eteensä minun elämäni ränstyneet rauniot? Ei."

"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä suurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan."

Hugh Ritson purskahti uudestaan katkeraan nauruun.

"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä." Sitten hän kauhistavan juhlallisesti lisäsi: "Minun sieluni on tyhjä. Se on jo joutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa."

"Yksikään ihminen ei tiedä aikaa eikä hetkeä --"

Hugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: "Minä kuolen, kun aurinko sunnuntaiaamuna nousee."

Kirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi. Tuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten kielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei kertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies lakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän pysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: "Tämä kuolema on vanha juttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä kuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea."

Kolmen tienoissa aamusilla hän veti kaihtimet auki. Akkunat olivat vielä pimeät; näytti kuin aamun sarastus olisi vielä kaukana. "Se lähestyy", hän sanoi tyynesti. "Minä tiesin, että se tulisi pian. Lähtekäämme ulos sitä vastaan."

Tavattomalla ponnistuksella hän sai ulsterin päällensä, pani hatun päähänsä ja avasi oven.

"Mihin te lähdette?" sanoi kirkkoherra, ja hänen äänensä petti.

"Vuoren huipulle."

"Miksi sinne?"

Hugh Ritson käänsi raskaan katseensa häneen. "Nähdäkseni uuden päivän sarastuksen", hän sanoi kauhean juhlallisesti.

Hän oli jo astunut ulos hämärään. Kirkkoherra Christian seurasi häntä. He kääntyivät polulle, joka vei suon halki Cat Bellsin juurelle. Vanha mies tarjosi kätensä, mutta Hugh Ritson pudisti päätänsä ja asteli yhden askelen edellä. Se oli surullinen matka. Tuuli oli asettunut. Ilmassa tuntui yön ja päivän taistelu. Kuoleva mies jatkoi matkaansa rohkeana kuin haavoitettu leijona. Askel askelelta he jatkoivat vaivalloista työtänsä kiiveten päivän sarastaessa yhä korkeammalle. Vihdoin he pääsivät korkeimmalle huipulle.

Heidän allansa lepäsi suo synkkänä ja äänettömänä. Sumu ympäröi heitä. Heistä tuntui kuin he seisoisivat pilvien meressä. Päivän valjetessa tuntuivat pilvien reunat vähitellen murtuvan, ja niiden läpi tunkeutui päivä ihmeellisen kirkkaana ja hohtavana hukuttaen koko maailman loistavaan valomereen.

Päästyään huipulle Hugh Ritson pysähdytti surullisen kulkunsa. Vanha kirkkoherra mutisi kuin itseksensä: "Murtunutta ruokoa ja särjettyä sydäntä et sinä Herra, hylkää. Eikö sinun armosi saa sänkeäkin uudestaan vihannaksi?" Hugh Ritson kuuli nämä sanat ja koko hänen olentonsa muuttui. Katkeruus huulilta suli, synkkyys katseesta häipyi, rypistynyt otsa kirkastui ja ensi kerran moniin pitkiin vuosiin hän itki kuin avuton lapsi.

Samana hetkenä, kun aurinko nousi, hän vaipui maahan ja nukahti. Kirkkoherra Christian kumartui hänen ylitsensä. Idän puna säteili hänen valkeille kasvoillensa. Uusi päivä oli sarastanut.

* * * * *

Seuraavana tiistaina seisoi kaksi surijaa Newlannin kirkkomaalla avoimen haudan partaalla. Toinen niistä oli valkohapsinen vanhus, toisella oli sininen lakki ja takki, johon oli kiinnitetty vangin numerolappu nuolinensa. Haudankaivaja miehinensä oli laskenut arkun sen uuteen kotiin ja astunut sitten syrjään. Eräs pitkä mies nojasi pylvääseen kirkon portaalla ja joukko miehiä ja naisia seisoi ääneti kirkon portilla. Illan aurinko oli painunut alas, ja hautapatsaiden varjot venyivät yhä pitemmiksi vihannalla äpäriköllä.

Vanki lankesi polvilleen ja katseli kauan hautaan. Kun hän nousi, olivat ihmiset portilta poistuneet ja vanhasta kirkosta kuuluivat juhlalliset virren sävelet. Kylän kirkkokuoro siellä harjoitteli. Maailman työ oli taaskin alkanut.

XVIII LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin vuorella Ghyllin takana oli tavatonta liikettä. Oli keritsemispäivä. Koko katras näytti muutamia päiviä sitten tapahtuneesta pesusta muuttuneen valkeammaksi ja villavammaksi kuin ennen sitä ja se oli ajettu kiviaitaukseen. Keritsijät olivat istuutuneet turvevalkean ympärille, jossa keitinselässä riippui tervakattila. Pojat, "kiinniottajat", toivat yhden kerrallaan kerittäväksi ja tytöt, "auttajat", kantoivat pois lämpimän, tuoksuvan villan ja heittivät sen avoimesta ovesta vajaan. Kun lammas kerittiin, vietiin se tulen ääreen ja kupluilevalla tervalla poltettiin siihen Ritsonien merkki. Ilmassa kuului keritsimien metallinsointuinen kilke, ja kaiken yllä hohti päivä täydeltä terältä pohjattomalta sinitaivaalta.

Pitkässä liinatakissa, jossa oli terva- ja veritahroja, villanihveä ja -haituvia, kirkkoherra Christian liikuskeli keritsijäin keskellä kädessä valtainen laatikko salvaa siltä varalta, että keritsimet sattuivat haukkaamaan palan lammasparan nahasta.

"Me olisimme voineet orottaa isäntää kerittemisjuhlille -- vai?" kuului vanhan Reubenin ääni keritsimien kilkkeen yli.

"Hän on täällä, ennenkuin työ loppuu, jos Jumala suo", vastasi kirkkoherra.

"Eiks' se ol' juur' tänään, kun menette hänt' noutamaan?"

"On, tänään iltapäivällä."

"Kattokaapas tätä linkkua, kirkkoherra, miten se potkii -- hitto hänet vieköön ... Tehän tuotte hänet kotiin trilloill'."

"Niin, Randal Alston on lainannut minulle tammansa."

"Oh, mitkä juhlat siitä syntyvätkään! -- Täytyy olla porsaankyljyksiä, lammaskotletteja ja piirakoita ja pudinkia, eikö vain? -- Pitäkääpäs tuosta koivesta, kirkkoherra, että saan tämän mustaposken villityn rinnan ja vattanaluksen puhtaaksi... Tuleeko rouva myöskin kotiin?"

"Ei, Reuben. Rouva Ritson on mennyt sinne, mistä tulikin."

"Jaa, jaa, sehän on aivan luonnollist' kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunnu. Pysy paikoillas ... hiljaa nyt... tahroks' toisen näpsäyksen, häh? ... Ja nuori rouva Greta -- tuleeko hänest' rouva nyt?"

"Luonnollisesti hän tulee Ghylliin miehensä kanssa, Reuben."

"Jumala häntä siunakkoon! Eikä tääll' ole ollukkaan onnea sen jälkeen kuin Paul sen jätti -- ja kaikki on menny nurin päin ... Noh, nyt se on keritty -- taluta se pois, Natt-ukkoseni, ja hitto sen vieköön."

Iltapäivällä oli vielä kerran kerääntynyt tungokseen asti miehiä, naisia ja lapsia Keswickin vanhan kaupungintalon edustalle. He nauroivat, ilakoivat ja lauloivat. Äkkiä lensi ovi auki, ja kaksi miestä astui ulos. Toinen oli Paul Ritson, ei enää vangin puvussa, ja toinen oli kirkkoherra Christian. Ihmiset tervehtivät heitä voimakkaasti hurraten, nostivat heidät rattaille, päästivät hevosen irti, ja nuoret miehet hyökkäsivät kilvan aisoihin. Sitten he lähtivät tavattomalla riemulla halki kaupungin kylätielle, ja pölypilvet kohosivat heidän jäljessänsä.

He kääntyivät laakson läntistä reunaa kulkevalle tielle, ja kun he matkasivat metsän läpi, näkivät he vanhan miehen, jonka vartalo oli hyvin kumara, vajuttelevan savuavaa hiilihautaa. Hän pysähtyi ja oikaisten itseänsä, rautakanki kädessänsä, kohotti raskaan katseensa äänekkääseen ja meluisaan joukkoon. Kärryt kiisivät ohi meluineen, hurraahuutoineen ja nauruineen, ja vanha mies kääntyi äänettömänä jatkamaan työtänsä.

Kun he lähestyivät pappilaa, Paul hyppäsi alas rattailta sitä työntävien miesten päiden yli ja hyökkäsi taloon sisään. Siellä oli joku, joka häntä odotti, ja sinä hetkenä odottaja sulkeutui hänen lujaan syleilyynsä. "Vihdoinkin!" kuiskasi Paul. Gretan sydän tulvi yli äyräidensä, hän painoi nuoren kauniin päänsä odotetun rinnalle ja itki suloisia kyyneleitä.

Kirkkoherra Christian saapui portaitten eteen meluisan joukon ympäröimänä. Ensimmäisinä ja muita iloisimpina olivat seppä ja mylläri ja aivan heidän jäljessään kapakan isäntä ja postinkantaja. Kaikki huusivat aivan kuin halkaistakseen messinginvahvat kurkkunsa.

Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset pidot. Ensin juhlittiin vanhassa keittiössä: suurenmoiset pihvikasat, lampaanpuoliskot, herneet, makeat vanukkaat ja piirakat koristivat pöytää. Sitä seurasi tanssi ladossa, joka oli valaistu turnipsiin pistetyillä kynttilöillä, lyhdyillä ja soihduilla.

Mutta pappilassa istuivat Paul ja Greta äänettöminä kädet yhdessä. Silloin tällöin saapui kirkkoherra heidän luokseen jutellen iloisesti jokapäiväisen elämän hyörinästä ja pyörinästä aivan kuin sen kulkua ei mikään olisi häirinnyt. He söivät yhdessä illallista ja istuivat lähelle puoliyötä. Vihdoin vanha Christian otti esille vihreän aikakirjansa ja kirjoitti:

"Kesäk. 3. -- Niin on siis Paul tullut kotiin pitkän poissa-olonsa jälkeen, ja minä vietin aamupäivän vuorella, jossa lampaita kerittiin ja ansaitsin aika nipun villoja ja mitallisen ruista. Iltapäivällä pistäysin Keswickissä, jonne Randal Alstone oli lainannut minulle tammansa ja ajopelinsä. Lentävässä Hevosessa en joutanut istumaan, vaan join seisten olueni keskustellen samalla John Proudfootin ja Richard Parkinsonin sekä erään naapurin kanssa, joka tulee huomenna meille kattamaan alangon latoa. Sitten suoraan Keswickiin, jossa oli suuri ihmispaljous koolla, ja se tervehti meitä niin sydämellisesti ja riemu oli niin korkealla, että minun oli vaikea säilyttää ulkonainen tyyneyteni, kun sydän oli haljeta. Saatuani Paul-poikani viimein oli aikomukseni ajaa suoraan kotiin. Mutta ne hyvät ihmiset eivät sallineet sitä, vaan riisuivat tamman valjaista ja tarttuivat itse aisoihin Niin me saavuimme kotiin kuuden maissa, ja siellä oli kaikki hyvin, ja minun rakas Gretani odotettuaan niin kauan sai nyt Paulinsa omakseen, ja Paul hyökkäsikin sisään jo ennen minua. Minä jätin heidät kahden ja syötin ja juotin tamman, sillä Peter on joskus sellainen kitupiikki, ettei raatsi antaa hevoselle, mitä se viitsisi syödä. Vietin iltapäiväni korjaten kenkiäni, joihin ostin pennyn edestä nauloja Thomas Seedin puodista, ja jätin Paulin kokonaan Gretan hoteihin. Sitten söimme illallisen ja luimme psalmin ja minä rukoilin perheeni puolesta ja istuimme sitten vielä puoliyöhön. Niin minä vetäydyn omaan huoneeseeni sovussa kaiken maailman kanssa ja jätän kaiken Jumalan huomaan. Jumala antakoon minulle ja minun omilleni anteeksi kaikki synnit, joita ehkä ajatuksin, sanoin ja töin olemme tämän koettelemuksen aikana tehneet. Jumala olkoon kiitetty, koska Hän meille voiton antoi, ja rangaisten vihollisiamme soi meidän vapautua onnettomuudestamme. Amen."

Kirkkoherra Christian pani kynän kädestänsä telineelle ja kuivasi kirjoitustansa tiputtamalla sille hiekkaa lasitötteröstä, kun veli Peter astui sisään kynttilä kädessä ja puristaen toisen kätensä tyngällä kirjettä kainaloansa vasten. "Tuomas Kyttyräselkä antoi minulle tämän", hän sanoi Paulille ja heitti kirjeen hänen polvillensa. "Minä olin niin sekaisin niiren kauheast' melust', ett' olin sen vähällä unohtaa."

Kirkkoherra Christian pani vihreäkantisen kirjansa hyllylle, otti kynttilän hänen kädestään, lausui hyvää yötä ja meni vuoteellensa.

Veli Peter tallusti ulos, ja Greta ja Paul jäivät kahden.

Paul avasi kirjeen. Se oli kääritty paperiarkkiin, jonka päällä oli St. Margaretin luostarin leima ja ainoastaan sanat: "Lähettänyt edelleen sisar Grace" Paul alkoi lukea kirjettä ensin ääneen ja Greta katseli hänen olkansa yli. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuun, kun ääni tyrehtyi ja hän pysähtyi. Sitten hiljaisuuden vallitessa molempain silmät liukuivat yli kirjoitettujen sanojen. Kirje oli seuraava:

"Äiti! Minä olen syvästi rikkonut sinua vastaan, ja sinua vastaan tehtyä vääryyttä ei voi koskaan sovittaa. Menneisyys ei palaa ja mikä on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi saada. Ei ole meille suotu voimaa pyyhkiä pois niitä syntejä, jotka olemme tehneet tai hävittää toisten sielusta niitä kärsimyksiä, joita olemme heille tuottaneet. Ne jäävät ja pysyvät sellaisina kuin ovat. Minä en ole niin huono ihminen kuin ehkä näytän, mutta mitäpä hyödyttäisi tässä käydä puolustelemaan itseäni? ja kuka minua uskoisi? Minun elämäni on ollut yhtä ainoata pitkää erehdystä ja minun kohtaloni langat ovat sotkeutuneet. Enkö minä ole esiintynyt pienessä maailmassamme kovana ja paatuneena miehenä? Mutta pohjaltani minä en ole sellainen, vaan intohimo on tahrannut minun sieluni. Olen etsinyt rakkautta sieltä, mistä rakkautta ei voida löytää, ja nyt minä olen sen raunio, mitä minusta olisi pitänyt tulla. Jos minä tein vääryyttä tieten ja tahtoen, tapahtui se vasta sen jälkeen, kun intohimo pääsi minua hallitsemaan. Jos minä näin asiat toisenlaisina kuin ne olivat, tapahtui se siksi, että intohimo teki minut sokeaksi. Äiti, jos on olemassa Yksi, joka valvoo ja tuomitsee meidän elämäämme, varmasti Hän näkee tämän ja ottaa vaikuttaneet olosuhteet lukuun.

"Sano _hänelle_, että minä toivotan hänelle tyyntä elämän matkaa. Jos minä olisin mies, joka voisin rukoilla, ehkä minä rukoilisin taivasta siunaamaan häntä. Mutta minun sydämeni on suljettu rukoukselta. Ja mitä sittenkään minun rukoukseni voisi hyödyttää? Lopultakin minä olen antanut hänelle takaisin jalon miehen rakkauden. Ja nyt minun tuhottu elämäni on päättyvä. Tässä on loppu -- surullinen loppu.

"Äiti, minä en elä kärsiäkseni maallisen rangaistuksen rikoksestani. Älä pelkää, minä en nosta kättäni itseäni vastaan. Ole siitä varma, miten epävarmalta kaikki muu näyttäneekin. Mutta sangen pian tämä intohimoinen ja kapinallinen sielu on Jumalan iankaikkisella tuomiolla.

"Hyvästi, äitini, hyvästi --"